Tauti ja työ

Järjestimme viikonloppuna yhteiset synttärijuhlat pojalle ja sen samanikäiselle kaverille. Kemuista jäi päällimmäisenä mieleen edellisenä iltana ystäviemme luokse AirBNB:n kautta tupsahtanut amerikkalainen lääkäri, joka oli omien sanojensa mukaan eläköitynyt NASAn tutkimustehtävistä, asui Sveitsissä ja halusi ostaa ja vuokrata eteenpäin kiinteistön Aucklandista. Kymmenen minuutin tutustumisen jälkeen mies ehdotti, että auttaisimme häntä valitsemaan sopivan talon ja vuokraisimme sen häneltä. Jostain syystä en ottanut ehdotusta kovin vakavasti, vaikka sanoinkin heti luonnolleni ominaisesti: Tottakai.

Maanantaina oli tarkoitus aloittaa uusi duuni - edellä mainitussa firmassa, joka tarjosi joustavaa tuntityötä surkealla tuntipalkalla. Sunnuntai-iltana suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun epämääräinen huono olo muuttui koko yön kestäväksi pöntönhalailuksi. Olin ihan unohtanut, miten hirveää on olla mahataudissa. Ei sillä, että haluaisin muistutella ketään tästä huvista, mutta ei hemmetti - se tunne kun yrjö suihkuaa ulos nenästä ja ruokatorveen sattuu kuin joku potkaisisi rintakehään. Se on jotain se.

Uusi työ

Vietin siis maanantain sängyssä, miettien tekemättömiä kotitöitä ja minimaalisia ansionmenetyksiä. Tiistaiaamuna olo oli ihan ok, joten raahauduin työpaikalle. Tässä vaiheessa kuvittelin vielä, että olin toipumassa pöydällä seisoskelleen perunasalaatin aiheuttamasta ruokamyrkytyksestä. Sain eteeni monisatasivuisen pumaskan, johon piti tehdä loputon määrä uneentuudittavia korjauksia. 5.5 tuntia kului nopeasti ilman ruoka- tai vessataukoja, kun en pystynyt vielä syömään mitään. Juttelin mukavia yhden työkaverin kanssa, kuuntelin sivukorvalla huvittavan kakantärkeää asiakastapaamista ja litkin inkivääriolutta.

Kotiin päästyäni tunsin itseni suht terveeksi ja söin tyytyväisenä vähän illallista. Ei hyvä. Väsytti, jomotti ja paleli. Nukkumaanmenon kynnyksellä myös poika alkoi oksennella. Kun mahalaukku oli tyhjennetty kolmeen kertaan ja vaatteet sekä lakanat vaihdettu, se nukkuu nyt tuolla levotonta unta. Toivottavasti yrjövaihe on yhtä lyhyt kuin mullakin.

Dilemma

En tiedä, pitäisikö mennä huomenna töihin. En ole siellä läheisessä fyysiessä kontaktissa kenenkään kanssa, enkä oikein raaskisi jättää menemättä. Toisaalta olisi kamalaa saurastuttaa lisää ihmisiä. Tosin vahinko on voinut siltä osin jo tapahtua. Johan on tilanne. Jos ilmoitan työnantajalle ja jään kotiin JA joku sairastuu, olen se työntekijä joka tartutti jonkun muun ENKÄ hanki yhtään rahaa. Jos en ilmoita mitään ja joku sairastuu, olen se työntekijä, jonka ruokamyrkytys ei ehkä ollutkaan ruokamyrkytys. Tilanne ei rohkaise täydelliseen rehellisyyteen. Voinhan aina pestä ja desinfioida
käsiäni tosi uutterasti.

Mikä siinä on, että elämä lapioi aina niin paljon kaikkea kerralla? Useimmille ihmisille riittäisi ihan se, että vauva ei nuku. Tai kilpirauhastulehdus. Maastamuutto. Toinen maastamuutto. Kolmas maastamuutto. Epäonnistunut joukkorahoituskamppis. Mahatauti. Uusi (tylsä) työ. Mikä vuosi!

Saanko nyt olla täällä?

Aucklandissa on kesä kauneimmillaan, vaikkei sen pitäisi olla vielä alkanut. Ilma on hyväilevän lämmin, välillä jopa tukala. Kaikkialla kukkii ja tuoksuu. Takapihalta siintää turkoosi meri.

Tätä taustaa vasten tuntuu kummalliselta ajatella, miten paljon olen viime viikkojen aikana hermoillut, pelännyt, tuskaillut ja tuntenut syyllisyyttä. Kuukausien reissaamisen jälkeen aloilleen asettuminen ei olekaan helppoa. Kuvittelin tarvitsevani juuri tätä - kodin laittamista, myslin paahtamista ja huonekalujen verhoilua. Nyt kaikkea kuitenkin varjostaa se kauhea ajatus valinnasta - Uuteen Seelantiin jäämisestä. Haluan jäädä, mutta en halua jäädä. Tähän taloon emme voi jäädä kuin kesäksi, koska lattialautojen välistä paistaa aurinko. Voimmeko siis jäädä tähän maahan?

Olen käynyt tähän mennessä kahdessa työhaastattelussa, ja valvonut kumpaakin edeltävän yön tuskaillen mahdollisen työpaikan tuomaa elämänmuutosta ja kaiken "lopullisuutta" - sekä tietysti itse haastattelua. Molemmat haastikset menivät hienosti ja tämän päiväinen tuntuu tosi hyvältä paikalta: Lähellä, joustavaa tuntityötä ja mukavia ihmisiä.

Itsekkyydestä

Miksi en ole rauhallisin mielin ja tyytyväinen? Viime yönä kattoon tuijotellessani yritin pureutua asian ytimeen. Minusta tuntuu, että en saisi olla täällä. Olen itsekäs, jos en asu lähellä lapseni isovanhempia ja muita sukulaisia. Minulla ei ole riittävän painavia syitä asua tässä kauniissa ja lämpimässä maassa. Minun kuuluisi asua Suomessa.

Mitä Suomessa tekisin? En olisi edes samassa maassa vanhempieni kanssa. Mitä sitten Virossa tekisin? En osaa kieltä, joten en ainakaan oman alani töitä. Reissaisimme kai Suomessa järjestämässä Unetonta ja yrittäisimme saada Filmsourcingia tuottamaan jotain. Mutta en halua reissata. En yhtään.

Ja mitä sitten, kun vanhempani tarvitsevat apua ja hoitoa? Mitä sitten, kun he kuolevat? Missä asuisin, jos heitä ei olisi? Uudessa Seelannissa. Hassua, miten helppoa tuohon kysymykseen on vastata, vaikka kaikki muu tuntuu niin sekavalta.

Muuttamisesta

Olen päättänyt, etten enää koskaan myy kaikkea. Jos lähden, lähden tammisen antiikkilamppuni kanssa. Ja kahvinkeittimeni. Ja tuon nojatuolin, jota vaivalla verhoilen. Ehkä haen tavaroista turvaa, tai jonkinlaista ankkuria. Tiedän vain, ettei elämäni enää mahdu matkalaukkuun.

Rahasta

Oli miten oli, tarvitsemme jonkinlaisen toimeentulon. Ilman tuloja emme voi asua missään. Kyselen siis itseltäni kysymästä päästyäni - Saanko nyt asua täällä, juuri tässä heppoisesti rakennetussa pikku rivitalossa, meren äärellä? Saanko tehdä töitä graafisena suunnittelijana henkeni pitimiksi? Saanko nauttia kesästä? Saanko maalata tauluja ja verhoilla tuoleja, vaikken jäisikään tänne ikiajoiksi?

Aina oikeassa ja väärässä paikassa

Suomessa ollessamme en olisi halunnut lähteä. Olisin halunnut palata Tallinnaan ja jäädä sinne, ikuisiksi ajoiksi. En tiedä, halusinko todella asua siellä, vai ainoastaan välttyä muuttamasta ja matkustamasta. Ehkä olen jakautunut kahdeksi persoonaksi, jotka elävät sulavasti kahdella eri mantereella. Heti kun siirryn maasta toiseen, haluan olla juuri siellä missä olen. Aivan kuin persoonani olisi nestemäinen, valmiina mukautumaan mihin tahansa astiaan, vailla pysyvää olomuotoa.

Syyllisyyteen sekoittuu myös ihan vanhanaikaista ikävää. On ikävä ihmisiä, Tallinnan kahviloita ja kujia. Aivan niin kun siellä ollessani ikävöin Seelannin vihreyttä ja hymyileviä vastaantulijoita.

Mikä minussa oikein on vialla?

Vauva! Sairaus! Kriisi! sekä muita vanhoja uutisia.

Edellisestä kirjoituksesta on kulunut jo yli puolitoista vuotta. Joku hätäisempi voisi jo luulla, että olen lopettanut blogin kirjoittamisen. Itse haluan nähdä tämän vain vähän tavallista pitempänä päivitysvälinä. Jatkuva aloittaminen ja lopettaminen on vain median luoma harha, jolla pumpataan lisää draaman aineksia irti jokapäiväisistä asioista - tunnettu henkilö aloittaa uuden ruokavalion, lopettaa tupakanpolton tai viinankäytön - ja sitten aloittaa sen uudelleen. Jos samoja asioita tarkasteltaisiin vähän pitkäjänteisemmästä näkökulmasta, elämä olisi vain sarja tekoja ja tapahtumia, joiden väleissä on lyhyempiä ja pidempiä taukoja. Vasta kuoleman koittaessa ihminen todella lopettaa.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana on ehtinyt tapahtunut muutamia asioita. Kuten tämä:



Täysin suunnittelematon raskaus lopetti nätisti lasten "hankkimiseen" liittyvän epämääräisen jahkailuni. Ilman tätä vahinkoa olisin varmasti vieläkin lapseton ja yhtä kaukana vauvakuumeesta. Hyvä näin.

Luku 1: Vauva

Lukas syntyi Uudessa Seelannissa, maan tapojen mukaan. Oli oma kätilö, joka asui parin korttelin päässä ja kävi kotikäynneillä. Kotona olisi saanut synnyttääkin ilman sen suurempaa haloota. Selviydyimme kuitenkin juuri ja juuri paikalliselle synnärille - sellaiselle epäsairaalamaiselle, josta ei saanut ilokaasua kummempaa kivunlievitystä. En olisi kyllä huolinutkaan, sanoin tiukan ein jopa sille kaasulle. Olin käynyt hypnosynnytyskurssin ja valmistautunut jotakuinkin orgastiseen synnytyskokemukseen. No ei ihan, mutta hypnoosi sai kyllä kaiken näyttämään ulospäin helpolta ja mukavalta. Eikä se rääkki kestänytkään lopulta kuin kuusi tuntia.

Synnytys on ihan tajuttoman intensiivinen kokemus, mutta ei se ole mitään verrattuna sitä seuraavaan rääkkiin - kuukausien imetyshysteriaan, yövalvomiseen ja elämänpiirin kaventumiseen. Siksi synnytys tuntuu jälkikäteen pikkujutulta. Kaikki on suhteellista.

Luku 2:  Sairaus

Poika on nyt 11 kuukautta ja oikein ihastuttava olento. Olen melko onnellinen. Olen myöskin järjettömän väsynyt. Lapsen saaminen ja hoitaminen on hirveä urakka. Itselläni urakkaa pahensi raskauden jälkeinen kilpirauhasen tulehdus. Kuukausitolkulla unettomuutta - se siitä päällimmäisenä jäi mieleen. Sekä liikatoiminta että vajaatoiminta veivät kyvyn nukahtaa luonnollisesti ja nukkua sikeästi. Hourin. Näin omituisia valveunia. Liikatoiminnan aikana hikoilin paniikissa, vajaatoiminnan aikana palelin pää tukossa. Paino laski ja nousi. Sain kaksi virhediagnoosia: Uudessa Seelannissa tarjoiltiin masennusta, Suomessa Basedowin tautia. Tuhlasin monta viikkoa peläten, että silmäni pullistuisivat päästä. Pelkäsin menettäväni kaiken lihasmassan. Ajatus koko loppuelämän kestävästä sairaudesta on 33-vuotiaana aika musertava.

Luku 3:  Uneton

Verikokeiden ja järjettömän hankalien ruokavaliokokeilujen (maidoton, viljaton...) keskellä saavuimme Samin ja vauvan kanssa Suomeen järjestämään Unetonta. Oma panokseni oli kaikkien aikojen huonoin, mutta uudet tuottajat tekivät parhaansa ja kisa saatiin pidettyä. Itse en syttynyt tämän vuoden elokuville. Monet olivat ihan hyviä, mutta mikään ei vain kolahtanut - paitsi yksi myöhästynyt, jossa esiintyi vauva - tietenkin. Raskauden muhentamat aivoni eivät enää kestäneet edes Breaking Badin viimeistä tuotantokautta. En myöskään pystynyt lukemaan itse kirjoittamaani kässäriä, jonka teemana oli itsemurha. Vaikka en hormoonipäissäni ollutkaan täysin arvostelukykyinen, huomasin yhden tämän vuoden leffoissa toistuvan piirteen: irrallisen homostelun. Ei siis vakavasti ihmisen seksuaalisuutta käsitteleviä teoksia, vaan leffoja, joissa tarinan voisi helposti muuttaa "heteromuotoon", eikä se siitä olennaisesti muuttuisi. Siinä siis tiivistettynä, mitä Unettomasta jäi mieleen: Unettomuus, alisuoriutuminen, homostelu. Lämpimämpiä muistoja jäi väliaikaisesta asumisesta Kulosaaressa, jonne äitini saapui hoitamaan poikaa kisan ajaksi. Kesä on Helsingissäkin kaunis ja suurlähetystöillä on päämajoinaan absurdeja kiinteistöjä.

Luku 4:  Tallinna

Unettoman jälkeen muutimme koko perheen voimin väliaikaisesti Tallinnaan. Omat vanhempani olivat jo valmiiksi siellä, ja yhtäkkiä elämä oli hyvin perhekeskeistä. Kaikki muuttui helpommaksi. Löysimme pienen vuokrakämpän vanhasta kaupungista ja purimme matkalaukut. En tarvinnut lääkkeitä ja nukuin koko ajan paremmin. Edes vauvan takia heräileminen ei enää niin haitannut. Nautimme halvoista kahviloista ja monen makuisista kohupiima-tahnoista. Veimme välillä lapsen isovanhemmille hoitoon ja kävimme leffassa.

Luku 5:  Kirjoittaminen

Terveyden palauduttua palasi myös halu kirjoittaa. Menin Tallinnan kesäyliopiston luovan kirjoittamisen kurssille ja verryttelin viikon verran aivojani hauskoilla harjoitustehtävillä. Myöhemmin bongasin Suomessa Katri Mannisen järjestämän "kirja kuukaudessa" -haasteen, ja ryhdyin sen innoittamana roiskimaan kasaan suomenkielistä romaania - tietäen, että aika loppuisi kesken...

Ja niin se sitten loppui. Ensin piti keskittyä tekemään crowdfunding-kamppis Filmsourcingin jatkeeksi suunnittelemallemme mobiiliaplikaatioille. Ajelimme ympäri Tallinnaa ja kuvasimme itseämme pitchaamassa kameralle mitä ihmeellisemmissä lokaatioissa. Ja sitten piti taas muuttaa.

Luku 6:  Muutto

Olimme jättäneet Aucklandiin ison varastokontillisen tavaraa sekä Toyota Priuksen, jonka vanha akku oli sillä välin kuollut. Piti lähteä takaisin, jos ei muusta syystä niin ainakin selvittelemään asiamme. Fiksu ihminen ei jää arvailemaan, missä vaiheessa varastoinnista maksettava hinta mahtaa ylittää kontin sisällön yhteenlasketun arvon.

Kokosimme siis itsemme ja tavaramme, ties kuinka monetta kertaa, ja lensimme takaisin Seelantiin. Fiksu ihminen ei kyllä alun alkaenkaan järjestele elämäänsä tällä tavalla. Kuka hullu raahaa alle vuoden ikäistä lasta kahteen kertaan mannerten yli ja punkkailee väliaikaisesti yli kymmenessä asunnossa?

Terveisiä siis Titirangista! Tämä ikääntyneiden hippien puskainen kaupunginosa tarjoaa kävijälle kiemuraisia teitä, krääsämarkkinoita ja rikasta sademetsäkasvillisuutta - sekä kätkee sisäänsä rakkaiden ystäviemme ostaman viihtyisän talon, jossa saamme taas väliaikaisesti majailla. Olen niin väsynyt. Olen niin kyllästynyt muuttamaan. Olen niiiiin tuuliajolla. Etsimme tilanteeseen ratkaisua...

Luku 7: Paskaa

Maantieteellisen harhailun lisäksi olen kirjoittajana tienhaarassa. En ole saavuttanut yhtään mitään. Olen lisäksi puolikielinen. Olen koko aikuisikäni opiskellut englantia suomen kustannuksella, tehnyt kaikkeni että pystyisin ilmaisemaan itseäni luovasti juuri englanniksi. Ai miksi? No en tiedä. Ajattelin vain, että pitäisi. Kun ei suomea kuitenkaan maailman mittakaavassa kukaan osaa. Kuka tätäkin blogia lukee? Kuka mun kirjoituksia lukee millään kielellä? Englanniksi itseään ilmaisevien ympärillä on moninkertaisesti enemmän hälyä. Koko maailma on täynnä itseään ilmaisevia, lahjakkaita ihmisiä. Miten sellaisesta maailmasta voi löytää paikkaansa?

Olisi parempi olla keskinkertainen, itseään heikosti ilmaiseva ihminen. Ihminen, joka ei mikrobloggaa, makrobloggaa eikä väännä keskinkertaista romaania - ihan vain säästääkseen sen niille, jotka osaavat. Nämä ihmiset ovat vähemmistössä. Kaiken maailman sisällöntuottajia on nykyään enemmän kuin yleisöä. Joukkorahoituskin perustuu siihen, että taiteilijat tukevat toisten taiteilijoiden kamppiksia - jotta ne toiset taiteilijat sitten vastavuoroisesti tukevat heidän kamppiksiaan.

Viime yönä mietin, miksi lukiossa maalasin jatkuvasti valmiiden maalausteni yli ja miksen tänäkään päivänä saa mitään pitempää kirjoitusta valmiiksi? Teen, korjaan, teen uudelleen... enkä tajua laskea käsistäni.

Olen päättänyt ryhtyä tästä eteenpäin tekemään paskaa taidetta. Paskaa, mutta valmista. Pahoittelen, jos blogin taso tästä syystä romahtaa. Toisaalta - jos edelleen seuraat jopa 19 kuukauden mittaisia viestintätaukoja pitävää kanavaa, odotuksesi eivät liene kovin korkealla :)