Kolmen päivän kirjoitusloma

Lähdin juuri ennen joulua kolmeksi yöksi Waiheke-saarelle. Halusin kirjoittaa kaikessa rauhassa, eikä joulua kohti täyttyvä talomme tarjonnut parasta mahdollista ympäristöä. Kun työt oli tehty, varasin siis mökin asumattomimmasta päästä Waiheke-saarta. Saari on tuossa kaupungin edustalle ja sinne on yli puolen tunnin lauttamatka. Lautan jälkeen minun piti vielä istua puoli tuntia bussissa ja kävellä kuusi kilometriä rinkka selässä. Yritin pakata mukaani vain kevyttä kuivamuonaa, mutta kyllähän siitä aika painava lasti tuli. Aurinko paistoi ja pilvet vaelsivat kukkoloiden yli. Ympäristön kauneus vei aluksi huomion fyysisistä ponnistuksista, mutta viimeisessä ylämäessä olin jo niin henkihieverissä, että otin kiitollisena vastaan paikallisen tarjoaman kyydin.

Perillä odotti pieni mökki, puucee ja ulkokeittiö - kaikki tarpeellinen. Koko paikka toimi suoralla aurinkoenergialla, mutta aurinkoisesta säästä johtuen työtä ei tarvinnut keskeyttää virran puutteeseen. Yhtenä päivänä kävelin parin kilometrin päässä olevalle viinitilalle, joka oli tietenkin kiinni. Poimin sitruunan ja kävelin takaisin. Se oli ainoa hedelmä kolmen päivän aikana. Lopun aikaa vain kirjoitin, makoilin sängyllä miettimässä mitä kirjoittaa, ja sitten taas kirjoitin. Viimeisenä päivänä käsikirjoitus alkoi sujua ja seuraavana aamuna pitikin lähteä kotiin. Oli hienoa elää kolme päivää omassa mielikuvituksessa, jossa kaikki tapahtui juuri niin kuin halusin. Pystyin luomaan tilanteita, henkilöitä, kokonaisen maailman, jota ei muuten olisi.

Lähtöpäivän aamuna digestive-keksit ja nuudelit eivät enää menneet alas, joten olin pullon vettä ja lähdin kävelemään. Rinkka oli vähän kevyempi, ja alkumatka alamäkeä. Kello oli seitsemän, eikä ainuttakaan autoa missään. Näin kolme värikästä rozella-papukaijaa ja auringonnousu teki maisemasta maalauksellisen. Rukoilin, että pääsisin nopeasti takaisin kotiin näkemään siskoani, joka oli juuri saapunut maahan. Mutkan takaa tuli avolavapakettiauto ja paikallinen maorisetä tarjosi kyytiä. Se ajoi hirveää vauhtia lähimpään kylään. Lautalle menevä bussi oli juuri lähdössä. Se starttasi ja katosi juuri mutkan taakse. Maorisetä ajoi sen kiinni renkaat vinkuen ja ehdin seuraavalla pysäkillä kyytiin. Lautta lähti heti kun bussi saapui, ja Sami haki minut kaupungista. Olin varautunut neljään niin kuin tullessa, mutta paluumatkaan meni yhteensä vain kaksi tuntia.

Nyt rento rantajoulu on vietetty (minä sain eniten lahjoja!! :) ja valmistaudumme eteläsaaren matkaan. Kahdeksan suomalaista yhteisellä kiertueella. Saas nähdä...

Lisää kuvia matkan varrelta:

välitilassa...

Tämän vuoden työt alkavat olla pulkassa. Näin ei pitäisi koskaan sanoa, kun freelancerin hommista ei tiedä ja aina voi tulla jotain. Mutta kun ainoa asiakas viettää viikonloppua, voi ainakin hetkeksi hengähtää.

Mua on alkanut vähitellen vaivata se, etten tiedä mitä ensi vuonna tapahtuu. En siis tarkoita, että normaalisti näkisin tulevaisuuteen, olen vain yleisesti ymmälläni. Suurin osa ihmisistä tuntuu tietävän, mitä työtä ja missä aikovat seuraavat kolme kuukautta tehdä, missä asua ja mitä muuta harrastaa. Toiset tietävät jo sosiaaliset rientonsakin.

Olemme viimeiset pari viikkoa odotelleet apurahapäätöksiä kaikkiin työn alla oleviin hankkeisiin. Suurin osa on vielä hämärän peitossa, mutta muutama hylky on jo tullut. Rahaa annetaan vain julkkiksille. Ehkä se on tavallaan reilua. Julkisuus tuntuu mädättävän ihmisiä sisältäpäin ja apurahat ovat tavallaan korvausta tästä vapaaehtoisesta syövästä.

Kaikesta epävarmuudesta huolimatta olen aloittanut joulusiivouksen vessasta ja kylppäristä, leiponut sago-palleroista hirveää limavelliä (jota Jomine syö!), tehnyt punaisesta huovasta maailman hienoimman joulukalenterin (kuvassa), koristellut kuusen ja käynyt kahden viikon aikana kymmenellä tanssitunnilla sekä yhdellä kampaajalla. Tänään tanssitunnilla olisi joulun kunniaksi mansikoita ja samppanjaa sekä pukeutumissuositus: black & sparkles. Saas nähdä. Tänä iltana olisi myös cokiksen järjestämä Christmas in the park, jossa en ole käynyt kolmeen vuoteen. Jos ei sada vettä, siellä voisi olla tosi hienoa. Kun 300 000 ihmistä tungeksii samaan puistoon ja osa heistä tuo mukanaan olohuoneensa sisustuksen niin kyllä siinä on jo näkemistä - saati sitten itse ohjelmassa.

Hääpäiväpippaloiden järjestelyt eivät ole edenneet mihinkään. Kävimme kyllä katsomassa yhtä mahdollista rantapaikkaa, mutta sen reissun saldo oli lähinnä tulomatkalla auton ikkunasta bongattu värikäs papukaija. Pysäköimme vaarallisesti tiensivuun ja lähdin innosta täristen hiippailemaan kohti pusikkoa. Linnusta ei näkynyt enää jälkeäkään.

Nyt taidan lähteä siivoamaan olohuonetta ja keittiötä, korjaamaan lempipaitani vetoketjua ja lyhentämään juuri ostamaani kympin kirppishametta. Elämä on tavallaan jännittävää silloinkin kun mitään ei tapahdu. Pitää vaan haaveilla itsensä ruvelle.

Majatalon elämää ja juhlajärjestelyjä

Viimeisen pari kuukauden aikana meillä on ollut jatkuvasti yövieraita, yhteensä seitsemän eri ihmistä. Osa on ollut minun ja Samin, osa Jominen tuttuja. Kaikista on tullut yhteisiä tuttuja, kun aikansa ovat pyörineet nurkissa. Vieraista ja kämppiksestä johtuen meillä on myöskin talossa tällä hetkellä seitsemän tietokonetta.

Vaikka ilmaisen majatalon pitäminen on ihan kivaa, se käy kukkarolle ja tilan puute hetkittäin rasittaa. Nyt on onneksi tiedossa yhden yön tauko - pääsee edes siivoamaan vierashuoneen. Sami kaipaa huonetta omaan käyttöönsä, että pääsisi rakentamaan nauhoituskoppia.

Olen viime aikoina todennut, että vierasetiketti vaihtelee hyvin paljon sekä yksilöittäin että kulttuureittain. Osa ei siivoa jälkiään, osa siivoaa sekä muuta taloa että omaa makuupaikkaansa. Osa maksaa omat kulunsa, osa ostaa kukkia. Osa ostaa omat ruokansa, osa täydentää meidän kaappeja. Osa leipoo ja kokkaa kaikille, osa syö tonnikalaa yksin huoneessaan. En ole sen tyyppinen ihminen, että ottaisin näistä asioista suuresti paineita. Jos väsähdän siivoamaan keittiötä, annan sen rehottaa vähän aikaa ja joku muu siivoaa. Meillä ei oikeastaan puhuta siivoamisesta, sitä vain tapahtuu tai ei tapahdu. Sotkua pahempaa ovat mielestäni siivousvuorolistat ja yleinen vahtaaminen.

Vieraista on se hyöty, että joku on lähes koko ajan kotona. Olen tuntenut oloni vähän haljuksi automurron jälkeen, eikä tietokoneita ja muuta elintärkeää haluaisi jättää tyrkylle tyhjään taloon - varsinkaan tällaiseen taloon, johon itsekin pystyisin lähes käsipelillä murtautumaan.

Kaiken kaikkiaan nautin seurasta ja vaihtelusta. Haluaisin vain isomman talon ja enemmän rahaa, niin että vieraiden pitäminen olisi vähän helpompaa. Samassa paikassa nukkuminen on helpoin tapa viettää sosiaalista elämää. Ei tarvita puhelinsoittoja, kalenterimerkintöjä tai muuta aikataulutusta. Sen kun nousee vuoteesta ja menee juttelemaan sille, joka on ensimmäisenä hereillä. Illalla voi katsoa leffoja, syödä ja höpistä taas niin kauan kuin jaksaa, eikä kenenkään tarvitse ajaa kotiin tai vahtia bussiaikatauluja.

Meidän kahdeksan hengen perheväen voimin toteutettava joulun jälkeinen reissu eteläsaarelle on nyt kutakuinkin suunniteltu ja maksettu. Joka yöksi on majoituskin, jopa uuden vuoden yli. Lentoja varatessa emme lainkaan tajunneet, miten hankalaa majoituksen etsiminen voisi olla. Mutta nyt voin sanoa, että vietämme Uuden Vuoden järven rannalla Queenstownissa! Jos olisimme lähteneet kahdestaan reissuun, majoituksista olisi tullut paljon kovempi hinta. Ison talon vuokra jaettuna kahdeksalla tulee yllättävän edulliseksi, jopa ruuhka-aikaan.

Mun olisi korkea aika ryhtyä järjestelemään meidän kymmenennen hääpäivän viettoa. Olen saanut jo Samin suostumaan siihen, että tapausta ylipäätään juhlitaan. Nyt pitäisi vain löytää juhlapaikka, rekrytoida lähipiiri askartelemaan lyhtyjä, suunnitella ruokalista ja tehdä facebook-kutsu. Jomine haluaisi askarrella oikeat kutsut, mutta mulla on niin huonosti ihmisten katuosoitteita, etten osaisi lähettää niitä mihinkään. En tiedä pitäisikö juhlissa olla jotain ohjelmaa. Musiikkia ainakin. Voi kun saisi jostain elävää musiikkia... Ehkä siellä voisi pelata sanapeliä. Ja ehkä vilkkua pimeässä, jos ostaa monta taskulamppua :) Hääpäivä on mukava juhla, siihen ei liity mitään pakkoja niinkuin häihin. Voi tehdä mitä huvittaa, mikä nyt vain on kivaa. Tylsimpiä juhlia ovat ne, joissa ei ole mitään tekemistä eikä tunne ketään kunnolla. Sitä vain ottaa ruokaa, syö, juo, katselee ympärilleen, vaihtaa pari turhaa sanaa jonkun kanssa, keksii tekosyyn ja lähtee.

Kysyn siis teiltä, harvat lukijani: Mikä olisi kivaa juhlissa?

Vanhemmat-uni-teatteri-pakettiauto...

On vihdoin tullut aika kertoa kuulumisia. Niitä on niin paljon, että ne täytyisi oikeastaan jakaa kategorioihin. Nääh, kappalejako saa riittää.

Noin kuukausi sitten vanhempani saapuivat Uuteen-Seelantiin. Ensimmäiset kaksi viikkoa olimme kaikki viisi saman katon alla, eikä se nyt mitenkään ahdistanut. Jonain päivänä mulla on valtava talo ja ainakin kymmenen ihmistä saman katon alla. Pitäisi varmaan perustaa motelli... paitsi että haluan tuntea kanssa-asukit, mikä saattaisi ehkä haitata liiketoimintaa.

Nyt vanhemmillani on oma asuntonsa, joka on (kuten rukoilin) edullinen, siisti, 2-huoneinen, hyvällä paikalla, lähellä meidän asuntoa ja siinä on puutarha. Näköalaa ei varsinaisesti tullut, mutta ilta-aurinko paistaa erkkeri-ikkunoista ruokapöytään ja siellä on toimiva takka. Isi ja äiti lenkkeilevät kuitenkin tuossa tulivuorella, jossa maisemia piisaa.

Tällä viikolla yritin unikokeilua. Koska olen vapaa kuin taivaan lintu, nukun usein 9-10 tuntia yössä. Nukkuminen on vaan kivaa. Tässä tietysti haaskautuu aikaa, eikä ylimääräinen uni virkistä mitenkään erityisesti. Chris oli puhunut meille jo pari viikkoa polyphasic-unirytmeistä ja siirtyi itse tällä viikolla kokeilemaan uberman -nimistä aikataulua. Siinä nukutaan vain 20-30 minuutin päiväunet neljän tunnin välein, mistä siis kertyy 2-3 tuntia unta vuorokaudessa. Viikon totuttelun jälkeen päiväunien pitäisi tehostua niin, että niiden aikana ehtii vajota siihen elintärkeään REM-uneen. Niinpä niin.

Me päätimme kuitenkin Samin kanssa kokeilla everyman-nimistä unirytmiä, jossa nukutaan 3-4 tuntia yöllä ja kolmet 30min päiväunet pitkin vuorokautta. Ajoitus toimi, sillä mulla oli enemmän design-hommia lautasellani ja lisätunnit tuli käytettyä tehokkaasti. Päiväunien ottaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Mulla ei ole sellaisia unenlahjoja, että pystyisin nukahtamaan parissa minuutissa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Neljän päivän kuluttua olin jo univelasta ihan sumea, ja silti nukuin vain 5-10 minuuttia puolen tunnin päikkäreistä. Palasin takaisin pitempään yöuneen, mutta en kuitenkaan aikaisempaan unirytmiini, ainakaan vielä. Opettelen heräämään aamulla aikaisin ja nukkumaan iltapäivällä yhdet päiväunet kun vireystaso lopahtaa.

Polyphasic-rytmin ongelma on juuri se, että sen harrastajat ovat koko ajan pienessä univelassa. Tähän liittyvä suurin ongelma itselleni on, että univelka hämärtää luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Luin myöskin jostain, että REM-unen jälkeen tulevat syvän unen vaiheet ovat tärkeitä mm. spatiaalisen hahmottamisen ja fyysisten taitojen oppimisen kannalta. En halua, että ainakaan unen puute estää minua tanssimasta. Olkoon mieluummin syynä vaikka synnynnäinen lahjattomuus :)

Tanssimisesta puheen ollen, kävin eilen koe-esiintymässä tanssiteatteriin. Kyseessä oli kaksituntinen workshop, jossa tehtiin ryhmissä ja pareittain pieniä improharjoituksia ja pikapikaa valmistettuja esityksiä. Ideoiminen oli hauskaa ja itse esittäminenkin, vaikka en mikään erityinen tanssija ole. Viittä paikkaa teatterissa hakee yhteensä sata henkeä, joille järjestettiin kaksi koe-esiintymistä noin 30 hengen erissä. Tämän kuultuani mietin, pitäisikö vain lähteä kotiin. Eihän mulla ole mitään realistia mahdollisuuksia olla niiden viiden joukossa. Päätin kuitenkin ottaa tilaisuudesta kaiken irti. Tanssissa ja näyttelemisessä on jotain samaa. Tanssikin tuntui luontevalta heti, kun lakkasi ajattelemasta itseään ja kohdisti huomionsa toiseen ihmiseen. Pitää uskaltaa olla lähellä ja olla avoin, reagoida. Tässä mielessä tanssin ja teatterin yhdistäminen on loistava juttu. Tanssi koskettaa aivan eri tavalla, jos esiintyjät keskittyvät toisiinsa eivätkä pelkästään tekniseen suoritukseen.

The van story

Kävin eilen edustamassa Samia ja itseäni suhteellisen tylsissä kihlajaisjuhlissa. Tylsissä siksi, etten tuntenut siellä juuri ketään ja keskustelu kuivui heti sen jälkeen kun vastapuoli oli kertonut lomasuunnitelmistaan ja minä olin kertonut pakettiauton tarinan...

Olipa kerran pakettiauto. Sen osti ostanut saksalainen lääketieteenopiskelija Lucas, joka halusi kiertää Uutta-Seelantia ja pohtia elämän tarkoitusta. Pojalla oli pellavanväriset kiharat ja antiikin kreikkalaisen patsaan piirteet. Aucklandin pohjoispuolisella leirintäalueella Lucas kohtasi Jominen. Älkää käsittäkö väärin, Lucasin tyttöystävä oli matkalla Seelantiin ja Jomine - olkoonkin sinkku, nuori ja kaunis - on rakastunut vain Jeesukseen. Jomine palasi reissultaan jonkin sortin sikaflunssan kourissa ja nukkui pari vuorokautta putkeen. Pari viikkoa myöhemmin Lucas saapui Aucklandiin ja tarvitsi yöpaikkaa. Pakettiauto parkkeerattiin viereiselle poikkikadulle ja meidän moottoroitu ilmapatja pumpattiin Lucasille. Kun tyttöystävä saapui Saksasta seuraavana päivänä, pakettiauto oli viety. Lucasilla ei ollut vakuutusta ja auton mukana meni myös kameran linssejä ja muuta arvokasta, itse asiassa koko saksalaisen omaisuus. Jomine ryhtyi rukoilemaan.

Onneksi meillä majaili ylimääräinen auto, Hyphenin subaru Waldorf. Hyphenilla on hetkittäin yksinuottisesta ulkokuoresta huolimatta kultainen sydän, ja se lainasi Suomesta käsin autonsa tuntemattomille saksalaisille. Saksalaiset lainasivat rahaa kotoa ja lähtivät Coromandeliin.

Viikon päästä Lucas soitti ja kertoi, että poliisi on löytänyt auton. Se pitäisi käydä hakemassa Hendersonista, länsi-Aucklandista. Ajoimme Samin kanssa poliisiasemalle ja yritimme selittää asiamme. 20 minuutin säätämisen jälkeen, huolimatta siitä ettemme tienneet Lucasin sukunimeä, saimme lapun jolla auton sai hakea varastosta. Sami kysyi, oliko auto tutkittu ja tyhjennetty. Perinpohjaisesti, poliisi vakuutti. Auto oli löytynyt isomman jengi/huumepidätyksen yhteydessä.

Varasto osoittautui hinaus- ja romutusliikkeeksi. Sami oli lievästi huolestunut siitä, että autossa näytti olevan vielä varkaan tavaroita ja virta-avaimessa itse taotun näköinen avain. Kotona pysäköimme edellisestä viisastuneina aivan talon eteen. Tässä vaiheessa autosta löytyi vaatteiden lisäksi pari varastettua luottokorttia, huumepiippu ja sushia. Sami laittoi poliisille viestiä, mutta mitään ei kuulunut.

Parin päivän päästä - eli eilen - samaan aikaan kun minä kävin koe-esiintymässä sinne teatteriin, autoon murtauduttiin uudestaan. Sami oli kotona ja huomasi pian auki törröttävän takaluukun. Auton etupenkit oli käännetty nurin, ikäänkuin sieltä olisi etsitty jotain. Osa vaatteista oli kadonnut, mutta luottokortti ja piippu olivat sisällä talossa. Kun minä palasin kotiin, tien toisella puolella nökötti edelleen parkissa saarelaismies, lippis syvällä päässä ja aurinkolasit silmillä. Sami oli tarkkaillut ukkoa ja kävi ottamassa valokuvat autosta.

Kaikesta draamasta huolimatta päätin keskittyä elämässäni muihin asioihin, kuten nukkumiseen. Kihlajaisjuhlien jälkeen kävin eilen nukkumaan yhdeksältä illalla, ja heräsin ilman herätyskelloa kuudelta. Kerrankin!

Seuraavassa jaksossa:

Meillä on työn alla kokeellinen lyhytelokuva, jossa mennään aikakaudesta ja genrestä toiseen 13 minuutissa. Näyttelemme siinä itse Bean ja Chrisin kanssa...

Eteläsaaren reissu on suunnitteilla - kahdeksalle hengelle, koska perhettä on maisemissa niin valtavasti joulun aikaan (JEEE). Lentojen varaamisen jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että majoituspaikkoja ja vuokra-autoja on tuskin lainkaan jäljellä...

Apurahapäätöksiä julkistetaan joulukuussa...

(kattokaa nyt miten meikä osaa käyttää teasereita!! :D)

Uusia projekteja ja muuta hääräystä

Elämme jännittäviä aikoja. Vanhempani ovat muutaman intensiivisen viikon ja ylimääräisen kilon jälkeen siirtymässä Kanada-USA -tourneelta Seelantiin. Roikun Trademessa aamuin illoin etsien heille sopivaa asuntoa seuraavaksi kuudeksi kuukaudeksi. Vaatimukset ovat kovat, maallisessa mielessä, sillä asunnon pitäisi olla kävelymatkan päässä omastamme, kävelymatkan päässä kaupasta, siisti, suurehko, osittain kalustettu, halpa ja kauniilla näköalalla varustettu. Kuten sanoin, maallisessa mielessä tämä kuulostaa utopialta, mutta asia on rukouslistallani ja odotan silmät kirkkaina ihmettä :-)

Uusi dokumenttiprojektimme Dreams on saatu käyntiin, useilla apurahahakemuksilla ja kotisivuilla ryyditettynä. Projektiin voi tutustua osoitteessa http://www.dreamsfilms.org. Yhteydenotot erityisesti rahoittajilta ovat tervetulleita. Projekti on niin laaja ja pioneerihenkinen, että hetkittäin hirvittää. Tämä on nyt viimeistään sellainen haukkapala, jota ei ilman taivaallista apua saa nieltyä. Uneton48-kisa vielä meni puoliksi sekopäisenä rehkien, mutta tämä ei mene.

Unettomasta puheen ollen, sillekin on nyt haettu apurahaa ja haetaan lisää, jos vaikka saataisiin se taas pystyyn ensi keväänä. Mutta tällä kertaa en kyllä valvo yötä päivää kahta kuukautta vaan otan koko jutun eri asenteella. Teen parempaa jälkeä vähemmällä vaivalla, mulla on siihen salainen resepti. Hehheh.

Meillä on toinenkin uusi nettisivu, T-paitakauppa nimeltä Coffee or Tee. Se löytyy osoitteesta: http://www.coffeeortee.com. Oma osuuteni on tuottaa kauppaan silloin tällöin uusia designeja, aina kun jotain mieleen pälkähtää. Kauppapuolen, painatuksineen ja postituksineen hoitaa jämpti saksalaisfirma Spreadshirt. Ainoa harmi on, etteivät toimita Uuteen-Seelantiin. Joten jos olet niin onnekas, että asut Euroopan alueella, eikun ostoksille! Häpeämätöntä markkinointia, mutta pitäähän sitä vähän yrittää, kun on vaivalla väkertänyt sivugrafiikat ja kaikki. Sami rakensi ne sitten Wordpress-pohjalle, uskomattomalla koodauskärsivällisyydellä, jota mulla ei kyllä olis. Mulle tulee CSS:n tuijottamisesta ihan fyysistä pahoinvointia.

Hankin viime viikolla uudet kynnet, rakenne-sellaiset. Ne eivät ole kovin pitkät, eivätkä edes punaiset, mutta silti paljon hienommat kuin omani. Luojanluomat kynteni ovat paperimaista materiaalia, joka taipuu, murenee ja liuskottuu (eikä siihen mitkään piit tai muut yrittipuristeet auta, ei auta!). Uusine kynsineni tunnen itseni 50% elegantimmaksi, enkä enää taivuttele sormiani kippuraan tai muuten piilottele käsiäni katseilta. Uskomatonta, miten pieni, 35 dollaria maksava puolen tunnin toimenpide voi saada aikaan niin ison muutoksen.

Muutakin mainitsemisen arvoista on toki tapahtunut: Samin kössimailan on hajonnut, olemme tilanneet Trademesta Frendien 10 tuotantokautta sisältävän dvd-paketin, olen jaksanut jo viikon ajan pitää ruokapäiväkirjaa ja selvinnyt lähes naarmuitta ikävästä limaflunssasta. Saattoi olla possuflunssa, vaikea sanoa. Täällä se on levinnyt joka maan kolkkaan. Hassuinta on se, että muuten terveillä aikuisilla tuo pelätty tauti on usein lievempi kuin se jokavuotinen A-influenssa.

Kolmas näyttelijäkurssini saatiin päätökseen viime viikolla. Samoihin aikoihin pidettiin myös vihdoin kakkoskurssin viimeinen ilta ja jaettiin "todistukset". Sain "Most dedicated actor" arvonimen, ystäväni Bea oli "Most promising actress". Nyt tekeillä on pari lyhyelokuvaa, joissa näyttelen naispääosaa. Toiseen piti oikein koe-esiintyä, joten olen hyvin tyytyväinen että sain napattua kyseiset roolit.

Jokainen näyttelijä - ainakin täällä - tarvitsee show reel:n (mikä se nyt suomeksi on - näytenauha?). Studio111, jossa olen tähän asti käynyt, tarjoaa tähän tarkoitukseen oman kurssinsa, jota vetää pitkän uran tehnyt ohjaaja. Kurssilla tuotetaan muutama kohtaus, yleensä tunnetuista Hollywood-elokuvista, joissa opiskelijat näyttelevät ja saavat siitä sitten näytemateriaalia nauhalleen. Kurssi on sinänsä hyvä idea, mutta konseptissa on kolme isoa ongelmaa: Tuttujen elokuvakohtausten uudelleentekeminen tuottaa pääsääntöisesti platkuja plagiaatteja, kurssin ohjaaja on paskantärkeä paskanjauhaja ja kurssi maksaa 900 dollaria. Konseptiin ja tyypilliseen show reel -malliin tyytymättöminä kehittelimme Bean kanssa uuden idean: Itse käsikirjoittamamme lyhytelokuva, joka hyppii genrestä toiseen ja jossa itse näyttelemme useita erilaisia osia. Toisin sanoen tarinassa mennään tulevaisuudesta kauas menneisyyteen, sitten fantasiamaailmaan ja taas nykyhetkeen... tai jotain sellaista. Haasteena on saada mukaan mahdollisimman erilaisia hahmoja, sitoen tarinan kuitenkin jollain lailla yhteen. Homma on vielä käsikirjoitusvaiheessa, eikä ole mikään ihan helppo juttu. Uskon kuitenkin, että se saadaan toimimaan.

Jatkoa seuraa taas jossain vaiheessa...

Hyvä on sitten - Arjesta...

Niinhän siinä kävi, että kolme lukijaa halusi kuulla lisää arjesta. ARJESTA! Jotenkin niin nauratti, kun aina olen koko ikäni vältellyt arkea, rutiinia, tuottavuutta, suvunjatkamista ja muuta sellaista normaalielämään liittyvää. Kysyin Samilta, millaista meidän arkemme sen mielestä on. Se nauroi, että eihän meillä ole arkea, pelkkää juhlaa vaan.

Kun tarkemmin ajattelee, meidän arki on kyllä yhtä juhlaa. Tällä ei ole sinänsä mitään tekemistä Uuden Seelannin kanssa, vaan ihan muiden elämänvalintojen. Lähes joka aamu herään ilman herätyskelloa tai muita apuvälineitä. Käväisen koneella katsomassa, onko tullut postia asiakkailta tai muuta tärkeää. Tämän jälkeen keittämään puuroa ja kahvia, valitsemaan jokin Friends-DVD tai muu tv-sarja, jota voimme katsoa syöden aamupalaa olohuoneen sohvalla. Aamulla on aikaa tehdä myös munakasta tai leipoa voisarvia, jos mieli tekee. Raamatunluvun ja vessanpöntöllä haaveilun jälkeen siirryn työhuoneeseen ja teen jonkin aikaa töitä. Kun olen lähettänyt asiakkaalle jonkin pdf:n tai pari (yleensä uusia versioita meneillä olevista töistä), vaihdetaan pyjamat johonkin soveliaampaan, pakataan kuntosalikamppeet kassiin ja lähdetään kahville. Tällä hetkellä istun kahvilassa ja ryystän pehmeänmakuista flat white-lientäni, huitoen välillä cityvarpusia kauemmaksi. Kahvilassa on kiva kirjoittaa, täällä en viitsi tehdä mitään design-hommia. Istun, rukoilen ystävien, perheen ja kaikkien mieleen pälkähtävien asioiden puolesta, juttelen Jumalalle ja välillä Samille. Kirjoitan hölmöjä kommentteja ihmisten facebook-sivuille ja skypettelen Dachin tai Petrinan kanssa. Pysyy ainakin päivittäinen yhteys Mumbaihin yllä :)

Kahvila ei tietysti kuulu jokaiseen päivään, mutta aina välillä on päästävä kotitoimiston ulkopuolelle. Kuntosali taas kuuluu lähes jokaiseen päivään, kuten myös kuuma poreallas ja sauna. Tänään teen ihan tavallisen kuntosalitreenin ja nyt otin mukaani myös nappikuulokkeet, niin voin katsoa tv:tä kuntopyörän päällä. Kotonahan meillä ei tavallinen tv näy, kun ei ole antennia. Kuntopyörää enemmän nautin kyllä joogasta, pilateksesta ja tanssista. Tanssitunnilla mulla on koko ajan hymy naamalla, sellainen hölmö virne, ihan tahattomasti. Siitäkin huolimatta, että välillä toikkaroin siellä hyvinkin vapaalla tyylillä.

Illalla työnteko jatkuu kotona tilanteen mukaan. Jos on vieraita, esimerkiksi entinen kämppiksemme Chris, katsotaan elokuvaa, arvostellaan elokuvaa, kokataan, syödään... Tuntuu siltä kuin näkisin entistä kämppistä enemmän nyt, kun se ei enää asu meillä. Jos se nyt on mahdollista. Joskus se jää yöksikin. Onneksi meillä on nyt raivattu iso, mukava vierashuone, kun olohuone saatiin siirrettyä toiseen päähän taloa.

Eihän tämä mitään arkea ole. Olen sitä paitsi esittänyt vain tapahtumien raamit, niiden sisällä tapahtuu kaikenlaista. Suunnitellaan tulevaa dokumenttiprojektia, haaveillaan ja intoillaan, riidellään, unohdetaan viedä roskikset tienvarteen maanantai-iltana, rikotaan Petrinan viinilaseja, unohdetaan pyykit koneeseen, yritetään vähentää kahvinjuontia, pelataan sanapeliä scrabble-namikoilla, otetaan pilakuvia Jominen (uusi kämppis) kameralla, Sami säveltää musiikkia ja nauhoittaa mielenkiintoisia ääniä, minä maalaan keltaista tauluani, etsin Trademesta halpaa huoneenjakajaa, unohdan aina ottaa ekokassin mukaan kauppareissulle, käyn itkemässä ja nauramassa näyttelijäkurssillani ja etsin kadonneita lohikäärmetohveleita huonekalujen alta.

Mutta eikös arki ole juuri sitä, mikä tapahtuu juhlapäivien välillä, oli se sitten mitä tahansa?









Yläpuolella olevissa kuvissa näkyy: Öinen palmu lähipuistossa, lohikäärmetohvelit, toinen työhuoneemme eli Esquires-kahvila, Sami, Chris ja sanapeli, näkymä kadulta (meidän talo on tosin puskien takana), onnistunut neljän kirjaimen block (ei ole muuten ihan helppoa), meidän lähiristeys yöllä ja hieno hetki rannalla Mt Maunganuissa (Sami halaa Chrisia, Jomine seisoo keskellä). Yritän mennä vielä erikseen kuvaamaan pyydetyistä aiheista, nämä ovat vain arkistojen uumenista - mitä nyt sattui löytymään tähän hätään.

Episode 200 - toivekonsertti

Tämä on kahdessadas kirjoitukseni, joten sen kunniaksi kirjallis-kuvallinen toivekonsertti. Vastaa seuraaviin kysymyksiin:

1. Mistä asiasta haluaisit lukea?

2. Mistä haluaisit nähdä valokuvan?

Jos kolme ihmistä pyytää kuvaa tai kirjoitusta samasta aiheesta, lupaan toteuttaa sen. Muussa tapauksessa toimin oman fiiliksen mukaan. Saatan kirjoittaa tai sitten en. Aina kannattaa kokeilla! Kuva- ja tekstitoiveen ei tarvitse olla samasta aiheesta. Meikä ei ole mikään journalisti, joten kaikki on mahdollista :)

Kiitos kaikille mukana roikkuneille viimeisistä kolmesta ja puolesta vuodesta! Luv ya!

Rääppeitä

Tämä päivitys on koottu hajanaisista ajatuksista, niinsanotuista rääppeistä. Kun välillä herää sellaisia kysymyksiä ja ajatuksenpuolikkaita, jotka eivät omillaan riitä pitemmäksi pakinaksi. Joko ole aiheesta enempää sanottavaa, tai sitten ei jaksa jatkaa ajatusta pitemmälle ja se pyyhkiytyy uuden tieltä. Nyt sukellan siis lähipäivien arkistoihin ja siivoan sieltä esiin... Tämä on aika jännittävää, sillä en itsekään tiedä, mitä sieltä löytyy.

Rääpeaatoksia:

Afrikkalainen Watoto -lapsikuoro tulee vuotuiselle Uuden-Seelannin kiertueelle ja kämppiksen aloitteesta tarjouduimme majoittamaan kaksi kuorolaista sekä heidän huoltajansa viikonlopun ajan. Saatekirjeessä luki: "Please provide all three billets with breakfast on the Sunday morning. They eat anything that is set before them apparently." Hymyilytti.

Maalasimme perjantaina työhuoneen persikanväriset seinät vaaleanharmaiksi. Maalausvaihe kesti noin 1,5 tuntia, sitä edeltävä teippaaminen, huonekalujen siirto ja siivous ainakin 6 tuntia.

St Paul's anglikaanikirkossa oli tänä aamuna keskustelupaneeli aiheesta: Is Christianity a moral straightjacket?

Maalaan isoa keltaista taulua, jonka aihe on "epäselvä mielikuva". Ruokailuhuoneessa ja keittiössä leijuu pysyvä tärpätinhaju. Työhuonekin haisee vielä maalille.

Juttelen Jumalalle usein vessanpöntöllä. Valaistuneita ajatuksia ja hirsipuun pelaamista varten meillä on pöntön vastaisella seinällä liitutaulu.

Kun menee tanssitunnille ja pelkää olevansa kaikkein huonoin, sitä yleensä etsii paikan takarivistä, osuu jonkin tolpan taakse eikä näe mitä ohjaaja tekee.

Luin eilen illalla Jaakobin kirjeen ja masennuin siitä puoleksi tunniksi. Rukoilin ja rahoituin ja myöhemmin löysin vanhan kunnon Olavi Peltolan kotisivut ja Jaakobin kirjettä käsittelevän tekstin: http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/ut/ut4b.html

Meillä on ruokailuhuoneessa kaksi isoa ruokapöytää, kuusi tuolia, baarijakkara ja kaksi sohvaa. Syömme kaikki ateriat olohuoneen sohvalla.

Pidän muotoonleikatuista pensaista, jotka näyttävät kaukaa vihreiltä pehmoleluilta.

Minulla ei ole ollut kunnon työpaikkaa kahteen ja puoleen vuoteen. Elämäni on jännittävää. Mitä enemmän olen rahallisesti kusessa ja vailla minkäänlaista varmuutta tai tulevaisuudensuunnitelmaa, sitä enemmän rukoilen ja sitä paremmin minulla menee. Hengellisesti, taloudellisesti ja kaikin puolin.

Rakastan sitä, miltä upouudet sukat tuntuvat jaloissa. Jostain syystä ne eivät tunnu samalta enää myöhemmin, taika häviää heti ensimmäisessä pesussa.

Nyt saa riittää, tähän voi onneksi lisätä mitä tahansa myöhemmin. hehhee

Oivalluksia Taurangassa

Teimme viikko sitten neljän päivän mittaisen reissun Taurangaan, mukana sekä nykyinen että entinen kämppis. Pidän suunnittelemattomista reissuista, joihin ei kohdistu suuria odotuksia. Koko viikonlopun satoi vettä, mutta meillä oli kivaa. Päätimme kiivetä tihkusateessa ja tuulessa Mt Maunganuin huipulle ja mennä sen jälkeen lillumaan vuoren juuressa olevaan kylpylään. Kylpylä tässä tapauksessa tarkoittaa lämminvesiallasrykelmää, pihalla tihkusateessa, eikä mitään saunoja. Silmiä piti räpytellä, mutta koska vesi oli suolaista, siinä saattoi kellua silmät kiinni miten kauan tahansa. Makeassa vedessä en ole koskaan pystynyt kellumaan.

Ensimmäiset pari yötä nukuimme entisen kämppiksen vanhempien talossa. Pelasimme takkatulen lämmössä korttipelejä, tai siis muut pelasivat ja minä räpsin valokuvia. En tiedä juuri mitään niin tylsää kuin korttipelit. Oikeastaan mikä tahansa tuuriin ja/tai matemaattisiin kykyihin perustuva seurapeli tuudittaa minut uneen. Tässä tapauksessa peli piti kuitenkin hereillä, sillä mukana oli uusi kämppiksemme, pelihullu eteläafrikkalainen tyttö jota kutsumme Flight of the Conchordsia lainaten J-dogiksi.

Seuraavat kaksi yötä vietimme J-dogin tuttavaperheen äidin uudessa talossa, joka oli rikkaan ihmisen näkökulmasta avioeron jälkeinen kiva pikkuasunto ja meidän näkökulmasta viimeisen päälle sisustettu valtava hotelli - tosin viihtyisämpi kuin paremmatkaan hotellit yleensä ovat. Söimme herkkuja, joimme viiniä, rukoilimme yhdessä ja puhuimme tulevaisuudesta. Se alkoi näyttää kirkkaammalta. Emäntä kävi hakemassa meille dvd:n, joka oli naapurilla lainassa. Se oli Joseph Prince -nimisen singaporelaisen saarnaajan luento, nauhoitettu isossa Hillsong-konferenssissa jossain päin Australiaa. Kun lakkasin nauramasta miehen nimelle, aloin oivaltaa jotain tärkeämpää puheen sisällöstä. Haluaisin nähdä videon uudestaan, jos siitä irtoaisi jotain muuta toisella katselukerralla. Ensimmäisellä kerralla mieleen jäi päällimmäisenä tämä: Jos sanomme, että "Jumala rakastaa maailmaa" tai "Jumala rakastaa meitä kaikkia", rakkaus ei koskaan mene perille. Aloin ymmärtää, että Jumala rakastaa juuri minua, henkilökohtaisesti, myös niinä hetkinä kun olen äksy tai ärsyttävä - tai molempia. Ja kun avaan mieleni tälle ajatukselle, en ole enää niin äksy. Lisäksi muistan ajatuksen siitä, että Jeesus maksoi meistä ylihinnan, josta riittää pelastuksen lisäksi muihinkin juttuihin. Eikä meidän tarvitse kuin lakata yrittämästä omin voimin ja istahtaa ottamaan vastaan - lahjoja, yllätyksiä, uusia haasteita... Ja heti kun istuu ja avaa kätensä, niihin tupsahtaa kaikkea kivaa ja hetket joita elän ovat mielekkäämpiä. Eivät helpompia, mutta jännittävämpiä. Jumalan suunnitelmat ovat suurempia kuin meidän.

Kun osaisikin lakata yrittämästä. Aina välillä se onnistuu, ja sitten taas alkaa se pakertaminen, minkä hyvänsä asian kimpussa. Minusta tuntuu, että Jeesus välillä katsoo meitä niinkuin 3-vuotiaita lapsia, jotka haluavat itse kuoria perunansa. Puolet perunasta on lattialla ja pitkin naamaa, veitsi heiluu pelottavasti silmien korkeudella ja ruoka jäähtyy ennen kuin palaakaan menee suuhun. Mutta itse pitää saada tehdä, kukaan ei saa auttaa. Koska me pienestä pitäen haluamme kunnian itsellemme.

"Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maan päällä rauha ihmisten kesken, joita kohtaan Hänellä on hyvä tahto!" Luuk. 2:14

Totuuden teeskentelijät

Joskus nuorempana minua pyydettiin kolumnistiksi kristilliselle sivustolle. Kirjoitin yhden jutun, jonka aihetta en edes muista. Mieleen painui vain palaute: Tää on ihan kiva, mutta voisitko tehdä jotain vähän kevyempää? Kirjoituksestani tuli ilmeisesti lukijalle hankala olo. Sivuston muiden kolumnistien jutut olivat sellaisia feel-good -tyyppisiä "eilen kun vein autoni katsastukseen, mietin että näin on myös usein meidän hengellisessä elämässämme...". En tietenkään muokannut tekstiäni vaan käskin lässynlässyn sivustonpitäjiä suksimaan kuuseen. Mulla ei koskaan ole ollut palautteen vastaanottamisen armolahjaa.

Minusta tuntuu usein, että kristityt teeskentelevät. Niin tietysti monen muunkin maailmankatsomuksen edustajat, humanisteista rahanpalvojiin ja mitä niitä nyt on... Mutta kristittyjen teeskentely on jotenkin monimutkaisempaa. Kun välillä on aikoja, jolloin Jumalan hyvyys ja läheisyys, Jumalan olemassaolosta puhumattakaan on sanomattakin selvää ja sitten kaikki taas hämärtyy. Synkkinä aikoina yrittää ravistella uskoaan, ja vaikkei siitä pääsisi eroon, ilo ja luottamus katoavat. Ja silloin tekee mieli teeskennellä, ettei tarvitsisi näyttää epäilyksiään. Tähän liittyy se pelko, että jos epäilyille antaa päivänvaloa, ne kasvavat - ties vaikka tarttuisivat muihin. Ja sehän on kuin ruttoa levittäisi. Ja näin kristittyjen teeskentely tuntuu siltä, kuin sokea mies osoittaisi taivasta ja väittäisi sitä siniseksi, kun kuka tahansa näkee että niinhän se on. Jos siis epäilee totuutta, ja kertoo sen itselleen kuin valheen, voi olla tietämättään oikeassa ja johtaa muut harhaan - sillä eihän kukaan usko sinua, ellet usko itsekään itseäsi. Eikö ole jännää? Ja tämä kaikki vain siksi, ettei epäilyksistä uskalleta puhua, eikä niitä sovi näyttää.

Minä uskon, että usko ja epäilykset asuvat kaikissa meissä samanaikaisesti, epäilyksen vahvuus vain vaihtelee. Tunteet eivät ole totuuden mittari ja epäilys on tunne siinä missä ilo, harmi tai voitonriemu. Epäilys on epämukavaa, mutta niin on roskaämpärin pesu ja aamuyöllä kuukautiskipuihin herääminenkin. Ja niistä selviää. Epäilys on siitä hieno kokemus, että sen nostamat kysymykset herättävät usein uskon uinumasta. Vaihtoehdot ovat masentavia. En halua maailmaa, jonka Luoja ei ole persoonallinen ja luoduistaan kiinnostunut. En halua darwinistien maailmaa, en halua epämääräistä henkiolentojen maailmaa, enkä maailmaa joka toistaa itseään vailla alkua tai loppua. Jos Luojani ei ole viisas, kaikkivoipainen ja rakasta minua, sama sen millään on väliä. Siinä tapauksessa minut saa saman tien ampua avaruuteen. Pelkkä ajatus maailmasta ilman Jumalaa on masentavampi kuin ajatus helvetistä. Huijaan itseäni? Niin sinäkin. Ja koska olemme kaikki yhtä sokeita, kuka tietää vaikka olisin lopulta oikeassa.

Vaivannäön kulttuurierot

Leikitäänpä ajatusleikkiä. Otetaan stereotyyppinen suomalainen ja samalla tavalla keskiverto uusiseelantilainen. Annetaan molemmille korkeat tavoitteet, vaikka jotain puolimahdotonta niinkuin oman täyspitkän elokuvan tekeminen (jopas sattui!).

Tyypillinen suomalainen katselee kaukaisia haaveitaan ja laskeskelee vuosia, tekee töitä ja säästää rahaa. Seelanninpoika kerää kaverit kokoon ja tekee vähillä rahoillaan jotain hirveää paskaa. Yrittää editoida paskasta konvehtia, antaa periksi. Ryhtyy suunnittelemaan uutta projektia. Suomalainen on tässä vaiheessa istunut pari vuotta neljän seinän sisällä, käsikirjoittaen jotain, mitä ei uskalla näyttää vielä kenellekään. Seelantilainen verkostoituu pössyttelemällä kavereidensa kuisteilla Aucklandin lähiöissä. Taas löytyy parikymmentä kaveria tekemään seuraavaa "elokuvaa". Heitetään kolikkoa siitä, kuka joutuu vääntämään käsikirjoituksen. Tehtävä annetaan eurooppalaiselle vaihtarille, koska paikalliset inhoavat työtä ja vaivaa. Suomalainen hakee Taikkiin seitsemännen kerran ja uskaltautuu puhumaan toiselle elokuvista haaveilevalle koulun aulassa. He vaihtavat yhteystietoja, mutta kumpikaan ei lopulta ota yhteyttä. Eihän sitä tiedä, jos se toinen ei ymmärrä mun ideoitani. Tai varastaa ne. Tässä kilpaillaan kuitenkin samasta opiskelupaikasta. Seelanninpojan kolmas elokuvaprojekti on nyt käynnissä. Jostain syystä kaksi ensimmäistä saivat youtubessa yksi ja puoli tähteä, yhteensä. Mutta tästähän ei lannistuta. Kyllä joku jossain vaiheessa näkee tuotannollisten seikkojen ohi, tajuaa seelanninpojan taiteellisen nerouden ja antaa pari miljoonaa seuraavaa projektia varten. Suomalainen saa käsikirjoituksen valmiiksi ja lähettää sen isoon tuotantoyhtiöön. Mitään ei kuulu. Taikista tulee hylkykirje. Seelanninpojan äiti kehuu pojan elokuvaa, myy lauman lampaita ja lainaa pojalle rahat rediin. Elokuvanteko jatkuu.

Eihän se nyt näin mene, mutta juuri tänä aamuna tuntui siltä, että piti tuottaa kappaleen verran kärjistettyä pakinaa... Totta toinen puoli. Täälläpäin vältellään työtä ja ponnistelua enemmän kuin Suomessa. Miksi valmistautua ja nähdä vaivaa, kun voi vain heivata jotain kokoon hauskanpidon lomassa? I'll just wing it. Pienessä maassa on helpompi loistaa... Tämän pitäisi tietysti päteä myös Suomeen, mutta jostain syystä ei. Ainakin asenne on Suomessa erilainen. Opin jo aikaa sitten, ettei ilman vaivannäköä synny mitään hienoa. Täällä olen vielä 30% maanisempi hikipinko kuin Suomen mittakaavassa. Eikä mua edes hävetä. Niiden pitäisi hävetä, jotka eivät anna parastaan kaikessa mitä tekevät. Siinäs kuulitte.

Kahvilahjan riemusta ja esikuvallisista naisista

Tänä aamuna hypin tasajalkaa keittiöön, jossa Sami keitti puuroa. Sillä oli hattu päässä ja liina kaulassa niin kuin aina, koska keittiössä on kylmä. En kuitenkaan hyppinyt pelkästään lämmitelläkseni, vaan siksi että olin yön aikana saanut 10 dollarin kahvilahjoituksen!!! On se kumma juttu. Jos olisin saanut 10 dollarin alennuksen jostain satasen tuotteesta, olisin vain nyökäyttänyt päätäni. Mutta kahviraha on jotain ihan muuta. Se on odottamaton, ylimääräinen, täynnä riemastusta... ja koska en tunne lahjoittajaa, se todistaa maailman paremmaksi paikaksi. Olin riemuissani myös pikkusiskon aikaisemmasta lahjoituksesta, mutta se ei vielä todistanut maailmasta mitään. Tiesin jo entuudestaan, että siskoni on antelias ja rakastaa minua.

Eilen näyttelijäkurssilla puhuttiin toimistoista... vai miten se agency nyt pitäisi kääntää. Tässä maassa on vain viisi suurta, "hienompaa" agencya ja koko joukko pienempiä. Hienoimpien listoille olisi tietysti hienompi päästä, mutta epäilen että mulla on mitään jakoa hassuine aksentteineni. Pitäisi opetella generic American accent. Lisäksi tunnen itseni juuri nyt aivan liian lihavaksi mahtuakseni ruudulle... en ole lihonut yhtään, mutta silti. Sen lisäksi vielä epäilen, että draamaopettaja ei pidä minusta. Siinä ei välttämättä ole mitään kovin henkilökohtaista. Opettaja on yli nelikymppinen nainen, joka on eronnut, lapseton ja lihonut viimeisen kolmen vuoden aikana noin 15 kiloa. Hetkittäin inspiroiva, hauska ja aidosti itsevarma, mutta toisinaan pakonomaisesti höpöttävä, ailahteleva ja sekava. Loputtomasta puheenvirrasta syntyy helposti vaikutelma epätoivoisesti hyväksyntää hakevasta ihmisestä. Miten muuten suomentaisit sanan "needy"? Kaikenkaikkiaan tuntuu siltä, että opettaja suhtautuu suopeammin miespuolisiin näyttelijöihin. Ehkä naiset ovat aina jonkinlaisessa kilpailu- tai ainakin vertailuasemassa.

On vaikea löytää naispuolista esikuvaa, joka olisi rohkea, itsestään huolehtiva, viisas ja menestynyt. Niitä löytyy, jotka ovat luovuttaneet kokonaan ulkoisten asioiden suhteen ja keskittyneet elämän henkiseen puoleen tai lapsiinsa - kuten myös niitä, jotka pitelevät kynsin ja hampain kiinni nuoruutensa rippeistä. Naistenlehdet ovat pullollaan imartelevia juttuja viisikymppisistä, nuorekkaista menestyjistä, jotka omien sanojensa mukaan "rakastavat vanhenemista". Kuvattuna sopivassa valossa ja meikissä he näyttävät 20 vuotta ikäistään nuoremmilta. Kuka nyt ei pysty yhden haastattelun ajan ylläpitämään sisäistä tasapainoa ja säteilemään mielenrauhaa? Kun vielä haastattelija on tällaista esikuvaa etsivä romantikko niin avot! Jos nämä naiset olisivat niin viisaita ja harmonisia kuin haastattelu antaa ymmärtää, olisin varmasti jo tavannut yhden tällaisen. Mutta kun ihmiseen tutustuu, rivien välistä löytyy aina pelkoa, epävarmuutta ja suoranaista hätää.

Itse haluaisin olla viisikymppisenä kuuntelija - ihminen, joka tuntee itsensä ja pitää itsestään niin paljon, ettei tarvitse haltioitunutta yleisöä vaan voi halutessaan antaa huomionsa täysin toiselle ihmiselle. Tuntuu, että miehillä on paremmat mahdollisuudet kasvaa tähän pisteeseen. Miksei olisi, eihän miehen viehätysvoima katoa samalla tavalla kuin naisen. Miehestä tulee ajaton, karismaattinen ja elämänkokemusta huokuva. Naisesta tulee rusina. Seksikäs? Kaunis? Tyttömäinen? Forget it. Koko identiteetti menee uusiksi. Tämä täytyy olla erityisen vaikeaa, jos ei alun perin ollut jylhä, kotkannenäinen 180-senttinen yritysjohtaja, joka hallitsi alaisiaan pienellä pelolla. Ja sellaiseksi on vaikea yhtäkkiä tulla - vaikka ei se elämä taida olla helppoa kotkanaisillekaan. Vanhenemisen ristiriidasta johtuu ehkä sekin, että moni nainen uppoutuu niin totaalisesti äidin rooliinsa - se kestää loppuun asti. Äitiyttä ei tarvitse uudelleenarvioida.

Brian

Meidän 48+ tunnin elokuva on nyt netissä: Klikkaa tästä youtubeen niin pääset katsomaan sen!

Kahville...

Vasemman puolen sivupalkissa on uusi nappi! Sen kautta voi tarjota mulle kahvit!!! En kuvittele saavani tällä tavalla edes sellaista tuottoa kuin ostarin nurkilla huuliharpun läpi hengittävät, toisesta suupielestä kuolaavat maorit. Mutta kahvittelu on kivaa, eikä mulla ole varaa käydä läheskään niin usein kuin haluaisin. Jos tällä tavalla saan parin kupillisen hinnan kasaan, lupaan myös tarjota kahvit jollekulle lajitoverilleni. Eihän sitä koskaan tiedä - ja ainakaan ei saa jos ei pyydä :) Itse lahjoittelen aina silloin tällöin jotain... ja vaikka antaminen onkin kivempaa, ei se saaminenkaan harmita.

FYI: Kahvikupillinen maksaa täällä noin 3-4 NZD (euroissa noin puolet). Kiitos etukäteen!

Noihin ostarin huuliharpisteihin liittyen - viime viikolla Foodtownin edessä soitti oikea viulisti. Soitti niin hienosti, että en millään olisi halunnut lähteä kaupasta kotiin. Tyhjensin lompakkoni vähäisen sisällön viulukoteloon ja seisoin vain siinä tuijottaen sitä. Kotiin tultuani itkin hitusen, kun muistelin miltä se kuulosti. Sami jätti viulistille käyntikorttinsa ja kirjoitti toiselle puolelle, että haluaisi nauhoittaa sen soittoa. Siitä ei ole kuulunut mitään, liekö osasi englantia. Valkoharmaasta ihosta ja itäeurooppalaisesta vaateparresta päätellen ei ollut paikallinen.

Hyviä päiviä ja vielä parempia unelmia

Viime viikkoina olen yrittänyt ystävystyä naisten kanssa. Suurin syy on se, että elämässäni ei ole tällä hetkellä juurikaan naispuolisia ystäviä. Lisäksi asun kahden (välillä kolmen ja hetkittäin jopa neljän) miehen kanssa, ja pyörin muutenkin enimmäkseen miespuolisten elokuvantekijöiden kanssa. Ja kuten Sami välillä muistuttaa, miehen kanssa ei voi olla vain ystävä. Vaikka itse ajattelisin sitä kuinka veljenä tai ystävänä, mies näkee naisen aina potentiaalisena panona. Sanavalinta on siis Samin, ei minun.

Lauantai-iltana lähdin katsomaan näytelmää yhden näyttelijäkaverin kanssa. Käsikirjoitus oli loistava, mutta näyttelijät pilasivat siitä suurimman osan teatraalisuudellaan. Kummallinen paradoksi: Suurieleisyyden on tarkoitus peittää epävarmuutta, mutta se lopulta korostaa sitä. Näyttelijä katsoo yleisöä ja miettii, mitä yleisö mahtaa ajatella hänestä. Yleisö katsoo näyttelijää ja miettii, että näyttelijä miettii, mitä yleisö mahtaa ajatella. Ja niin kukaan ei ajattele itse näytelmää ja illuusio särkyy. Huono tai ei, näytelmän jälkeen oli ihana istua alas analysoimaan sitä ja höpöttämään ties mistä. Menimme rakennuksen toiselle puolelle Comedy Clubin baariin, koska siellä saa olla rauhassa kun niillä on show käynnissä. Tietenkin juuri sitä ennen ja sen jälkeen paikka kuhisi polttari-iltaa viettäviä keski-ikäisiä... Kyllä, keski-ikäisiä. Sellaisia, jotka tulevat "juttelemaan", mutta puhuvat humalassa omista lapsistaan ja sunnuntain eläintarhareissusta. Yksi kaatoi vesilasin pitkin pöytää ja pyyhki sen sitten omalla paidallaan, kun rätti kädessä menetti taas tasapainonsa.

Olen nyt näytellyt kahdessa opiskelijalyhärissä, joita en ole kumpaakaan vielä nähnyt. Odotukset eivät ole korkealla, jo pelkästään tuotannon laadun vuoksi. Meidän 48-tunnin elokuva Brian sen sijaan on saanut suurta suosiota lähipiirissä. Näyttelijäkurssin opettaja näki sen ja halusi näyttää kurssilaisille, jotka ovat nyt kaikki kovin kiinnostuneita työskentelemään kanssani. Suhtaudun tosin ristiriitaisesti siihen, että näyttelijäkaverit ajattelevat minua ohjaajana. En osaa ohjata itseäni, enkä takuuvarmasti ketään muutakaan samaan aikaan kun itse näyttelen. Ohjaaminen vaatii pientä etäisyyttä tilanteesta, vähintään sitä, että näkee jokaisen oton nauhalta jälkikäteen. Eikä siinä olisi mitään järkeä, kun tarkoitus on vain opiskella näyttelijäksi. Ulkopuolinen näkee paljon helpommin, mikä toimii ja mikä ei. No, pistän tänne linkin, kun saadaan Brian (kyllä, nimi on tarkoituksella korni) nettiin.

Lähes kaikki vapaa-aikani työn ohella menee kirjoittamiseen - siis käsikirjoittamiseen. En osaa lopettaa, en halua mennä nukkumaan... joskus vessassa käyminenkin tuntuu ajan haaskaukselta. Tosin pöntöllä saa välillä hyviä ideoita. Odotan koko ajan, että jään työn kanssa jotenkin jumiin. Tällä kertaa tarina on suunniteltu hyvin etukäteen ja kohtauslista koko ajan mukana, mutta silti. Jumi tulee aina jossain vaiheessa, ja nyt on hirveä kiire kirjoittaa ennen kuin se iskee. Ja ennen kuin rupean inhoamaan koko ideaa.

Samista on tullut tässä samalla hämmästyttävän taitava graafinen suunnittelija. Se on katsellut mun nyherrystä vuosia, lainannut kirjoja ja lehtiä ja ruvennut leikkimään kuvilla ja fonteilla. Ja sitähän se on. No rocket science. Kun sillä on jo valmiiksi hyvä ymmärrys markkinoinnista ja bisneksestä yleensä, odotan innolla että voin ruveta kirjoittavaksi kotirouvaksi, jonka aviomies hoitaa leivän pöytään... Mulla on jo valkoinen froteeaamutakki, mäkki, töppöset ja kahvikuppi. Kirjoittajan elämä olis niin kivaa... Ja sitten välillä pynttäytyisin ja menisin näyttelemään. Niin ja kahvittelisin Mt Edenissä naispuolisten ystävieni kanssa! Olis niin kivaa!

Kirjainten värit

Ennen ihan oikeaa päivitystä, jos täällä on vielä joku lukija jäljellä, jätän teille haasteen: Jos ajattelet jotain numeroa tai kirjainta, minkä värinen se on? Olen kuullut, että muillakin kuin itselläni on ollut lapsesta asti tapana kuvitella tietyt kirjaimet ja numerot tietyn värisiksi. En tiedä onko kirjaiden värittelystä erityistä hyötyä, muuta kuin ehkä oppimisvaiheessa. Numeroiden kohdalla värit auttavat vieläkin. Suomen puhelinnumeroni on puna-sininen ja Uuden-Seelannin numero enemmän vihreä ja vaalea. Kokeilin, miten hyvin muistan lapsena päättämäni värit ja sain aikaan oheisen värikartan. Jostain syystä tuntuu paremmalta nähdä kirjaimet "oikeissa" väreissä ja rupesin miettimään, vaikuttaako tämä jollain lailla työhöni. Jos teen grafiikkaa, jossa vilisevät tietyt kirjaimet tai numerot, valitsenko alitajuisesti niille kuuluvat värit? Numeroiden ja kirjainten lisäksi väritän mielessäni myös ihmisiä (eikä kyse ole mistään auroista!), elämänvaiheita, tunteita, asuinpaikkoja, asiakkaita... Huomaattehan että ihmiset ja asiakkaat piti mainita erikseen :) Vaikka kuinka ajattelisi tekevänsä pienen, siistin päivityksen, tulee aina sanoneeksi jotain. Parempi lopettaa ajoissa.

Myöhässä

Miksi tämän hienon viikonlopun pitää aina päättyä näissä tunnelmissa? Tänä vuonna hoidin itkemisen yksinäni, etten häiritsisi sillä muita. Kai tähän alkaa tottuakin. En ole koskaan ehtinyt ajoissa mukaan kilpailuun (ensimmäistä vuotta ei lasketa, kun en ollut kunnolla mukana), joten en tiedä miltä se edes tuntuisi. Luulen kuitenkin, että paremmalta.

Nyt syitä myöhästymiseen oli vaikka muille jakaa - pieniä asioita, jotka hidastivat jokaista työvaihetta. Koneiden kaatuilua, kasettien katoilua... sellaisia synkän tonttumaisia temppuja. Väkipakolla väännettiin eteenpäin, mutta aika ei riittänyt millään. Olin myös huono tuottaja, joka ei jaksanut huutaa ja hoputtaa tarpeeksi. Kun ei ole luontainen rooli, pakon edessä vain siihen ajauduin.

Lopulta leffasta saatiin paskalaatuinen versio kasetille ja vietiin se ennen kello kymmentä perille. Näin päästään siis leffateatteriin, vaikka en ehkä kehtaakaan mennä sitä itse katsomaan.

Itse elokuvasta tuli hieno, ja yritän kuumeisesti keksiä sille muita areenoja - lähettää festivaaleille tai jotain. Tällä hetkellä kaikki muut vaihtoehdot tuntuvat vielä tappioilta, mutta luulen että ajatukset kirkastuvat kun aikaa kuluu eikä kilpailua muista enää kukaan. Palkinnot katoavat ahneisiin suihin ja aiheuttavat riitoja joukkueen jäsenten välille, mutta elokuvat jäävät elämään.

Pahinta olisi ajatella, että kaikki vaiva oli turhaa. Erityisesti muiden ihmisten vaiva, omallani nyt ei niin väliä.

Sami nukkui kuin tukki valvottuaan koko 48 tuntia ja lähti tänä aamuna ensiapukurssille. Mun pitäisi palata töiden ääreen ja siivota viikonlopun jäljet ympäriltäni. En halua kuulla sanaakaan siitä, miten hienosti muilla tiimeillä on mennyt. Toivon vain, että joku haluaisi puhua jostain ihan muusta ja että jotain tarpeeksi valtavaa tapahtuisi, joka hukuttaisi alleen koko eilispäivän. Eläinflunssaepidemia, lottovoitto, maanjäristys tai "my all time favourite" - juna suistuisi kiskoilta ja törmäisi meidän taloon. Olis aika yllätys, kun ei ole junarataa lähimaillakaan.

Coming up... 48 HOURS of well prepared fun

Huomenna se alkaa... Tietokoneet on viritelty pitkin työpöytää editointiprosessin vaatimalla tavalla, valot testattu, ruosteinen mutteri irrotettu, puhelinnumerot printattu seinälle ja kaverin isältä kerjätty kuvauspaikkoja... On myös käyty kaupassa yli 200 dollarin ruokaostoksilla, pesty jääkaappi ja järjestelty sen sisältö uudestaan, siivottu ja kaunisteltu keittiö (myös kuvausmielessä, jos tarve herää), siivottu oman koneen työpöytä, katsottu googlemapsista paras reitti Freemans Bayhin ja pesty kaikki vaatteet, joille saattaa olla käyttöä. On myös lähetelty kymmeniä sähköposteja, tarkiteltu aikatauluja, harjoiteltu tarinoiden ideointia tuntikaupalla, kauhisteltu mahdollisia genrevaihtoehtoja ja ajeltu pitkin Mt Roskillia, jossa on parhaillaan epäorgaanisen jätteen keräysviikko ja tienvarret täynnä hyödyllistä jätettä kuten vanhoja lastenvaunuja (joissa työnnellä kameraa) ja valoa heijastavia joskin kissanpissaisia styroksilevyjä.

Kaikki on valmista. Let the 48HOURS begin.

Vanhanajan ystävät

Täytän ensi keskiviikkona 29 ja tänään päätin, etten pidä syntymäpäiväjuhlia. En yritä pitää matalaa profiilia tai väheksy syntymäpäivien juhlimista. En myöskään ole niin tuskissani vanhenemisesta, että yrittäisin juhlimattomuudella pyyhkiä tapahtuman mielestäni. Pidän syntymäpäivistä, ilmapalloista, paperihatuista ja kermakakuista. Syy on tämä: Syntymäpäivään on aikaa neljä päivää, eikä kenelläkään lähipiirissäni ole enää tilaa kalenterissaan. Minulla on lähipiiri, mutta ei ystäviä. Ystävät ovat jotain elokuvista tuttua, nostalgista ja lämmintä. Ystävät ovat ajalta, jolloin ihmisillä oli aikaa käydä naapurissa kahvilla. Ajalta, jolloin tehtiin yllätysvierailuja ilman verkostomarkkinointimotiiveja. Tuo aika on ohi.

Toisinaan kuvittelen, että olen ainoa, jota tämä aika kolhii. Vain minä päädyin yksin lauantai-iltana ihmettelemään, miksi kenelläkään ei ole aikaa. Miten olen niin lyhytnäköinen, etten ole täyttänyt kalenteriani kolme viikkoa etukäteen? Vain minulta puuttuu se läheisten ystävien pysyvä rinki, joka kaikilla muilla on. Jennifer Aniston sanoo haastattelussaan, että oli mielenkiintoista esittää roolihahmoa, jolla ei ollut läheisiä ystäviä. Hän ei pystynyt kuvittelemaan elämäänsä ilman. Herranjumala.

Olen kuullut monen haikailevan vanhan kahvittelukulttuurin perään, sekä täällä että Suomessa. Jos voisikin vain soittaa ja mennä käymään. Tai vaikka vain mennä käymään. Jos tuntisikin ystävänsä niin hyvin, että muistaisi jääkaapin sisällön ja naapureiden nimet. Ja osaisi sitten ostaa matkalla piimää tai jotain. Sanoa Sepolle hei.

Elämme elektronisen yksinäisyyden aikaa. Yksi sen kanavista on Facebook, jossa rakastettavat ja kiireiset ihmiset ehtivät käydä vain harvakseltaan - ladatakseen viimeisimmät kaverikuvansa ja nähdäkseen linjoilla aina samat luuserit, ne jotka ovat ravintoketjussa alapuolella, ystävien ulottumattomissa. Eihän kenenkään elämä olisi loistokkaampaa, jos se ei muilla olisi vähemmän loistokasta.

Yksinäisyydessa on jotain hävettävää. Jos myöntää olevansa yksinäinen, avaa oven kaikenlaisille heikkouksille. Täytyyhän siihen olla hyvä syy, jos ei ole tuohon ikään mennessä löytänyt läheisiä ystäviä. Tavoiteltavimmat ystävät ovat niitä, joiden kalenteri on täynnä. Yksinäisten kanssa ei kannata ystävystyä, saattavat olla aivan sekopäitä, säälittäviä ja lisäksi takertuvia. Olen itse ajatellut samalla tavalla, ja muistan juosseeni karkuun muutamaakin epätoivoiselta vaikuttavaa ihmistä. Se on kuin refleksi - tuntosarvet nousevat pystyyn ja puhelinnumero unohtuu, joskus jopa koko puhelin. Kalenteri täyttyy tekosyistä.

Mikä siinä on, että haluaa löytää ystäviä muttei kestä ihmisiä?

Jossain vaiheessa katsoessani Frendien kymmentä tuotantokautta viidettä kertaa läpi, ymmärsin miksi sarja aiheutti minussa riippuvuutta. Noilla kuudella ihmisella oli jotain epätodellista: Aikaa toisilleen. Halusin kipeästi elää niin. Täytyihän sen olla mahdollista. Tavallaan ajatus pelotti, sillä työkiireet peittävät niin näppärästi sosiaalisten suhteiden pinnallisuutta ja vähyyttä. Muuntautumiseni Frendien hahmoksi on kuitenkin jo hyvässä vaiheessa. Olen freelancer ja minulla on aikaa. Päivällä, illalla, viikonloppuna. Ei suunnitelmia. Tosin ei vielä todellisia ystäviäkään. Siihen asti katson videoita.

Nuoruuden viimeisiä huokauksia

Tänään tuntuu, että olen saanut jonkinlaisen otteen näyttelemisestä. Kuinka olla samanaikaisesti tietoinen kamerasta, omista kasvoistaan, käsistään, jaloistaan ja rekvisiitasta ja kuitenkin täysin sisällä fiktiivisessä tilanteessa? Virheet on helppo nähdä kameran toiselta puolelta, mutta näyttelijän täytyy kehittää kyky nähdä itsensä ulkopuolelta. Vähän kuin pistäisi sellaiset silmälasit päähän, jotka kääntävät näkökentän ylösalaisin. Niillä tehtiin muistaakseni jotain tieteellisiä kokeita. Lopulta koekaniinit oppivat liikkumaan ja toimimaan normaalisti. Piti vain oppia, mikä fyysinen liike vastasi mitäkin näkymää lasien läpi. Vertaus ehkä ontuu, mutta tavallaan itsensä näkeminen ulkopuolelta on oppimisen tulos. Hymyilet tosi leveästi - näytät valokuvassa hölmöltä. Ensi kerralla hymyilet kapeammin ja yrität pitää silmäsi auki. Uskon, että ihmisen valokuvauksellisuus on pitkälti oppimisen tulos. Minä en ole koskaan opetellut, missä asennossa kannattaa seisoa, miten pitää käsiään ja millä tavalla hymyillä. Näytän valokuvissa valaistuksesta riippuen apinamaiselta tai alaikäiseltä. Välillä näytän masentuneelta, vaikka en kuvaushetkellä ollut lainkaan allapäin. Valokuvat Oscar-gaalasta ovat täynnä hienoja esimerkkejä pitkälle hiotuista poseeraustyyleistä.

On aika treenata naamani liikkeet vastaamaan päänsisäistä maailmaani. Se voi olla jo liian myöhäistä, mutta oppivathan ihmiset joskus uimaankin aikuisiällä - miksei sitten hallitsemaan kasvojaan? Lihaksillahan se nassukin toimii.

Näistä itsekeskeisistä mietteistä muihin itseeni liittyviin aiheisiin. Olen työstämässä taas uutta kolmenkympin kriisiä. Tämänkertainen liittyy siihen hirvittävään tosiasiaan, että ihmisen elämä koostuu vain muutamasta vaiheesta, joiden jälkeen se on ohi. On jännittävä lapsuus, nuoruus täynnä rakastumisia, sitten vain hirveästi töitä ja jossain vaiheessa lapset. Takaisinpäin ei pääse, vaikka moni yrittää. Pidin lapsuudesta, pidin aivan erityisesti nuoruudesta ja hullu työnteon vaihekin oli ihan ok, koska siihen liittyy niin paljon mahdollisuuksia. Mikään ei ollut lopullista. Mutta mitä sitten seuraa? Onko nainen vielä perheen perustamisen jälkeenkin nainen? Itsenäinen, kunnianhimoinen, älykäs, mielenkiintoinen, kaunis? Vai pelkästään äiti? En saa pienessä päässäni näitä asioita mahtumaan saman katon alle. Näen ympärilläni äitejä, jotka eivät ole enää mitään muuta. Joidenkin persoona tuntuu muuttuneen. He katsovat taakseen ja ihmettelevät, miten ovat joskus menneisyydessä voineetkin välittää mistään muusta - näistä vähäpätöisistä asioista, jotka kuluttavat lapsettomien ihmisten mieltä. He eivät enää muista, millaista oli rakastua. Kukaan ei enää vihellä kun kävelet shortsit jalassa kauppaan. Nuoruus on lopullisesti ohi.

Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu äideille. Elämäntapaäidit voivat vapaasti kysyä, mitä minä heidän tyydyttävästä elämästään tiedän. En mitään. Yhtään mitään. Tuskailen vain oman vanhenemiseni kanssa ja mietin elämänvalintoja. En halua päästää irti nuoruudestani. Nuoruudessa on jotain raakaa, hienoa ja huumaavaa. Kertokaa minulle, mitä hienoa on keski-ikäistymisessä? Mitä hienoa on siinä, kun oma lapsi oppii seisomaan? Lapsi on vain yksi miljardeista, jotka oppivat tuon saman asian kukin vuorollaan. Kun lapseen kohdistetaan toiveita, ne liittyvät yleensä ammattiin ja kykyihin. Lapsesta voi tulla tutkija, joka kehittää lääkkeen maailman pahuuteen. Näin ollen osa kunniasta kuuluu vanhemmille, jotka ruokkivat pientä maailmanparantajaa seisomaharjoitusten välissä. Mutta sehän tarkoittaa, että lopullisena mittarina on kuitenkin menestys tässä maailmassa. Tuhansien tai miljoonien ihmisten tavoittaminen. Jos kasvattaa lasta vain, jotta tämä voi sitten vuorostaan kasvattaa seuraavaa lasta, on vain osa sukupolvien ketjua. Kuka haluaa olla osa ketjua? Minä haluaisin mieluummin pidellä sitä ketjua, tehdä sillä jotain. En tiedä, miksi ajattelen näin. Tuntuu vain siltä, että mikään ei riitä. Minulle on annettu yksi elämä. Vain yksi elämä ja hirvittävä määrä unelmia. Haluan rakastua tuhat kertaa, elää tuhat elämää tuhannen hienon ihmisen kanssa, tehdä tuhat elokuvaa, parantaa tuhat maailmaa ja kasvattaa tuhat lasta. Aika ei riitä.

Kolme kuvaa edelliseen juttuun

Uuden vuoden touhuja

Uusi vuosi alkoi jotenkin varkain ja kelasi itsensä suoraan tammikuun lopulle. Myönnän kyllä tällä välin tehneeni yhtä jos toista, mutta touhusta puuttuu vielä se punainen lanka. Otin vastaan työtä ja kauhuissani siitä, että elämäni jämähtäisi taas tietokoneen ääreen päätin mennä kurssille. Joka maanantai-ilta tapaan siis kaksikymmentä eri ikäistä ja eri tavoin elämässä kolhittua ihmistä, jotka kaikki haluavat oppia näyttelemään. En ole ihan varma, mitä itse haluan. Ainakin sitä jännitystä, jonka esiintyminen tuo. Vatsan kuumotusta ja otsasuonten tykytystä. Haluan nähdä itseni niin kuin muut näkevät ja oppia hallitsemaan tuota kuvaa. Käyttää itseäni välineenä. Rakastan mahdottomalta tuntuvia tilanteita yhtä paljon kuin liian tulista ruokaa. Elämän pitää tuntua. Tylsiin avustajan töihin olen kyllästynyt lopullisesti.

Viimeisin avustajankeikkani oli lammasfarmilla. Hikoilin villakaukalossa ja erottelin hyvää villaa huonosta. Hymyilin, huusin, nauroin, taputin käsiäni ja hypin tasajalkaa käskystä. Mitäpä en tekisi, kun ohjaaja käskee. Kuvausryhmä oli suurimmaksi osaksi saksalainen ja tekeillä oli Saksassa ensi-iltansa saava TV-elokuva. Huomasin ihmeekseni, että koin enemmän yhteyttä jopa maoreihin kuin toisiin eurooppalaisiin. Saksalaiset olivat sanalla sanoen omituisia. Puhuivat omituisesti, sihisivat, puhisivat ja ryydittivät pisteliäät kommenttinsa muodollisilla kohteliaisuuksilla. Maorit, jotka olivat tietysti suurimmaksi osaksi extroja kuten minäkin, eivät saksalaisten hermoilusta juuri välittäneet. Joka tauolla laulettiin, soitettiin kitaraa ja pelleiltiin lapsinäyttelijän kanssa. Kulttuuritörmäykset kuvauspaikalla olivat herkullista seurattavaa. Kuvausryhmän uusiseelantilaiset vahvistukset eivät voineet käsittää saksalaisten hidasta, pedanttista työskentelytapaa ja (kuulemma) joka päivä yliajalle venyviä työpäiviä. Ohjaajan tyyli tuntui itsestäni erityisen vieraalta. Sen sijaan, että näyttelijää olisi pyydetty tekemään jotain eri tavalla, tälle kerrottiin mikä meni pieleen. Viesti tuntui kyllä menevän perille, eihän kysymys ollut kuin eri näkökulmasta. Saksalaiset ovat kai tottuneet tuohon toruvaan sävyyn, sillä kukaan ei tuntunut loukkaantuvan. Saksankielentaitoni on hyvinkin ruosteessa ja olin kiitollinen, että kuvauspaikalla puhuttiin suurimmaksi osaksi englantia.

Viimeiset kolme viikkoa meillä oli väliaikainen kämppis, joka lähti nyt kiertämään maata antiikkisella subarullaan. Viimeiset pari viikkoa myöskin ystäväni Petrinan aviomies Dach oli työmatkalla Intiasta ja majaili toisessa olohuoneessamme. Dach jätti jälkeensä valtavan television, mikron, piirongin ja läjän astioita. Tavarat ovat meillä hoidossa, kunnes Petrina ja Dach palaavat Aucklandiin. Voi kun palaisivat pian... Kämppisten jättämän tyhjiön täyttää parin viikon päästä meille muuttava entinen opiskelukaverini Chris. Mietin jo kiivaasti tapoja, joilla voin hyödyntää saman katon alla olevaa editoijaa. Olisi mahtavaa saada jokin leffaprojekti taas käyntiin.

Lupasin kirjoittaa tänä viikonloppuna STT:lle jutun Aucklandin kahviloista. Keskityin lempikaupunginosani Mt Edenin tarjontaan ja sain erinomaisen syyn käydä kahvilla kyllästymiseen asti. Huomisaamuna vielä viimeiset sumpit ja valokuvat Frasersissa, jossa muinoinen Jutta-kämppis raatoi muutaman kuukauden täällä ollessaan. Paikan omistaja kuulosti todelliselta kahvidiktaattorilta, mikä tietysti tekee kahvilasta piirun verran kiinnostavamman.

Kuntosaliharrastukseni on äitynyt viimeisten viikkojen aikana niin, ettei päivääkään voi oikein jättää väliin. Olen alkanut kiusata itseäni enemmän kuin ennen ja kyllä se toimii. Joka kerta jaksaa vähän enemmän. Tänään juoksin viisi kilometriä 25 minuutissa puolen tunnin sijaan. Tämähän nyt ei ole mitään oikeille urheiluharrastajille, mutta minulle salilla käyminen on ollut lähinnä juorulehtien selailua cross-trainerissa roikkuen. Nyt odotan ensi viikon nyrkkeilytreenejä. Haluan nähdä, saanko lyöntiin yhtään voimaa, varsinkin pakollisten juoksujen ja punnerrusten jälkeen.

Yhtä jos toista ystävyydestä

Eilen suostuttelin Samin lähtemään outojen ihmisten kanssa rannalle. Ilma ei voisi olla kauniimpi. Päivästä toiseen aurinko paistaa, merivesi lämpenee ja hento tuulenvire liikuttelee pensaita ikkunan ulkopuolella. Me istumme keskimäärin 95% päivästä sisällä, joko toimistossa, keittiössä tai autossa matkalla kuntosalille. Kolmannen luokan opettajani tempoi verhot aina rivakasti auki, jos aurinko vähänkään paistoi. "Jos sitä ei päästä sisälle, se suuttuu ja lakkaa paistamasta". Meidät opetettiin tuntemaan pientä pelkoa ja kunnioitusta hyvää säätä kohtaan, koska se saattoi loppua koska tahansa – viikkokausiksi.

Rannalla oli todella kaunista ja oudot ihmiset tulivat vähitellen tutummiksi. Ihmisiin tutustuminen on tavallaan työlästä ja tavallaan mukavaa. Mitä ne ajattelevat minusta? Mitä minä ajattelen niistä? Kuin aloittaisi maalaamaan uutta taulua. Aluksi kuvittelen, että voin vaihtaa tyyliä, tehdä jotain aivan erilaista. Parin maalikerroksen jälkeen työn kuitenkin aina tunnistaa minun tekemäkseni. Ja sitten onkin enää kysymys siitä, pidänkö lopputuloksesta. Jos tämä juustoinen vertauskuva ei täysin auennut, älä huoli. Yritän vain sanoa, etten pysty täysin hallitsemaan sitä, minkälaisen kuvan annan itsestäni. En tiedä, pystyvätkö muut.

Läpinäkyvä persoonallisuus ei välttämättä ole huono asia uusiin ihmisiin tutustuessa. Se nopeuttaa työlästä prosessia, johon kuuluu molemminpuolista itsensä toistamista, tuttujen kysymysten toistamista ja pienten päänsisäisten postit-lappujen kirjoittamista. Jostain syystä se ensimmäinen lappu, johon tallennan henkilön nimen usein katoaa ja missaan osan elämäntarinasta plärätessäni sisäisiä muistiinpanoja. Ettei vain tarvitsisi sanoa "Hey you".

On myös hauska seurata, minkälaisen kuvan muut antavat itsestään. Useimmat ovat ensitapaamisella yltiöpositiivisia, ihan varmuuden vuoksi. Tilkasta aurinkovoidetta, keksistä tai mansikasta tulee kiittää kolmella vuolaalla sanaryöpyllä. Ajattelen aina mielessäni: rentoudu. rentoudu. Mutta ei se toimi niin. Menisi viikkoja opetella toistemme tavoille, tietää miten toinen suhtautuu elämään, mansikoihin, hiusharjan lainaamiseen... ja uskaltautua vain olemaan. Eikä yltiömäisessä positiivisuudessa ole mitään vikaa, en inhoa hymyilyä tai yritä muuten vain levittää pahaa tuulta. Hymyilen takaisin, en vain pysty vastaamaan samalla mitalla. En kykene suitsuttamaan tukehduttavia määriä kauniita sanoja ja ajatuksia poikkeamatta hämmentävällä tavalla oman persoonani ulkopuolelle. Pohjimmiltani haluan, että sanoilla on jotain merkitystä. Muistatteko tarinat vanhoista hyvistä ajoista, jolloin lasta piestiin kahdesti ja kiitettiin kerran vuodessa ja kun joulupukki toi välillä risuja? No joo, jotain sinne päin.

En ole itse kovin varovainen, Samin arvion mukaan englanniksi vielä pahempi kuin suomeksi. Vitsini keikkuvat hyvän maun rajoilla ja sanavalintani ovat välillä vähintäänkin arveluttavia. Suomen kielen suodattimeni ovat hienostuneemmat. Pakkohan niiden on olla. Ulkomaalaisena voin olla rauhassa erilainen, minulla on siihen lupa ja syy. Suomalaisena Suomessa erilaisuus ei toimi. Se tarkoittaa pelkkää sopeutumattomuutta. Helsingin bussissa vieraille ihmisille puhuvat ovat joko humalassa tai yksinkertaisia. Säännöt ovat tiukat.

Jotkut lakkaavat pelkäämästä minua nopeammin. Kuten ystäväni Petrina. Nainen on kuin hurmaava jyrä, jonka tielle et halua joutua. Kun vain asuisimme vielä samassa kaupungissa. Tai edes samassa maassa. Petrinalla oli tapana kävellä ovesta sisään ilman mitään ennakkovaroitusta, käydä jääkaapilla hakemassa lasillinen soijamaitoa ja kiskoa minut irti tietokoneen äärestä. Se toimi. Loppujen lopuksi arvostan ihmisiä, jotka eivät pelkää minua ja joille minun ei tarvitse esittää olevani mitään. Varsinkaan kiireinen, tärkeä ja sosiaalinen. Olen nörtti, ja minut löytää päivästä toiseen tietokoneen äärestä. Mistäs muualta.

Olen oivaltanut, että minulla ei voisi koskaan olla julkisuuskuvaa. Sellaista kuningatarmaista olemusta, jonka tuon näytille tärkeissä tilaisuuksissa ja jota kiillotan erilaisilla projekteilla. Olen blogiaikakauden itsensäpaljastaja, jonka epätäydellisyys paistaa jokaisesta kirjoituksesta. Toisaalta minun ei tarvitse kuusikymppisenä kirjoittaa "TELL-ALL"-tyyppistä paljastuskirjaa tai kaunistelevaa omaelämäkertaa jossa "oikaisen huhuja". Yksi tuskallinen omakustanne vähemmän.

Sanoin aiemmin, ettei minulla ole paljoa ystäviä. Se on totta, ja täysin oma vikani. Suurin ongelma on, että koen puolivillaiset kaveruussuhteet ja muut ajantappamiseksi solmitut sosiaaliset kontaktit turhauttavina. Katselen kelloa, mietin miten paljon töitä olisin saanut tehtyä samassa ajassa. Tai sitten käytän tilaisuutta hyväkseni ja kirjoitan mielessäni tarinaa, johon sijoitan nämä ihmiset. Kuvittelen heidän pahimmat pelkonsa ja suurimmat haaveensa. Kaiken se, mitä he eivät missään nimessä sano ääneen. Arvaukseni ovat todennäköisesti aivan pielessä, mutta kunhan viihdytän itseäni...

Koulukavereiden kanssa jaksan hengata enemmän, koska kontakteilla on työulottuvuus. Vaikka en etsisi työtä, haluan tietää mitä muut tekevät ja mitä kentällä tapahtuu. Seurakunnan ihmisten kanssa en jaksa pyöriä paljoakaan. Kaikki, jotka ovat olleet seurakuntien järjestämissä sosiaalisissa riennoissa tietävät, ettei samantyyppinen arvomaailma ja usko luo yliluonnollista veljeyttä ja sisaruutta ihmisten välille. Pitää jaksaa puhua ja kuunnella mukavia: Mitä puuduttavuuksia ihmiset tekevät työkseen, miten ihmeellisiä heidän lapsensa ovat, missä he olivat lomalla... Suurin osa ihmisistä ei ole stand-up koomikkoja, joiden jutut viihdyttäisivät loputtomasti ja pitäisivät kiinnostuksen yllä (Tähän väliin hatunnosto Bill Baileylle ja Dylan Moranille).

Mutta mutta... aina silloin tällöin tapaa ihmisen, jonka kanssa voisi oikeasti ystävystyä. Ja siinä vaiheessa kaikki on vaivan arvoista. Olen menettänyt elämäni aikana noin 20 ystävää, osa muutti pois, osa sai lapsen. Osa sai lapsen JA muutti pois. Tai sitten itse muutin pois. Alusta aloittaminen käy aina raskaammaksi. Haluaisi vain harpata kaiken sen kepillä jään tökkimisen yli ja tuntea toisensa. Olla tuttu. Ikävöin Petrinaa. Ikävöin siskoa. Ikävöin Paulaa. Eilen puhuimme lukiosta ja ikävöin Terhiä.

Joskus toivon, että näyttelisin tv-sarjassa. Sellaisella kuin Frendit, joka jatkuisi seuraavat kymmenen vuotta. Työkavereihin tutustuisi väkisinkin, eikä kukaan voisi häipyä elämästäni noin vain. Kymmenien miljoonien sopimukset velvoittavat :)

Kuoleeko bloggaus?

Kun oma bloggaukseni hiipuu kuoleman rajoille, tuli mieleen että tämä saattaa olla osa yleistä trendiä. Miksi kirjoittaa vuolaita kuvauksia omasta elämästään, kun voi minuutissa tiivistää ajatuksensa Facebookin statukseen? Luulen, että ajatuksilleni on siellä enemmän lukijoita kuin täällä, vaikka yleisö onkin rajoitetumpi. En itsekään lue pitkiä lätinöitä, ellei niissä ole heti alusta asti mukaansatempaavaa draivia. Ja kenellä on?

Sain joululahjaksi mp3-soittimen, jolla voi sulkea maailman ulkopuolelle. Tänään sain hankittua minikokoiset nappikuulokkeet, joilla voin tulpata pääni lopullisesti. Umpeen. Korvani eivät ole normaalit, niihin mahtuvat vain pikkusormeni. Kätenikin ovat erityispienet. Todellisuudessa umpikuulokkeet toimivat vain urheillessa, jolloin korvien ja lihasten tukaluus on suurin piirtein samaa luokkaa.

Minua kuvaillaan toisinaan sanoilla "ilkeä" tai "mean". Haluaisin puolustautua, mutta pelkään sanovani jotain ilkeää. Minulla on tapana refleksinomaisesti ampua alas itseään onnittelevia ihmisiä. Luulen, että se liittyy osittain suomalaisuuteen. Kovin moni suomalainen ei kuvailisi itseään erityisen lahjakkaaksi ja väittäisi pystyvänsä milloin tahansa säveltämään listahitin, mutta ei vain viitsi. Tarvitaan näyttöä. Olen oppinut, ettei koskaan pidä hyväksyä ihmisen omaa arviota itsestään – varsinkin jos se on epäilyttävän myönteinen. Ihmiset valehtelevat itselleen, ja etsivät rikostovereita läheisistään.

Johtuen edelläkuvaillusta ominaisuudesta yhdistettynä korkeaan vaatimustasoon, minulla ei ole paljoakaan ystäviä. Kirjoittaisin aiheesta lisää, jos en olisi lähdössä YMCAn legendaariseen rääkkäysjumppaan. Jos sormeni sen jälkeen toimivat... no katsotaan sitten.

Bloggaus on saattanut jo kuolla.