10.1.16

Työnhakua Titirangista käsin

Jouluaattona ystävät lähtivät vuorokauden varoitusajalla käymään kotimaassaan Hollannissa ja meistä tuli talonvahteja ja neljän kanan hoitajia. Kolme viikkoa Titirangin pusikossa on tuntunut yllättävän pitkältä ajalta - josta on vielä melkein viikko jäljellä. Aluksi vastustin ajatusta. Olin valmistautunut makaamaan ainakin viikon riippukeinussa kirjoja lukien, maalaamaan taulua (jota en kanvaksen koosta johtuen voi kuljettaa minnekään) ja puuhastelemaan ihan muiden asioiden kuin kanankakan parissa. Muutamassa päivässä uuteen kuvioon kuitenkin tottui ja täällä on ihan hauskaa. Kun Lukas sai Uuden Vuoden kunniaksi oksennustaudin, olin todella kiitollinen isosta talosta jossa suurin osa lattiapinnoista on helppoja siivota ja pyykit voi kuivata kuivausrummussa.

Yrittääkö vaiko ei


Viimeiset pari kolme kuukautta ovat menneet bisnesten uudelleenarvioinnin ja työnhaun merkeissä - jälkimmäinen lähinnä minun osaltani. Sami jatkaa omien projektien, erityisesti Filmsourcingin, merkeissä. Vuokranmaksun kannalta olisi kuitenkin järkevämpää, jos edes toisella meistä olisi jokin tasainen tulonlähde. Tämä kävi syksyllä erityisen selväksi, kun osa sovituista projektipalkkioista jäi saamatta ja koko loppuvuosi uhkasi mennä miinukselle. Kriisi antoi kuitenkin sysäyksen työnhaulle

Toki meillä on oma design-putiikkikin, mutta sen bisneksen kasvattaminen vaatisi tosi kovaa työtä - ja lisää taloudellista epävarmuutta. Osa minusta haluaisi pitää sen vapauden, josta olen nauttinut viimeiset 8 vuotta kaikenlaisia projekteja tehden. Osa minusta haluaisi huokaista ja keskittyä siihen, missä olen hyvä. En ole erityisen hyvä asiakashankkija enkä kirjanpitäjä. Pienten asiakkaiden laskuttaminen tuntuu pahalta, vaikka oma toimeentulo olisi vaakalaudalla.

Parasta vakiduunissa olisi se, että voisi säästää rahaa. Sekä se, että olisi sekä työ- että vapaa-aikaa. Juuri nyt minulla ei ole kumpaakaan. Työ ei periaatteessa lopu koskaan, sen äärestä vain jatkuvasti karkaillaan leikkimään lapsen kanssa, syömään, ulkoilemaan tai mitä nyt ikinä. Kaikki muu kuin työn ääressä vietetty aika on periaattessa varastettuja hetkiä, joihin minulla ei oikeastaan ole varaa, mutta – what the hell! On sinänsä käsittämätöntä, että ihminen jolla on näinkin epäterve suhde työhön ja vapaa-aikaan on onnistunut toimimaan yrittäjänä viimeiset 8 vuotta. En ole konkurssissa, veloissa, näännyksissä tai muutenkaan vaikeuksissa. Navigoin vain päivittäin työn ja vapaa-ajan hämärässä välimaastossa. Uusi "vapaa-ajanviettotapani" on tehdä markkinointikursseja Coursera-sivustolla. Kyllä, lasken tämän vapaa-ajaksi. Vähän kuin pelaisin tietokonepelejä. Same difference.

Työnhausta


Olin aivan unohtanut miten raskasta ja hidasta työnhaku onkaan. Samalla energialla, jonka olen pistänyt portfolion ja CV:n kasaamiseen, potentiaalisten työnantajien etsimiseen ja sähköpostien muotoiluun - haastatteluista puhumattakaan - olisin tehnyt jo ainakin pari isompaa duunia ja pistänyt laskun perään. Kaikkein eniten inhoan haastattelupäiviä. En osaa keskittyä mihinkään ennen haastattalua enkä heti sen jälkeen. Tähän mennessä haastattelut ovat tosin menneet hienosti, eikä mieleen ole jäänyt mitään ikävää. Päässä vain surisee kun yrittää miettiä, onko tämä nyt sellainen paikka jossa oikeasti haluaisin ja jaksaisin olla. Onko tuo tai tuo kauhea mulkero työkaverina ja mitä reittiä tänne voi ajaa niin ettei juutu liikenteeseen... Haastattelun aikana on yleensä ainakin yksi tai kaksi hetkeä, jolloin jonkun haastattelijan suojamuuri pettää ja alta paljastuu hitunen totuutta paikan ilmapiiristä, asiakkaista tai ylitöiden määrästä. Jotta tuo hetki ei menisi ohi, olen harkinnut salaa haastattelun nauhoittamista.

Pakon voima


Vakiduunissa on myös se etu, että on pakon edessä. Kun on pakko, tulee tehtyä. Tsekkasin vuoden aluksi viime vuoden alussa ylös kirjoittamani tavoitteet, jotka olin kauaskantoisesti tallentanut tekstitiedostona työpöydän yläkulmaan. Yhtä lukuunottamatta kaikki tavoitteet olivat toteutumatta tai 'vaiheessa'. Se ainoa toteutunut oli firman nettisivujen uusiminen. Sen tekee, mikä on pakko tehdä. Siksi duunissa saa enemmän aikaan kuin ns. vapaa-ajalla. Kirjoittajaryhmän uudelleen aloittaminen auttoi kyllä viemään projekteja eteenpäin, mutta ilman taloudellista pakkoa edistyminen on hidasta.

Edellisestä viisastuneena kirjasin uudet vapaa-ajan tavoitteet muotoon "jatka kirjoittamista" ja "tee jotain muutakin luovaa". Näitä en voi kovin helposti feilata. Pelkkä tavoitteiden laskeminen ei kuitenkaan takaa, että onnistun siinä, missä todella haluaisin onnistua: Käyttämään vapaa-aikani oikein. Jos joku vain maksaisi näistä ihanista puuhista ja pakottaisi siten minut hommiin, ongelma olisi sillä ratkaistu.