Maanantaina lähdimme Italiaan pienelle lomalle. Siitä oli loma kaukana. Kun saavuimme Tampereen takametsiin Ryanairin lähtöselvitykseen, se oli juuri mennyt kiinni. Meillä ei ollut mitään kokemusta ns. halpalentoyhtiöistä ja koko homma tuntui aivan käsittämättömältä. Sääntöjen mukaan lähtöselvitys on tehtävä 40 minuuttia ennen lennon lähtöä, mutta 45 min aiemmin tiski oli jo suljettu. Epäuskoni vaihtui tyrmistykseksi kun selvisi, ettemme todellakaan pääsisi enää lennolle. Köyden takana seisoi iso lössi lähtöselvitettyjä matkustajia, jotka matelivat kohti turvatarkastusta. Meillä ei ollut matkatavaroita. Olisimme tarvinneet vain boarding pass -tulosteet ja mars jonon jatkoksi. Mutta ei. Virallisesti olimme henkilökunnan mukaan 3 minuuttia myöhässä - aika katsottiin koneelta siinä vaiheessa, kun Sami oli seisonut tiskillä noin kymmenen minuuttia selvittämässä asiaa. Ymmärsin, että kolmen minuutin myöhästyminen johtui minusta, sillä kävin vessassa ennen kentällelähtöä. Purskahdin itkuun ja vannoin, etten enää koskaan käy vessassa. Itkin koko iltapäivän, kunnes väsyin niistämiseen ja jäin auton takapenkille makaamaan.
Sami yritti pelastaa lomamme etsimällä vaihtoehtoja. Kun majoitus ja vuokra-auto oli jo maksettu, piti ainakin yrittää päästä matkaan. Blue1 halpisyhtiöltä löytyi kohtuuhintaiset menoliput seuraavaksi aamuksi. Jäimme Pyynikille odottelemaan lähtöä. Aamulla taksi vei meidät hyvissä ajoin kentälle. Blue1:lla homma toimi moitteettomasti ja pääsimme Köpiksen kautta vihdoin Milanoon, eri kentälle kuin Ryanair. Sami sai siirrettyä vuokra-auton varauksen tälle kentälle ja lähdimme huristelemaan etelää kohti tutulla Puntolla.
Loppupäivä meni majapaikan etsimiseen Toscanan vuorilta. Meillä oli asuntoa vuokraavan brittipariskunnan laatimat sanalliset ohjeet ja jonkinlainen kartantapainen. Pikkukylä toisensa jälkeen vilisti ohi ja kapeaakin kapeammat kujat johtivat Samin taidokkaisiin peruutusnäytöksiin. Paikalliset ajoivat kuin tuli olisi irti. Jännitin vatsalihaksia joka kaarteessa ja sain mahani kipeäksi. Kun vihdoin pääsimme perille, päätä särki niin paljon että silmissä vilkkui tähtiä. Oksetti. Olin aina kuvitellut, ettei minulla ole taipumusta migreeniin, mutta seuraavat kolme tuntia hourin vuoteen pohjalla rätti silmilläni. Sillä välin Sami kävi paikallisessa kaupassa ja laittoi ihmeellisen pasta-aterian. Kun heräsin, pää alkoi olla käyttökunnossa ja ruoka maistui paremmalta kuin pasta koskaan ennen.
Samana iltana kävimme vielä rannikkokaupunki La Speziassa toteamassa, että koko kaupunki meni silmiemme edessä kiinni kello yhdeksältä illalla. Palasimme vuorille. Seuraavana aamuna lähdimme rannalle ja etsimään nettikahvilaa. Se oli virhe. Emme vielä tienneet, ettei Italiassa ole nettikahviloita. Sellaisen perustamiseen tarvitaan nimittäin jokin elämää suurempi lisenssi, jota kukaan täysijärkinen ei lähtisi hakemaan paikallisen byrokratian uumenista. Tätä selvitellessä tulimme haravoineeksi piskuisen Aullan, uneliaan tylsän Massan, hotellien täyttämän Massan sataman ja turismin runteleman Viareggion. Kävimme myös Pisassa todistamassa tornin vinouden sekä sen ympärillä hyörivän poliisin ja laittomien rihkamakauppiaiden piirileikin.
Kuvassa yksi yllätetty arskamyyjä pötkii pakoon pahvirakennelmansa kanssa. Lopulta ainoa nettikahvila löytyi ironista kyllä juuri lähimmästä pikkukaupungista Aullasta, jossa parin korttelin päässä oleva turisti-info väitti kiven kovaan ettei sellaista ole. Liekö sitten laiton paikka, mene ja tiedä. Turisti-infon kaveri tarjosi kuitenkin äärimmäisen ystävällisesti oman koneensa käyttöömme. Oli käynyt Suomessakin ja osasi sanoa "Lapin Kulta" (hyvät ihmiset, miettikää nyt vähän mitä sanoja niille turisteille täällä opetatte).
Mukavan uimarannan löytyminen oli samanlaista tuuripeliä kuin nettiyhteyden kohdalla. Ajelimme puolivahingossa jotain loputtomalta tuntuvaa pikkutietä luonnonsuojelualueen läpi. Sen päässä avautui pitkä ranta, täynnä paikallisia lomailijoita. Ei maksullisia aurinkotuoleja eikä hotelleja. Uuden-Seelannin biitseihin tottuneena ihmisten paljous tuntui kuitenkin hurjalta, puolialastonta lihaa makasi vieri vieressä kuin suvun juhannusgrillissä ja moni näyttikin jo hyvin käristyneen.
Seuraavana päivänä nousimme vuorelle. Se oli kirjaimellisesti reissun kohokohta. Näimme marmorilouhokset, joista aikanaan lohkottiin tarpeet Michelangelon David-patsasta varten ja paljon parittelevia perhosia. Lyllersimme auringon paahteessa parin tunnin matkan ylös - ensin lähes vuoren harjalla olevalle majatalolle, sitten ylös harjanteelle. Sieltä näkyi alas kyliin ja kaupunkeihin, merelle asti. 
Meidän jälkeemme näköalapaikalle nousi 71-vuotias pappa, joka kertoi käyneensä kaikilla ympäröivillä huipuilla. Sillä oli ihan kapeat tikkujalat ja kävelykeppi. Alas tullessa omat rimppakinttuni olivat jo ihan muusia. Illalla haimme pitsan Aullan takakujalla olevasta pikkuliikkeestä, jossa oli valtava kiviuuni. Sen ostaminen oli kielitaidottomalle mahtavan hauskaa, varsinkin kun pitserian omistajien noheva pikkupoika esitti pantomiimina "syöttekö täällä vai otatteko mukaan" -fraasin. Itse pitsa oli tainnuttavan maukas ja suonet seisauttavan tuhti. 
Kaikkein aidointa Toscanaa oli ehkä kuitenkin majapaikkamme, jonne piti kulkea Gassanon kaupunginportista, ylös kapeaa jyrkkää kujaa. Matkan varrella Bongiornot tuoleissaan kiikkuville mummoille ja papoille, laihat kissat jalkojen juuressa pyörien ja sitten ylös pikku portaita omaan studioon. Puolen tunnin välein kellotornista kumahteli paikallinen aika ja seinien läpi raikui italiankielisten keskustelujen intensiivinen, jankkaava nuotti. 
Tietullit tulivat kalliiksi, kun ajoimme kerran vahingossa väärälle kaistalle ja meille lyötiin seuraavassa maksupaikassa käteen viidenkympin sakko. Eikä sakon suuruus sinänsä ollut vielä ongelma, mutta sen maksaminen oli paikan päällä lähes mahdotonta: Menkää tietullipisteeseen, eikun siniseen Punto-pisteeseen - vasen, sitten suoraan, sitten oikealle ja suoraan... eikun postiin. Mutta posti on auki vain aamupäivällä, jos silloinkaan... Tuolla se kuitti on edelleen kassissa. Saa kuulemma maksaa Suomen postissa. Öhöm... totta ihmeessä maksetaan :)Tänä aamuna piti herätä jo varttia vaille neljä, ettemme vain myöhästyisi Ryanairin paluulennolta. En nukkunut ennen herätyskellon soittoa silmällistäkään. Pyörin hikisenä vuoteessa ja laskin puolen tunnin välein kellon kumahteluja - kaksi, puoli kolme, kolme... Autoa pakatessa astuin aamun hämärässä lehmänlantaan. Autossa haju yltyi sietämättömäksi. Kun paska ei irronnut kengänpohjista, heitin ainoat sandaalini toscanalaisen talon seinään ja matka jatkui. Nukuin ohi Parman. Bergamossa löysimme vihdoin lentokentän ja suuren vaivan jälkeen myös parkkipaikan, johon vuokra-auto piti palauttaa. Pääsin ilman kenkiä koneeseen. Vain turvatarkastuksessa virkailija katsoi hetken lantaisia varpaitani ja totesi "no shoes" johon minä että "no, I stepped in shit". Kukaan muista 'asiakaspalvelijoista' ei vaivautunut edes hakemaan katsekontaktia - olisin varmaan voinut kävellä lennolle vaikka pingviinipuvussa. Mutta mitäpä väliä matkustajien vaatetuksella sinänsä olisikaan... voisikohan lentokoneeseen nousta bikineissä, tukka märkänä?
Siinä se oli, lyhyt ja pyörryttävä Italian reissu. Voisi sanoa, että ensi kerralla olen paljon viisaampi, mutta rehellisyyden nimissä ensi kertaa tuskin tulee. Tehty mikä tehty - ei kaduta, mutta seuraavalla kerralla täytyy valita lomakohde niin, ettei lomasta toipumiseen mene kauemmin kuin itse lomaan.
Tässä vielä kuvasatoa:
Gassano
Rannalta
Tehdäänkö tällaisilla lipuilla nyt sitten kunniaa millekään maalle?
Jugurttia vauvoille Pisassa...
Turismin kauneutta:
Vuorilta:
