Tyhjäntoimittajan arki

Viikko ilman työtä tai muitakaan velvollisuuksia. Samista on tulossa kovaa vauhtia graafinen suunnittelija ja minusta sekopäinen. Runsaan vapaa-aikani olen käyttänyt suurimmaksi osaksi voivotteluun. Tämän lisäksi olen aloittanut uuden urani elokuvantekijänä lukemalla aihetta käsittelevän oppaan puoleen väliin. Olen myös aloittanut oman käsikirjoitukseni synnyttämisen englanniksi. Jos ei muuta niin opin ainakin englantia. Tyylilajini vaikuttaa olevan omaelämäkerrallinen romanttinen komedia. Tai ehkä pelkkä farssi. Todennäköisesti kesken jäävä sellainen.

Mitenkään pitkälle en ole uudella urallani päässyt, sillä joka viides minuutti Sami korottaa äänensä. Se opettelee flashia, hötömliä ja php:ta. Onnistui koodaamaan jo oman sivulaskurinkin. Minä sitten yritän sitä autella, vaikken koodista niin ymmärräkään. Mutta ainakin laitan sen valitsemaan paremman näköisiä fontteja. Yhteistyö ei ole aivan saumatonta, koska Sami haluaa tehdä kaiken itse. Tekisi mieleni niin raastaa hiiri sen kädestä ja tehdä sille valmis luonnos puolessa tunnissa. Mutta kun pitää opettaaa sitä itse ajattelemaan mikä näyttää hyvältä. Miten sellaista voi opettaa? En enää muista miten homma toimi koulussa. Kyllähän meitä patisteltiin lukemaan lehtiä ja katsomaan muiden töitä. Graafisen suunnittelun periaate on sama kuin muussakin luovassa toiminnassa. Lainata ideoita joka puolelta verhoista sanomalehteen tai bussilippuun ja sulauttaa ne omaksi työkseen. Suurimpia oivalluksiani tässä ammatissa on se, että omasta päästäni ei synny sinänsä mitään hyvää. Kaikki vaikutteet tulevat ulkopuolelta, joten luovuutta ei ruoki tyhjä tila ja omaan pääkoppaansa uppoutuminen. Tosin pieni mediapaasto voi olla hyvin terveellinen muussa mielessä

Tänään sain tärkeän puhelun, jota olin odottanut tiistaista asti. Sovimme työhaastattelun ensi maanantaiksi kello 13.30. Kyseessä on ihan oikea, vakituinen työpaikka kristillisessä avustusorganisaatiossa (TEAR Fund). Työ kuulostaa monipuoliselta, tosin kysymys on vain yhden organisaation materiaalista joten tyylillisesti ei varmaan ole kovin vaihtelevaa. Olen silti ihan tohkeissani, että jotain ylipäätään tapahtuu.

Nyt sushintarpeeni on yltynyt sietämättömäksi, ja lähden ostamaan evästä läheisestä lounasbaarista. Sieltä saa sellaisia kolmionmuotoisia tonnikalamajoneesi-tötteröitä, joiden päällä on hyvää rouhetta. En halua tietää, mistä rouhe on tehty, kun japanilaisista ei aina tiedä. Mutta hyvää se on. Ja painosta on turha kommentoida, koska olen ostanut taas kuntosalijäsenyyden, tällä kertaa seitsemäksi kuukaudeksi. Jumppaamisella on varsinkin työttömänä valtava vaikutus mielialaan, varsinkin kun sen jälkeen pääsee 80-asteiseen saunaan. Kyllä, tuosta liikuntakeskuksesta löytyy aivan oikea sauna! Sen nimi tosin on Swedish Sauna, joka nyt ihan pikkuisen kaivelee asioista perillä olevaa.

Työttömänä taas

No niinhän siinä kävi, että työt loppuivat toistaiseksi. Toimistossa olikin ihmeen hiljaista viimeiset päivät. Saman työmäärän olisi varmaan pystynyt hoitamaan neljä suunnittelijaa kuuden sijaan. Ja Suomessa olisikin hoitanut. Kiireisempiä aikoja on kuulemma luvassa parin viikon sisällä ja lupasivat soitella siinä vaiheessa. Peruspessimistinä päättelin, ettei minulle enää kukaan soita. Yritin siis hyvästellä työkaverit asianmukaisesti. Kaikki vaivautuivat ja ryhtyivät hokemaan, että näemme ihan kohta taas. Jos satun kuitenkin olemaan oikeassa töiden jatkumisen suhteen, viimeinen työpäivä päättyi aika tylysti. Saa nähdä.

Viimeisenä työpäivänä menivät sähköt. Puoli kahdeltatoista sammuivat valot ja tietokoneet. Vessassa piti käydä taskulampun kanssa, eikä eväitä voinut lämmittää mikrossa. Vartin odottelun jälkeen serveriä lähdettiin kantamaan pimenneen kaupunginosan ulkopuolelle, jotta jotkut tärkeät postit saataisiin lähtemään. Me istuimme tunnin verran neukkarissa pelaamassa korttia. Sitten sähköt palasivat ja jatkoin kenguruiden piirtämistä kiltisti puoli kuuteen asti.

Nyt kun aikaa on taas vaikka muille jakaa, ajattelin keskittyä videoeditoinnin opetteluun. On vähän turha olo, kun kukaan ei tarvitse minua töihin. Onneksi rahat eivät ole vielä loppuneet. Voin jatkaa kuntosalilla käymistä ja syödä silloin tällöin sushia ulkona. Sami on jo totutellut työttömän arkeen ja lupasi opastaa minuakin. Tosin sillä on työhaastattelu ensi viikolla. Saattaa päästä pariksi viikoksi järjestämään lasten lomareissuja Waiheke-saarelle tai jotain sellaista.

Synttäritunnelmia

Sami oli järjestänyt koko syntymäpäiväni täyteen yllätyksiä, aamusta iltaan. Aamiaispöydässä sain avata kuoren, josta löytyi Aucklandin hupipassit molemmille. Niillä pääsee neljään eri kohteeseen - Antarktiksen maailmaan, vulkaaniselle saarelle, huvipuistoon ja Skytoweriin. Aamupalan jälkeen lähdettiin ensimmäiseen, katsomaan pingviinejä. Valitettavasti niitä ei päässyt katselemaan niin pitkään ja läheltä kuin tavallisessa eläintarhassa. Pingut asuivat maan alle rakennetussa valtavassa pakastimessa ja niitä mentiin katsomaan pienellä junalla. Kun on nähnyt mainion animaation Madagaskar, alkaa väkisinkin kuvitella, mitä pingviinien päissä oikein liikkuu. Niillä on mainio tyyli sukeltaa vedestä rannalle kuin kanuunasta ammuttuna. Kävimme myös kävelemässä läpi vedenalaisen tunnelin, jonka seinien läpi näki erilaisia haikaloja ja muita kaloja. Muut kalat olivat kyllä akvaarion eri osastolla turvassa hainhampailta. Rauskut uivat isossa avoakvaariossa ja ihmiset silittelivät niiden limaista pintaa.

Pingujen jälkeen palasimme kaupunkiin ja sain valita kahvilan. Ostimme kaksi runebergin tortun näköistä leivosta. Menin odottamaan pöytään kun Sami maksoi. Katsoin ihmeissäni kun tarjoilija juoksi yhden asiakkaan luokse, pummasi sytkärin ja juoksi takaisin. Ehdin jo selittää Samille silmät pyöreinä mitä juuri näin, kun leivokseni tuotiin pöytään ja sen keskellä lepatti pieni kynttilä. Kadulla oli käynnissä mielenosoitus nuorison alhaisia palkkoja vastaan. Täällä mäkkärin vuoropäälliköt ovat yhä useammin yläasteelaisia ja saavat paljon huonompaa palkkaa kuin vanhemmat tyypit. En tiedä pitäisikö olla enemmän huolissaan huonoista palkoista vain ylipäätään siitä, että yläasteelaiset raatavat joka ilta ja viikonloppu rasvankäryssä. Ei meidän tarvinnu, saatiin juosta vapaina kylällä.

Päivän kolmas yllätys oli pieni lappu Samin taskussa. Hän oli tehnyt huolellisen hintavertailun ja löytänyt parhaan videokameratarjouksen. Pääsin ensin testailemaan kameraa liikkeessä ja sitten ostamaan sen mukaani! Merkki on tuttu Canon, mutta malli vähän hienompi kuin se jota viimeksi käytin. Menimme kotiin lataamaan akun ja valmistelemaan mini-DV-nauhan. Olen hinkunut videokameraa jo monta viikkoa, että pääsisin harjoittelemaan editoimista.

Sami huijasi minua illan ravintolan suhteen. Pienen italialaispaikan sijasta meillä olikin varaus Skycityn 300 metrin korkeudessa pyörivään Orbit-ravintolaan. Paikkaan on yleensä pitkät jonot, mutta onnekkaan peruutuksen ansiosta Sami oli saanut meille pöydän. 1,5 tunnin aikana ravintola pyöri akselinsa ympäri pari kertaa. Tuli hämärää ja kaupungin valot syttyivät. Söin elämäni parasta perunavelliä (!) jossa oli grillattua valkosipulia, sinihomejuustoa ja tryffeliöljyä ja pääruoaksi minttu-couscous-paprikoita, chilihilloa ja kesäkurpitsapihvejä - ja lasi kallista Chardonnayta. Jam... Testasimme videokameraa kuvaamalla maisemia. 20-kertaisen zoomin läpi näimme oman parvekkeen, naapurin pinkin lakanan kuivamassa telineen päällä ja omat verhomme. Soitin naapureille ja saimme videolle vaikeasti tulkittavaa liikehdintää pinkin lakanan tuntumassa.

Takaisin tullessamme Sami työnsi minut hoitoon naapuriin ja meni valmistelemaan jotain. Puolen tunnin päästä minut, Mandy ja Jason kutsuttiin synttäreille. Pöytä oli täynnä herkkuja ja Samin ehkä seitsemäs yllätys oli Uuden-Seelannin versio Pictionarysta. Pelasimme ensin kaksi kierrosta, joista Sami ja J voittivat kummankin. Sitten Mandy keksi, että Uusi-Seelanti siirtyy tänään talviaikaan. Koska kello siis olikin oikeasti tunnin vähemmän, pelasimme vielä yhden ja voitimme pojat.

Kiitos synttärionnitteluista ja korteista! ja talviajasta sen verran, että käsittääkseni Suomen ja Uuden-Seelannin aikaero on tällä hetkellä 10 tuntia. Eli kun Suomessa on kello 12 päivällä, täällä on 10 illalla. Ehkä nyt on vähän helpompi kohdata Skypessäkin, en tiedä.

Kiinalainen kakku

Tänä aamuna heräsin jo puoli seitsemältä että ehdin hakea kakut ennen työpäivän alkua. Kävelin pieneen Parnellissa sijaitsevaan leipomoon, josta olin tilannut kaksi täytekakkua edellisenä päivänä. Kyseinen leipomo oli näitä kiinalaisia paikkoja, joissa ei koskaan voi olla varma ymmärtääkö asiakaspalvelija asiakkaan puhetta. Jos ymmärtää, hän hymyilee ja nyökyttelee. Jos ei ymmärrä, hän hymyilee ja nyökyttelee. Ja niinhän siinä kävi, että tilaamani kaksi kakkua oli lastattu päällekkäin 20 senttiä korkeaksi torniksi. Kakun pyöreä laki kurkisti leivoslaatikosta kuin kalju, jolle on sivelty 2mm kermavaahtoa.

No minä selitin, että tarvitsen kaksi kakkua. Päädyin ostamaan valmiin porkkanakakun. Pyysin tekemään oudosta tornikakusta syntymäpäiväkakun näköisen. Koristelemaan tai jotain. Kakku vietiin pois ja kymmenen minuutin päästä se tuotiin takaisin litteälakisena, kalju oli leikattu pois. Kesti vielä hikiset viisi minuuttia saada neuvoteltua päälle muutama turaus kermavaahtoa ja pieniä säilykekirsikoita.

Kakut kelpasivat työkavereille ihmeen hyvin. Päivä oli muilta osin kiireinen ja raastava. Olin liian hidas (typerä tietokoneeni vielä hitaampi) ja ihan pihalla. Sain vain toisen kahdesta luonnoksesta ajoissa valmiiksi enkä edes pitänyt siitä. En tajua täkäläistä keksipakettien designia. Lääkkeet, viinipullot, terveystuotteet ja oliivipurkit ovat aika lähellä suomalaista/eurooppalaista, mutta keksiosasto on jotain aivan muuta. En tiedä miten kauan vie, että saan aivoni viritettyä kiwi-asentoon näiden tyyliseikkojen suhteen. Saas nähdä onko työpaikkaa enää ensi viikon jälkeen muutenkaan...

Sami juttelee naapurin kanssa parvekkeella keksien kaloreista ja läskeistä. Taidan mennä mukaan.

Keksejä

Nyt toimistossa alkaa olla sellainen kiire, ettei kukaan ehtinyt järjestää minulle turhauttavaa pikkupuuhastelua. Pääsin siis oikeisiin töihin, suunnittelemaan keksipakkauksia. Kun vein luonnokseni näytille myöhemmin iltapäivällä, CD oli oudon tyytyväinen ja ihmeissään ripeydestäni. Alan vähitellen tajuta, että minun ei odoteta lähtökohtaisesti osaavan mitään, mikä on kyllä linjassa palkkani kanssa. On mukava tietää, että voin käyttää loppuviikon kekseihin. Muussa tapauksessa kiertelisin taas muiden pöytiä kärttäen tekemistä. Viime perjantaina kun töitä ei riittänyt, minut pistettiin järjestelemään kirjastoa. Tulostin valtavan määrän värikkäitä koodilappuja ja kiinnitin hyllynreunoihin. Vastasin ainakin seitsemään Howru? kysymykseen "Fine" "Great" "cool" "wicked" ja muita liirumlaarumeita joita täällä halutaan kuulla. Ei Uusi-Seelanti mikään amerikan veroinen tekohymy-yhteiskunta ole, mutta helpommalla pääsee jos hymyilee ja henkii rentoa fiilistä.

Olen pyytänyt Samilta videokameraa synttärilahjaksi. Tiedän, että ostin sellaisen pari vuotta sitten ja myin pois. Mutta nyt olen tosissani. Täällä on niin paljon sellaista, mikä pitäisi saada nauhalle. Huomenna otan ehkä valokuvan parvekkeelta. Maalasivat tänään yhden alapuolella näkyvistä katoista suurinpiirtein neonvihreäksi. Kyllä olisi Helsingin julkisivulautakunta tai jotkut kattoviranomaiset olleet jo virkavallan kanssa paikalla. Täällä sitä saa olla minkä värinen lystää. Varsinkin lähiöiden varastomyymälät, autovuokraamot ynnämuut hehkuvat kaikissa 80-luvun maaleissa. Tai niiden jäänteissä.

Jokapäiväinen leipämme 92 kcal/siivu

Perheen ruokahuolto on hoitunut miehen toimesta jo monta viikkoa. Joka ilta kotiin tullessani annos höyryää valmiina lautasella. Mies hoitaa myös kaupassa käynnin ja suurimmaksi osaksi tiskaamisenkin. Suomessa ollessani totuin syömään iltaisin raejuustoa, ananasta ja kuivaa ruisleipää. Joskus purkillisen makrillifilettä tai Saarioisten maksalaatikkoa. No, ollaan rehellisiä. Paljon maksalaatikkoa.

Nyt miehen työnhaun (tai siis työhalujen) käynnistymistä odotellessa elämäni on yhtäkkiä täynnä kulinaristisia houkutuksia. Lihomista välttääkseni olen jo viikon pitänyt ruokapäiväkirjaa ja laskeskellut vähän sinne päin kaloreita. Mies on tälle naureskellut, kunnes käänsi äkkiä kelkkansa. Tänään kotiin tullessani minua odotti ruoka-annoksen lisäksi excelillä tehty kaloritaulukko. Mies oli löytänyt "oikean" kaavan energiankulutuksen laskemiseksi ja listannut koko jääkaapin sisällön pedantisti excel-taulukkoon. Sanoi yllättyneensä siitä, miten paljon pastassa on energiaa. Kun tartuin illemmalla appesiiniin, mies kuittasi minun taulukkooni 40 kcal ja antoi luvan nauttia vielä 700 kaloria illan mittaan. Jätin sen siihen appelsiiniin.

Kuvassa kirjoittaja syö alahuultaan eläintarhassa. Tästä kurottauukin pitkä ja hutera aasinsilta naapureihimme... Mistä tahansa innostun puhumaan, naapurimme Jason on tehnyt sen jo puolet kovemmilla panoksilla. Kun kiinnostuin tähtikartoista observatorion retken jälkeen, Jason kertoi lainanneensa kolme paksua astronomia-opasta kirjastosta. En tosin tiedä tuliko lukeneeksi. Mitä liikkumiseen ja painonhallintaan tulee, J on käynyt läpi Foodtownin valikoiman ja opetellut energiasisällöt ulkoa. Tosin tiedä muistaako niitä enää. On se hienoa että ihmisellä on energiaa. Juuri nyt J:sta on tulossa kitaristi. Sami opettaa sitä ainakin kerran päivässä, säännöllisten squash-oppituntien lisäksi. Me Mandyn kanssa mietittiin tosiaan sitä vaatteiden tekemistä, mutta kun siihen pitäisi käyttää aikaa ja rahaakin niin en tiedä. Aateltiin kuitenkin käydä shoppailemassa sellainen neule, johon Mandy voi käsin ommella suikaleen pitsiä. Tällä vaivalla säästää nimittäin yli 300 dollaria kun ei tarvitse ostaa Dieselin alkuperäisversiota.

Syntymäpäiväni lähestyy (18.3.) ja haluan muistuttaa, että FAZERIN Keksicrisp -levyjen postittaminen Uuteen-Seelantiin kestää vähintään viikon. Joten hopi hopi! 11D/109 Vincent Street, Auckland 1001, New Zealand

Eläintarhassa

Kävimme tänään kiertämässä Aucklandin eläintarhan. Oli ihanan lämmintä ja bussitkin kulkivat sopivasti ajallaan. Rainbow Lorikeet -papukaijat olivat tuttavallisia. Yksi kiinnostui Samin kädestä ja hyppäsi rystysen päälle pureskelemaan nahkaa irti. Jälkikäteen huomasimme, että iho oli rikkoutunut ihan oikeasti parista kohdasta. Nyt odottelemme lintuflunssan ensioireita.

Huomenna jatkuu työsuhteeni punaisessa kaktuksessa, ainakin pari viikkoa siis. Kuulin perjantaina työkaverilta, että häntä oli kohdeltu samalla tavalla aluksi. Kolmen kuukauden määräaikaisten pätkien jälkeen oli sitten tohtinut pyytää ihan vakituista sopimusta. Hyvä tietää, ajattelin että minua ei oteta tosissaan vain siksi että olen ulkomaalainen. Tai siksi ettei ole pysyvää oleskelulupaa. Mutta pianhan se nähdään mitä tästä tulee.

Käytiin eilen Mandyn kanssa shoppailemassa ja keksittiin että ryhdytään tekemään itse vaatteita. No, eihän tämä mikään uusi ajatus ole ja siinä on sekin hankala puoli, että ompelukoneeni seisovat varastossa kaukana Suomessa. Toinen ongelma on tilanpuute. Ehkä parempi keskittää ylimääräinen energia vaikka videoeditoinnin opetteluun. Olen virkistänyt muistiani iMovien suhteen ja tulevaisuudessa osaan ehkä tallentaa myös nettiin sopivia tiedostokokoja. Mikä siinä on niin vaikeaa?

Tähtikartta

Viime lauantaina kävimme Samin kanssa Star Dome Observatoryssa. Katsoimme tähtikarttoja ensin puolipallon muotoisesta katosta ja koska ilma oli kirkas pääsimme vielä värjöttelemään ison teleskoopin ääreen. Näin Saturnuksen renkaan, kaukaisen sumupläntin joka on ehkä vanha galaksi ja yhden avaruuden kaasukeräymistä. Nyt osaan erottaa toisistaan Southern Crossin ja False Crossin. Täällä tulee joskus ikävä Otavaa, mutta onneksi Orion näkyy niin kuin Suomessakin. Taitaa vain olla ylösalaisin.

Tänään en enää jaksanut vetkutella työn jatkumisen kanssa ja kävelin toimitusjohtajan huoneeseen. Kävi ilmi, ettei asiasta oltu vielä keskusteltu. Huomenna on siis viimeinen työpäivä. Creative director ja tj saivat kuitenkin keskusteltua iltapäivällä, ja kotiin lähtiessään tuo rokonarpinen kiinalaismies huikkasi minulle, että voisin olla vielä pari viikkoa. Pari viikkoa? Pidin jo tätä ensimmäistä kolmen viikon sopimustakin lyhyenä... En tiedä mikä on vialla. Onko tuottavuuteni vielä kyseenalaista vai mitä. Töitä ainakin tuntuu riittävän, vaikkei minua haluta laittaa vastuuseen mistään pitemmästä projektista. Asiasta joka tapauksessa keskustellaan hyvissä ajoin huomenna.

Jos en voi saada töitä kuin kahden viikon pätkissä voi jäädä oleskeluluvan hakeminen haaveeksi. Ajattelin kuitenkin aloittaa prosessin ja lähettää suomalaisen tutkintotodistukseni arvioitavaksi. 450 dollaria siitä, että katsovat luupilla, soittavat pari puhelua ja lyövät sitten leiman että on se aito paperi. Samalla kai selviää, minkätasoinen AMK-tutkinto on täkäläisen mittapuun mukaan. Kun saisin pysyvän oleskeluluvan, koulujen lukukausimaksut olisivat paljon halvempia ja voisin ehkä jossain vaiheessa opiskella...

No nyt on pimeää ja tähdet näkyvät. Menen katsomaan löytyykö etelän ristiä ja sitä kaukaista sumulänttiä joka on ehkä ikivanha galaksi.

Syksy saapuu

Tänään on satanut vettä koko päivän ja ilma tuntuu vähän syksyiseltä. Missään muualla syksy ei täällä näykään, turha odotella ruskaa ja pikkupakkasia. Eilen kastuin läpimäräksi, kun kävelin töistä kotiin ilman sateenvarjoa. Sain ihanan kirjeen sekä isiltä että Paulalta koskien edellistä vuodatusta. Kiitos molemmista! Kirjoittelen kyllä teille henkilökohtaisestikin kun kerkiän.

Turhaumasta huolimatta olen tehnyt kovasti töitä ja yrittänyt opetella työpaikkani kiemuroita. Alkaa jo vaivata se, ettei kukaan ole tullut selvittämään mitä ensi viikolla tapahtuu. Työsopimukseni päättyy perjantaina ja ellei muuta sovita karistan kai punaisen kaktuksen pölyt jaloistani ja yritän keksiä jotain muuta. Olen miettinyt kovasti, miksi haluan että sopimustani jatkettaisiin. Haluanko todella jatkaa tuossa työpaikassa vai pelkäänkö vain epäonnistumista ja torjuntaa? Vaikka jälkimmäinenkin on totta, haluaisin kuitenkin jatkaa töitä. Olen vasta päässyt alkuun, minulla ei ole mitään muita suunnitelmia ja työnhaku (vielä tuoreessa muistissa) on rankkaa.

Työpaikalla ottaa eniten aivoon oma kielitaidottomuus. Tällä en tarkoita, ettenkö ymmärtäisi englantia ja kykenisi kommunikoimaan. Kaiken tarvittavan saan kyllä sanottua ja tajuan mitä minulta pyydetään. Mutta kun en voi keljuilla, juoruilla enkä höpöttää. Ja kun muut harrastavat jotain edellämainituista kauempana, en voi nauraa, eläytyä tai kauhistella kun en tajua aksentista ja puhekielen lyhenteistä mitään. En ihmettele, jos olen muiden mielestä aika tylsä tyyppi. Ja minä joudun elämään itseni kanssa koko työpäivän... Olen kuitenkin uskaltautunut kommentoimaan, vitsailemaan ja höpöttelemään silloin kun ihmisiä on vähemmän. Tänään se onnistui lounaspöydässä ja meillä oli ihan mukavaa. Joskus vitsi menee pilalle, kun joudun toistamaan sen kolme kertaa ennen kuin toinen ymmärtää. Vaikka puhuisin 100% englantia, asia ei välttämättä mene perille. Voi olla että kuulijakin on näissä tapauksissa hieman rajoittunut. Englanninkielessä on valtava sanavarasto, josta keskimääräinen kiwi käyttää varmaan 3 prosenttia. Ja jos onneton ulkomaalainen sattuu käyttämään väärää termiä, menee koko viestin sisältö plörinäksi.

Täkäläisillä miehillä on muuten uskomattoman laajasti käytössä sama puhemaneeri. Sen sijaan, että nyökkäsivät ja sanoisivat "ok" tai "yeah", miehet ölisevät "yeahyeahyeahyeah..yeah..yeah". Ja jos tarkoitus on vastata kieltävästi, sama ääntely menee näin: "yeahyeahyeahyeah...yeah...nee" Tunnen jo nyt ihollani kihelmöintiä kun kuulen tämän 15 kerrran aamupäivän aikana. Jos työt jatkuvat ja pitäisi veikata, mikä jatkossa ottaa eniten aivoon työpaikalla...

Niin sanoisin että se kun vihreä tee loppuu eikä kukaan osta lisää. Ja sitä juo sentään minun lisäkseni kiinalainen toimitusjohtaja.

Minusta tulee isona

Yritykseni lukea päivittäin Raamattua on kärsinyt säännöllisesti tappiota. Olen kuitenkin löytänyt uudestaan päivän sanan netin välityksellä. Kun sen kiskaisee kolmena käännöksenä, saattaa innostua ainakin kerran viikossa lukemaan vähän lisääkin alkuperäisestä lähteestä. Viime sunnuntaina seurakunnassa oli vieraileva puhuja Shirley Carpenter, pieni mustalaisnainen jenkeistä. Hänen puheensa herätti pitkään uinuneen ajatuksen siitä, mihin aion elämäni käyttää.

Ehkä joillekin passaa käyttää elämänsä vaikka autojen maalaamiseen tai hiekkapuhaltamiseen. Eihän siinä ole mitään väärää. Eikä pitäisi olla keksipakettien suunnittelemisessakaan. Jos ei oteta huomioon väestön lihomista ja syytetä mainostoimistoja osavastuullisina herkkujen myynnin kasvusta. Mutta rehellistä työtä se kuitenkin on eikä mitään mafiaa. Minua vain vaivaa jatkuvasti se, että suunnittelen ulkokuoren enkä sisältöä. Tämä ei tarkoita, että haluaisin suunnitella itse keksejä. Haluaisin vain löytää jotain sisällökkäämpää tekemistä. Tähän voisi nyt ehdotella kaikkea sairaanhoitajasta puutarhuriin, mutta itse asiassa tiedän ihan tarkkaan mitä haluaisin tehdä. Haluaisin käsikirjoittaa, ohjata ja leikata filmejä. Elokuvia ja dokumentteja. Alan vähitellen tajuta, että pakkausten suunnittelu ei vie minua yhtään lähemmäksi tätä unelmaa. Minua vaivaa suunnattomasti ajatus, että elämäni valuu parhaillaan hukkaan. Näen vaivaa päästäkseni eteenpäin, vaikken ole edes kääntynyt oikeaan suuntaan.

Jos ryhdyn opiskelemaan täällä, kaikki rahamme menevät vuoden tutkintoon ja elämiseen. Koska Samilla ei vielä ole edes työpaikkaa, ajattelin ensin osallistua vaikka viikon kurssille. Seuraava olisi heinäkuussa. No, nyt täytyy laittaa aamupalaa ja lähteä töihin. Ehkä tänään kertovat, haluavatko minun jatkavan hommia ensi viikolla.

Se on täytetty!

Ylevästä otsikosta huolimatta kysymys on Census2006 lomakkeesta. Tai oikeastaan kolmesta lomakkeesta. Täällä on jo viikkotolkulla pyörinyt tv-kampanja, jossa ystävällisesti patistetaan ihmisiä yhteistyöhön paikallisen tilastokeskuksen kanssa: "We're going to grow, so we need to know". Mutta vasta kun ovelle koputettiin, aloin ymmärtää miten massiivisesta tiedonkeruuoperaatiosta on kyse. Vaikka emme ole Uuden-Seelannin kansalaisia, laki velvoittaa meidät täyttämään kolme kyselylomaketta - kaksi henkilökohtaista ja yhden yhteistaloutta koskevan. Kokemukseni mukaan Suomessa ei edes pankkilainaa varten tarvitse tehdä yhtä pikkutarkkaa selvitystä.

Eipä siitä mihinkään olisi voinut paeta, kun lomakkeet oikein tuodaan ovelle asti. Jos niitä ei käy täyttämässä netissä (kuten ehätin tekemään), paperit tullaan henkilökohtaisesti keräämään pois parin viikon päästä. Lomakkeessa on myös kohta, jossa voi ilmiantaa kämppäkaverin tai puolison, joka ei aio täyttää omaa lomakettaan. Tämä kaikki kuulostaa äkkiseltään isonveljen valvonnalta, eikä tietysti kaukana olekaan. Mutta kun kävelee ruuhka-aikaan Queen Streetillä ja näkee aasialaisten maahanmuuttajien valtavan invaasion (tähän verrattuna Suomessa ei tapahdu kuin vähäistä MAASTAmuuttoa), voi hyvin ymmärtää miksi ihmisistä täytyy pitää vähän lukua. Huhu kertoo, että tänne tullaan Kiinasta vartavasten synnyttämään. Vauvan kansalaisuuden turvin koko suku voikin sitten anoa oleskelulupaa ja asettua taloksi. (Huom! Minulla ei ole mitään kiinalaisia ja heidän herttaista kuminauhakieltään vastaan. Mielestäni kiinalaiset naiset ovat keskimääräistä kauniimpia, miehet lyhenläntiä ja mitättömän näköisiä).

Tänään on satanut vettä koko päivän. Kampaukseni meni pilalle jo aamuvarhaisella, kun en hoksannut ottaa sateenvarjoa. Töissä oli hiljaista. Muffinssiaamiainen oli tällä kertaa pannukakkuja ja hedelmiä. Niille jotka eivät tiedä, voin vielä kertoa että Bomfunk MCs (tai miten se nyt kirjoitetaan) esiintyy huomenna tuossa viereisellä kadulla. Ei olla menossa kun ei kiinnosta, mutta sunnuntaina bändi tulee ilmeisesti käymään Suomen messustandilla paikallisilla kulttuurifestareilla. Ystävämme Mari on jo pullottanut 25 litraa simaa kyseisiä festareita varten, joten täytyyhän se päästä näkemään. Tiedossa on myös pesäpalloa, lihapullia ja sauna.

Tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, etten ole ikinä pitänyt erityisesti pesäpallosta. Muistan hyvin nöyryyttävät huutojaot ja vesisateessa uivan hiekkakentän. Osa koulun oppilaista pelasi puoliammattimaisesti jossain paikallisessa seurassa ja otti joka pelin kuolemantosissaan. Liikuntatunneilla nyt ei muutenkaan hauskaa pidetty, mutta pesis tihkusateessa oli kyllä pahimmasta päästä. Onneksi aikuisena voi mennä siistille kuntosalille vispaamaan monitoimihärvelillä, eikä kukaan karju silmät kiiluen VÄÄRÄ!

Historian oppitunti

Kävin Blogilistalla katsomassa, lukeeko kukaan blogiani. ja voi! Minulla on 17 tilaajaa! Koska olen epäsosiaalinen ja epäsuosittu työnarkkari voin sanoa suoralta kädeltä, ettei minulla ole seitsemäätoista ystävää. Vaikka laskisin kaikki kevyemmätkin tuttavuudet ja muutaman sukulaisen niin ei silti ole. Minulla on siis ulkopuolisia tilaajia. Tervehdys teille! Ja koska ulkopuoliset eivät välttämättä tiedä tähän päivään johtaneista vaiheista, tässä elämäni käännekohdat:

1. Opin itsekseni lukemaan viisivuotiaana. Isäni on harmissaan, että lapsuus loppuu liian aikaisin.
2. Ekaluokalla biologiankirjani jää vahingossa kotiin. En voi kuvitellakaan meneväni tunnille ilman sitä. Järjestän kohtauksen, panikoin ja pakotan vanhempani hakemaan sen.
3. Noin kymmenvuotiaana luen kaikki Enid Blytonin kirjat. Haluan ehdottomasti papukaijan.
4. Noin kymmenvuotiaana saan kaksi nymfipapukaijaa. Ne eivät opi puhumaan.
5. 11-vuotiaana päätän ryhtyä kirjailijaksi. Kirjoitan 72-sivuisen kirjan isin Amstrad kuusnepalla. En tiedä, että pisteen jälkeen tulee välilyönti.
6. 13-vuotiaana harkitsen ensimmäisen kerran verkkareiden vaihtamista farkkuihin.
7. 14-vuotiaana seurustelen kaksi viikkoa. Jätän pojan, koska seurustelu tuntuu niin luonnottomalta. Pojasta tulee myöhemmin taikuri.
8. 15-vuotiaana kiipeän yöllä sisään oman huoneeni ikkunasta. Romahdutan samalla kirjoituspöydän ja tiputan kaktuksen lattialle.
9. 16-vuotiaana muutan pois kotoa jotta pääsisin taidelukioon. Leikkaan lehdistä reseptejä ja liimaan ne vihkoon.
10. 17-vuotiaana muokkaan näytelmäkäsikirjoituksen ja esiinnyn puputyttönä teinipojan alitajunnassa. Yleisö on hämmentynyt, mutta lavasteiden takana nauretaan joka vitsille.
11. 18-vuotiaana valvon parinkymmenen leiriläisen nuotiolla Pennsylvanian metsissä. Katson, kun diabeetikot ahtavat napansa täyteen vaahtokarkki-keksi-banaani-suklaa-mössöä.
12. 19-vuotiaana löydän miehen, joka haluaa kiertää maailman. Menemme naimisiin ulkona, tammikuussa ja sataa vettä.
13. 20-vuotiaana päätän opiskella mieluummin Vantaalla graafiseksi suunnittelijaksi kuin Torniossa kuvataiteilijaksi.
14. 21-vuotiaana olen jo tajunnut, ettei kuvataiteilijoilla ole maailmassa mitään virkaa. Pääsen kesägraafikoksi STT:lle.
15. 23-vuotiaana ostan mieheni kanssa vanhan omakotitalon maalta. Sen remontoiminen vie seuraavat kaksi vuotta.
16. 24-vuotiaana valmistun ja saan töitä mainostoimistosta. Ajan Fiat Puntolla yli 40 000 kilometriä.
17. Samoihin aikoihin alan ymmärtää, miksi maaseudulla on paljon vähemmän ihmisiä kuin kaupungissa.
18. 25-vuotiaana päätän mieheni kanssa myydä talon ja muuttaa Uuteen-Seelantiin.

(päivitetty myöhemmin...)
19. 26-vuotiaana työskentelen avustusjärjestön graafikkona ja ymmärrän, ettei edes työn merkityksellisyys riitä. En halua olla graafinen suunnittelija.
20. 27-vuotiaana opiskelen vuoden elokuva-alaa. Se vie mennessään.
21. 28-vuotiaana palaan Suomeen järjestämään 48 tunnin elokuvakilpailun kotimaassa. Saan kuulla muuttuneeni.

18. maaliskuuta 2009 täytän 29 ja minulle saa lähettää Fazerin sinistä!!!

Mitä ajattelen tänään

Tänä iltana tein tunnin ylitöitä ja tulin puolijuoksua kaupungin läpi raamattupiiriin. Ostin matkalla subin ja söin siinä samalla kun muut kertoivat kuulumisiaan. Ajasta on tullut taas elämäni kallein ja harvinaisin hyödyke. Se ei tunnu riittävän mihinkään. Olen kuitenkin tyytyväinen että menin. Minulla on tapana tehdä asiat joko täydellisesti tai ei ollenkaan. Tätä hienoa elämänviisautta ei kuitenkaan voi soveltaa kristittynä elämiseen. Kun ihmiset kertovat löytämistään raamatunkohdista ja ajatuksistaan, haluaisin vajota maan alle ja lakata yrittämästä. En ole ajatellut varmaan viikkoon ajatellut ainuttakaan henkevää ajatusta. Minkälainen ihminen pyörittää säälittävässä päässään vain muutamaa työhön, parisuhteeseen ja ruokaan liittyvää latteaa asiaa? Minkälainen ihminen ei lainkaan vaivaa päätään Jumalan olemuksella, elämän tarkoituksella tai edes niiden puuttumisella? Jos ei hengellisesti kuollut niin ainakin puutunut. Päätin, että tästä eteenpäin jaan aikani viisaammin. Minulle ei joka tapauksessa makseta ylityöstä. Jos nyt vaikka vartin päivässä lukisi ihan intensiivisesti. Englanninkielisen raamatun lukeminen on siitä hauskaa, että lukiessaan muistaa yhtäkkiä satunnaisia jakeita suomeksi ihan sana sanalta. En todellakaan tiennyt osaavani ulkoa minkäänkielistä raamattua.

Töissä olen piirtänyt sipsipusseja, täytekeksejä ja sen sellaista. Olen tehnyt ihan hyvää työtä ja saanut hyvää palautetta. Ensimmäisen viikon projekti esiteltiin tänään ja asiakas oli tyytyväinen. Oma designini ei varmaankaan tule valituksi, mutta ehkä osia siitä. On harvinaista, että asiakas hyväksyisi yhtään luonnosta sellaisenaan. Lopputulos on aina hybridi. Tuntuu kuitenkin, että ihmiset ovat tulleet jo vähän tutummiksi ja työt sujuvat rennommin.

Telkkarista tulee southpark. Sami kokkasi itselleen hokipurilaisen ja minua väsyttää. Parvekkeen ovi on auki, koska vieläkään ei ole kovin kylmä. Aamulla tosin tuli vilu yöpaidassa, kun ripustin koneeseen unohtuneita pyykkejä. Skytower on vaihtanut iltavalaistuksensa punaisesta sinivihreäksi. Ensi kerralla lupaan kirjoittaa jotain mielenkiintoisempaa. Ja toivottavasti voin raportoida ainakin lyhyen aikavälin raamatunlukutavoitteiden täyttyneen.