Marinadin ideaa kevyesti lainaten päätin järjestää oman minikyselyn harvoille mutta arvostelukykyisemmille lukijoilleni. Jos siis satuit tälle sivulle, älä livahda mihinkään vastaamatta kolmeen kysymykseen (yksinkertaisuuden nimissä ihan 'comments' toiminnolla):
1. Miksi luet tätä blogia?
2. Mitä toivoisit täältä löytäväsi?
3. Mikä on elämäsi tarkoitus? (hahaa!)
23.11.06
Elämäni ylimmäinen virstanpylväs
Tänä aamuna menin filmikoulun haastatteluun. Tuntia myöhemmin leijailin ulos höyhenenkevyenä. Juuri nyt en välitä siitä, että opiskelu tietää työtä, tuskaa ja hankalia ihmisiä, olen nimittäin nähnyt valon. Tunnelin päässä siintää jotain, mitä haluan olla. Ajatukseni kirkastuivat haastattelussa kuin ilmanpainoiset kiteet, leijaillen pääni ympärillä kuin olisivat aina olleet siinä, en vain ole niitä nähnyt. Viestini eivät vääristyneet matkalla, vaan kiteet leijailivat koulunjohtajan otsapanssarin läpi, aivan kuin ihmisten mitätön ja vajaavainen sokkoviestintä olisi hetkeksi väistynyt. Ymmärsimme toisiamme. En ollut hermostunut, en yrittänyt liikaa. Olin täydellisen keskittynyt, rentoutunut ja avoin. Rakastan sitä tunnetta, kun adrenaliini virtaa suoniin ja aivokapasiteetistani irtoaa käyttöön 10% - tavallisen 1% sijaan.
Koulunjohtaja sanoi, että on vaikea olla varma, onko haastateltavasta haaveilemaansa ammattiin. On myös mietittävä, voiko koulu auttaa juuri tätä ihmistä valitsemallaan tiellä. Lopullinen päätös tehdään kymmenes päivä ensi kuuta, kun komitea kokoontuu. "But I can say", he continued,"that I will strongly advice the board to give you a place. That they would go against my advice, is unheard of." Hän jatkoi nähneensä heti, että minulla on "inner strength and vision" ja että ohjaus/käsikirjoittaminen on todennäköisesti oikea valinta. Haastattelun lopussa vaihdoimme kirjavinkkejä ja sain mukaani kolme tuoreinta filmilehteä.
Vaihdan riemusta kirkuen kaikki "olet niin lahjakas piirtäjä" ja "taitava graafikko" kommentit tuohon sisäiseen voimaan! Olen jo monta vuotta miettinyt, miksi en osaa nauttia hyvästä palautteesta, jota työssäni saan. Nyt tunnelin päästä tulvahtanut valo paljastaa myös tämän iänikuiseen vääristymän. Ystävällisinkin kehu muistuttaa minua, että elämäntehtäväni on tosiaan huolehtia muiden tuottaman materiaalin ulkonäöstä. And that's the extend of it. NOOO. Sisälläni kiljuu 10-vuotias tyttö, joka kirjoitti kirjan isin Amstrad 64:lla.
I'm gonna be a filmmaker, ya suckers!!!
Koulunjohtaja sanoi, että on vaikea olla varma, onko haastateltavasta haaveilemaansa ammattiin. On myös mietittävä, voiko koulu auttaa juuri tätä ihmistä valitsemallaan tiellä. Lopullinen päätös tehdään kymmenes päivä ensi kuuta, kun komitea kokoontuu. "But I can say", he continued,"that I will strongly advice the board to give you a place. That they would go against my advice, is unheard of." Hän jatkoi nähneensä heti, että minulla on "inner strength and vision" ja että ohjaus/käsikirjoittaminen on todennäköisesti oikea valinta. Haastattelun lopussa vaihdoimme kirjavinkkejä ja sain mukaani kolme tuoreinta filmilehteä.
Vaihdan riemusta kirkuen kaikki "olet niin lahjakas piirtäjä" ja "taitava graafikko" kommentit tuohon sisäiseen voimaan! Olen jo monta vuotta miettinyt, miksi en osaa nauttia hyvästä palautteesta, jota työssäni saan. Nyt tunnelin päästä tulvahtanut valo paljastaa myös tämän iänikuiseen vääristymän. Ystävällisinkin kehu muistuttaa minua, että elämäntehtäväni on tosiaan huolehtia muiden tuottaman materiaalin ulkonäöstä. And that's the extend of it. NOOO. Sisälläni kiljuu 10-vuotias tyttö, joka kirjoitti kirjan isin Amstrad 64:lla.
I'm gonna be a filmmaker, ya suckers!!!
17.11.06
Rambling on...
Eilen illalla sain vihdoin filmikoulun hakemuksen lähetettyä. Tajusin, että homman voi hoitaa myös netin kautta ja se olikin paljon helpompaa niin. Tänään hakemukseni kuitattiin vastaanotetuksi ja sovimme haastattelun ensi viikon torstaiksi. Kutsun mukana tuli pitkä kirje, jolla haastateltavaa yritetään ilmeisesti leipoa sopivaan mielentilaan: "During the course of the interview it is your responsibility to convince us that you have the potential to succeed. We should not have to extract this information from you. Instead you should clearly and enthusiastically communicate it to us." En tiedä mikä tuossa niin huvitti?
Lähin esimieheni ilmoitti tällä viikolla siirtyvänsä joulun jälkeen ns. kilpailevan avustusjärjestön palvelukseen - to the dark side (ei-kristillisten järjestöjen lempeä kutsumanimi). Ajoitus on TEAR Fundille aika hankala. Eilen TEAR Fundin toimitusjohtaja Steve kutsui minut toimistoonsa pieneen puhutteluun. Se nojaili siinä natisevaan konttorituoliinsa ja aloitti pitkän tarinan siitä, miten saapui Uuteen-Seelantiin vuonna sulka ja mustepullo ja työskenteli monta vuotta graafisena suunnittelijana. Vähitellen päästiin tähän päivään ja siihen tosiasiaan, ettei TEAR Fundilla ole koskaan ollut niin hyvää suunnittelijaa kuin minä. Olen kuulemma ensimmäinen, jonka työn jäljestä toimitusjohtajalle ei ole mitään valittamista. Siis jos en pääse opiskelemaan tai voisin muuten harkita taloon jäämistä, Steve lupasi järjestellä minulle uusia haasteita ja vastuuta.
Juttutuokiomme oli ihan mieltä lämmittävä, mutta sisällöltään aika kevyt. Olen jo nyt vastuussa organisaation kaikesta visuaalisesta viestinnästä ja olosuhteiden pakosta toimin vähän väliä copywriterina (englanniksi!). Viime viikolla käsikirjoitin pari radiomainosta, jotka pyörivät tällä hetkellä kansallisilla kanavilla. Tämän enempää en juuri voi ottaa vastuuta harhautumatta kokonaan tittelini ulkopuolelle.
Olen viime päivät lukenut Philip Yanceyn kirjaa Reaching for the Invisible God. Minulla on tapana hermostua aina, kun toiset kristityt todistavat Jumalan 'puhuneen' heille sitä tai tätä. En minä kuule mitään puhetta. Jos kuulisin Jumalan edesottamuksia ihan ääneen, olisin varmaan jo aikaa sitten seonnut. Omien epäilysten tuska (eivät siis epäilyt vaan se tuska) on taas vähän helpottanut, kun Yancey avaa näkökulmia eri kirkkokuntiin, historiaan ja Raamattuun. Tässä kaksi tähän mennessä parasta lainausta:
"To my shame, I admit that one of the strongest reasons I stay in the fold is the lack of good alternatives, many of which I've tried. Lord, to whom shall I go? Only thing more difficult than having a relationship with an invisible God is having no such relationship."
"I was once asked to sign Christianity Today magazine's statement of faith "without doubt or equivocation". I had to tell them I can barely sign my own name without doubt or equivocation."
Ihanaa kun on viikonloppu! Viikko on ollut hikisen kuuma ja vähän nihkeä (ilmankosteutta). Samaa on tiedossa viikonlopuksi, joten yritetään päästä rannalle hankkimaan kesäinen punoitus. Käsivarret on jo vähän ruskeammat, kun olen kävellyt joka päivä 7-14 kilometriä auringonpaahteessa. Kaikki olisi täydellistä, jos ei hikoilisi.
-------------------------------------------------------------------------
PS. Listauduin hetken mielijohteesta adsense-ohjelmaan, joka pyorittaa tuossa sivun ylälaidassa jotain googlen valikoituja mainoksia. Käyttöehtojen mukaan en saa kehottaa lukijoitani napsauttelemaan linkkejä enkä itse napsutella niitä lisätienestin toivossa. Joten ÄLKÄÄ ihmeessä hiireilkö niitä mainoksia... Jos ei googlen kahvirahaa muutamaan kuukauteen kuulu, lupaan poistaa linkin.
Lähin esimieheni ilmoitti tällä viikolla siirtyvänsä joulun jälkeen ns. kilpailevan avustusjärjestön palvelukseen - to the dark side (ei-kristillisten järjestöjen lempeä kutsumanimi). Ajoitus on TEAR Fundille aika hankala. Eilen TEAR Fundin toimitusjohtaja Steve kutsui minut toimistoonsa pieneen puhutteluun. Se nojaili siinä natisevaan konttorituoliinsa ja aloitti pitkän tarinan siitä, miten saapui Uuteen-Seelantiin vuonna sulka ja mustepullo ja työskenteli monta vuotta graafisena suunnittelijana. Vähitellen päästiin tähän päivään ja siihen tosiasiaan, ettei TEAR Fundilla ole koskaan ollut niin hyvää suunnittelijaa kuin minä. Olen kuulemma ensimmäinen, jonka työn jäljestä toimitusjohtajalle ei ole mitään valittamista. Siis jos en pääse opiskelemaan tai voisin muuten harkita taloon jäämistä, Steve lupasi järjestellä minulle uusia haasteita ja vastuuta.
Juttutuokiomme oli ihan mieltä lämmittävä, mutta sisällöltään aika kevyt. Olen jo nyt vastuussa organisaation kaikesta visuaalisesta viestinnästä ja olosuhteiden pakosta toimin vähän väliä copywriterina (englanniksi!). Viime viikolla käsikirjoitin pari radiomainosta, jotka pyörivät tällä hetkellä kansallisilla kanavilla. Tämän enempää en juuri voi ottaa vastuuta harhautumatta kokonaan tittelini ulkopuolelle.
Olen viime päivät lukenut Philip Yanceyn kirjaa Reaching for the Invisible God. Minulla on tapana hermostua aina, kun toiset kristityt todistavat Jumalan 'puhuneen' heille sitä tai tätä. En minä kuule mitään puhetta. Jos kuulisin Jumalan edesottamuksia ihan ääneen, olisin varmaan jo aikaa sitten seonnut. Omien epäilysten tuska (eivät siis epäilyt vaan se tuska) on taas vähän helpottanut, kun Yancey avaa näkökulmia eri kirkkokuntiin, historiaan ja Raamattuun. Tässä kaksi tähän mennessä parasta lainausta:
"To my shame, I admit that one of the strongest reasons I stay in the fold is the lack of good alternatives, many of which I've tried. Lord, to whom shall I go? Only thing more difficult than having a relationship with an invisible God is having no such relationship."
"I was once asked to sign Christianity Today magazine's statement of faith "without doubt or equivocation". I had to tell them I can barely sign my own name without doubt or equivocation."
Ihanaa kun on viikonloppu! Viikko on ollut hikisen kuuma ja vähän nihkeä (ilmankosteutta). Samaa on tiedossa viikonlopuksi, joten yritetään päästä rannalle hankkimaan kesäinen punoitus. Käsivarret on jo vähän ruskeammat, kun olen kävellyt joka päivä 7-14 kilometriä auringonpaahteessa. Kaikki olisi täydellistä, jos ei hikoilisi.
-------------------------------------------------------------------------
PS. Listauduin hetken mielijohteesta adsense-ohjelmaan, joka pyorittaa tuossa sivun ylälaidassa jotain googlen valikoituja mainoksia. Käyttöehtojen mukaan en saa kehottaa lukijoitani napsauttelemaan linkkejä enkä itse napsutella niitä lisätienestin toivossa. Joten ÄLKÄÄ ihmeessä hiireilkö niitä mainoksia... Jos ei googlen kahvirahaa muutamaan kuukauteen kuulu, lupaan poistaa linkin.
11.11.06
Mitäs tässä
En ole kirjoittanut muutamaan viikkoon mitään, enkä ole siitä yhtään pahoillani. Jos kirjoittaminen tympäisee, mitä sillä itseään kiusaamaan. Olen kuitenkin otettu, että joku Espoossa kaipaa juttujani (Paula?).
Kävimme viime viikonloppuna parin ystävän kanssa rannalla. Piha (paikan nimi) on kuuluisa hurjista aalloistaan ja pelottomista surffaajista, joita kuolee pohjaimun pyörteisiin jatkuvasti. Vähän aikaa sitten vesi vei mennessään kokonaisen intialaisen perheen, joista kukaan tuskin tasapainoili surffilaudalla. Jostain syystä viime sunnuntaina meri oli aivan tyyni.
Vesi oli kuitenkin kylmää, eikä kukaan meistä uinut. Rannan yläpuolellä pörräsi kuitenkin jatkuvasti helikopteri noukkimassa hukkuvia sieluja pitkän köyden päähän. Tuona täydellisen tyynenä iltapäivänä näimme kolme pelastusoperaatiota. Kiipeilimme kallioilla ja löysimme pienen, lähes tyhjän rannan. Söimme eväitä ja katselimme, kun märkäpukuiset lapset lilluivat vedessä. (Kiitos Katrille oheisista valokuvista!)
Tällä viikolla kerroin työpaikalla, että haen filmikouluun opiskelemaan. Ihmiset olivat ihmeen kannustavia, vaikka tämä kaikki tietää heille vaivalloista rekrytointiprosessia ja graafisen suunnittelun tason mahdollista romahtamista (En ole omahyväinen, hyväntekeväisyysjärjestön ei vaan ole helppoa houkutella lahjakkaita tekijöitä). Olisin lähettänyt jo hakemukseni kouluun tällä viikolla, jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan. Lähetin todistukseni käännettäväksi (virallisesti leimoineen päivineen) Wellingtoniin ja odotin niitä takaisin koko viikon, mutta mitään ei kuulunut. Myöskään koulusta ei kuulunut mitään, kun pyysin uutta hakupaperia töhrittyäni edellisen. Olisin tietysti voinut sanoa, että se katosi tai jotain muuta 'ei-niin-törttöä', mutta mitäpä minä ajattelin...
Kahden viikon päästä muutamme uuteen asuntoon, joka on kolme kertaa isompi kuin tämänhetkinen. Ja samanhintainen. Muuttoa odotellessa en viitsinyt ostaa uutta kuukauden bussilippua, vaan päätin kävellä töihin ja takaisin, hulppeat 14 kilometriä päivässä. Tähän mennessä se ei ole täysin onnistunut yhtenäkään päivänä. Jos aamulla on hyvä ilma, iltäpäivällä sataa vettä. Torstaiaamuna unohdin sateenvarjoni ja kastuin matkalla alusvaatteita myöten. Palasin nujerrettuna kotiin, vaihdoin vaatteet ja otin bussin, myöhästyen 1,5 tuntia. Iltapäivällä tuuli niin kovasti, että ilmassa lensi puunoksia ja roskapönttöjä. Vaikka tuuli puhalsikin periaatteessa oikeasta suunnasta eli selän takaa, olin viiden kilometrin jälkeen aivan näännyksissä ja hyppäsin bussiin lämmittämään tunnottomia korvanlehtiäni. Ilmeisesti tasapainon ylläpitämiseen menee kuitenkin aikalailla energiaa. Risteyksissä piti ottaa tolpasta kiinni, ettei puhuri työntänyt minua väkisin auton alle. Kaupungissa tuuli yltyi niin kovaksi, että huojuva Skytower jouduttiin sulkemaan. Meidän 11. kerroksen asunnossa kuului hirveä ujellus ja nitinä. Lämmitin kupillisen keittoa, laskin sen pöydälle ja katsoin kuinka pinta lainehti oudosti.
Nyt jaan kanssanne ajatuksen, jota monet ylenkatsovat merkityksettömänä: Kuinka paljon kahvilla käyminen voi vaikuttaa elämänlaatuun. En tarkoita mustan juoman nauttimista sinänsä, vaan kahvilla käymisen rituaalia. En haluaisi kuvitella maailmaa, jossa ei olisi mahdollista kuljeksia lauantaina kaupungilla, päätyä kahvilaan, tilata sokeritonta vaniljalattea rasvattomalla maidolla, vähärasvaista skonssia mansikkahillon kera ja istua lukemaan hiirenkorvaisia naistenlehtiä turhista asioista ja ihmisistä. Vajota syvemmälle nuhjaiseen nojatuoliin ja tuijottaa muita ihmisiä, katsoa kun aviomieheni nielaisee valtavan suklaakakkupalan kolmessa minuutissa ja jutella. Jutella kaikkea maan ja taivaan välillä, pelkäämättä kenenkään ymmärtävän sanaakaan suomen kielestä. Noina hetkinä elämäni jäsentyy pala palalta ja kaikki tuntuu hetken mielekkäämmältä. Saan edelleen parhaat ideani vessanpöntöllä, mutta kahvilassa tunnen kaiken kulkevan kohti järjestystä. Luulen, että olohuoneeksi lavastettu julkinen tila saa aikaan läheisyyden illuusion. Ikäänkuin ihmiset sittenkin olisivat samaa alkuperää, toisistaan vastuussa ja toisiaan varten.
Ehkä ne vain laittavat jotain siihen kahviin. Mene ja tiedä.
Kävimme viime viikonloppuna parin ystävän kanssa rannalla. Piha (paikan nimi) on kuuluisa hurjista aalloistaan ja pelottomista surffaajista, joita kuolee pohjaimun pyörteisiin jatkuvasti. Vähän aikaa sitten vesi vei mennessään kokonaisen intialaisen perheen, joista kukaan tuskin tasapainoili surffilaudalla. Jostain syystä viime sunnuntaina meri oli aivan tyyni.
Vesi oli kuitenkin kylmää, eikä kukaan meistä uinut. Rannan yläpuolellä pörräsi kuitenkin jatkuvasti helikopteri noukkimassa hukkuvia sieluja pitkän köyden päähän. Tuona täydellisen tyynenä iltapäivänä näimme kolme pelastusoperaatiota. Kiipeilimme kallioilla ja löysimme pienen, lähes tyhjän rannan. Söimme eväitä ja katselimme, kun märkäpukuiset lapset lilluivat vedessä. (Kiitos Katrille oheisista valokuvista!)Tällä viikolla kerroin työpaikalla, että haen filmikouluun opiskelemaan. Ihmiset olivat ihmeen kannustavia, vaikka tämä kaikki tietää heille vaivalloista rekrytointiprosessia ja graafisen suunnittelun tason mahdollista romahtamista (En ole omahyväinen, hyväntekeväisyysjärjestön ei vaan ole helppoa houkutella lahjakkaita tekijöitä). Olisin lähettänyt jo hakemukseni kouluun tällä viikolla, jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan. Lähetin todistukseni käännettäväksi (virallisesti leimoineen päivineen) Wellingtoniin ja odotin niitä takaisin koko viikon, mutta mitään ei kuulunut. Myöskään koulusta ei kuulunut mitään, kun pyysin uutta hakupaperia töhrittyäni edellisen. Olisin tietysti voinut sanoa, että se katosi tai jotain muuta 'ei-niin-törttöä', mutta mitäpä minä ajattelin...
Kahden viikon päästä muutamme uuteen asuntoon, joka on kolme kertaa isompi kuin tämänhetkinen. Ja samanhintainen. Muuttoa odotellessa en viitsinyt ostaa uutta kuukauden bussilippua, vaan päätin kävellä töihin ja takaisin, hulppeat 14 kilometriä päivässä. Tähän mennessä se ei ole täysin onnistunut yhtenäkään päivänä. Jos aamulla on hyvä ilma, iltäpäivällä sataa vettä. Torstaiaamuna unohdin sateenvarjoni ja kastuin matkalla alusvaatteita myöten. Palasin nujerrettuna kotiin, vaihdoin vaatteet ja otin bussin, myöhästyen 1,5 tuntia. Iltapäivällä tuuli niin kovasti, että ilmassa lensi puunoksia ja roskapönttöjä. Vaikka tuuli puhalsikin periaatteessa oikeasta suunnasta eli selän takaa, olin viiden kilometrin jälkeen aivan näännyksissä ja hyppäsin bussiin lämmittämään tunnottomia korvanlehtiäni. Ilmeisesti tasapainon ylläpitämiseen menee kuitenkin aikalailla energiaa. Risteyksissä piti ottaa tolpasta kiinni, ettei puhuri työntänyt minua väkisin auton alle. Kaupungissa tuuli yltyi niin kovaksi, että huojuva Skytower jouduttiin sulkemaan. Meidän 11. kerroksen asunnossa kuului hirveä ujellus ja nitinä. Lämmitin kupillisen keittoa, laskin sen pöydälle ja katsoin kuinka pinta lainehti oudosti.
Nyt jaan kanssanne ajatuksen, jota monet ylenkatsovat merkityksettömänä: Kuinka paljon kahvilla käyminen voi vaikuttaa elämänlaatuun. En tarkoita mustan juoman nauttimista sinänsä, vaan kahvilla käymisen rituaalia. En haluaisi kuvitella maailmaa, jossa ei olisi mahdollista kuljeksia lauantaina kaupungilla, päätyä kahvilaan, tilata sokeritonta vaniljalattea rasvattomalla maidolla, vähärasvaista skonssia mansikkahillon kera ja istua lukemaan hiirenkorvaisia naistenlehtiä turhista asioista ja ihmisistä. Vajota syvemmälle nuhjaiseen nojatuoliin ja tuijottaa muita ihmisiä, katsoa kun aviomieheni nielaisee valtavan suklaakakkupalan kolmessa minuutissa ja jutella. Jutella kaikkea maan ja taivaan välillä, pelkäämättä kenenkään ymmärtävän sanaakaan suomen kielestä. Noina hetkinä elämäni jäsentyy pala palalta ja kaikki tuntuu hetken mielekkäämmältä. Saan edelleen parhaat ideani vessanpöntöllä, mutta kahvilassa tunnen kaiken kulkevan kohti järjestystä. Luulen, että olohuoneeksi lavastettu julkinen tila saa aikaan läheisyyden illuusion. Ikäänkuin ihmiset sittenkin olisivat samaa alkuperää, toisistaan vastuussa ja toisiaan varten.
Ehkä ne vain laittavat jotain siihen kahviin. Mene ja tiedä.
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)