Leikitäänpä ajatusleikkiä. Otetaan stereotyyppinen suomalainen ja samalla tavalla keskiverto uusiseelantilainen. Annetaan molemmille korkeat tavoitteet, vaikka jotain puolimahdotonta niinkuin oman täyspitkän elokuvan tekeminen (jopas sattui!).
Tyypillinen suomalainen katselee kaukaisia haaveitaan ja laskeskelee vuosia, tekee töitä ja säästää rahaa. Seelanninpoika kerää kaverit kokoon ja tekee vähillä rahoillaan jotain hirveää paskaa. Yrittää editoida paskasta konvehtia, antaa periksi. Ryhtyy suunnittelemaan uutta projektia. Suomalainen on tässä vaiheessa istunut pari vuotta neljän seinän sisällä, käsikirjoittaen jotain, mitä ei uskalla näyttää vielä kenellekään. Seelantilainen verkostoituu pössyttelemällä kavereidensa kuisteilla Aucklandin lähiöissä. Taas löytyy parikymmentä kaveria tekemään seuraavaa "elokuvaa". Heitetään kolikkoa siitä, kuka joutuu vääntämään käsikirjoituksen. Tehtävä annetaan eurooppalaiselle vaihtarille, koska paikalliset inhoavat työtä ja vaivaa. Suomalainen hakee Taikkiin seitsemännen kerran ja uskaltautuu puhumaan toiselle elokuvista haaveilevalle koulun aulassa. He vaihtavat yhteystietoja, mutta kumpikaan ei lopulta ota yhteyttä. Eihän sitä tiedä, jos se toinen ei ymmärrä mun ideoitani. Tai varastaa ne. Tässä kilpaillaan kuitenkin samasta opiskelupaikasta. Seelanninpojan kolmas elokuvaprojekti on nyt käynnissä. Jostain syystä kaksi ensimmäistä saivat youtubessa yksi ja puoli tähteä, yhteensä. Mutta tästähän ei lannistuta. Kyllä joku jossain vaiheessa näkee tuotannollisten seikkojen ohi, tajuaa seelanninpojan taiteellisen nerouden ja antaa pari miljoonaa seuraavaa projektia varten. Suomalainen saa käsikirjoituksen valmiiksi ja lähettää sen isoon tuotantoyhtiöön. Mitään ei kuulu. Taikista tulee hylkykirje. Seelanninpojan äiti kehuu pojan elokuvaa, myy lauman lampaita ja lainaa pojalle rahat rediin. Elokuvanteko jatkuu.
Eihän se nyt näin mene, mutta juuri tänä aamuna tuntui siltä, että piti tuottaa kappaleen verran kärjistettyä pakinaa... Totta toinen puoli. Täälläpäin vältellään työtä ja ponnistelua enemmän kuin Suomessa. Miksi valmistautua ja nähdä vaivaa, kun voi vain heivata jotain kokoon hauskanpidon lomassa? I'll just wing it. Pienessä maassa on helpompi loistaa... Tämän pitäisi tietysti päteä myös Suomeen, mutta jostain syystä ei. Ainakin asenne on Suomessa erilainen. Opin jo aikaa sitten, ettei ilman vaivannäköä synny mitään hienoa. Täällä olen vielä 30% maanisempi hikipinko kuin Suomen mittakaavassa. Eikä mua edes hävetä. Niiden pitäisi hävetä, jotka eivät anna parastaan kaikessa mitä tekevät. Siinäs kuulitte.
18.7.09
9.7.09
Kahvilahjan riemusta ja esikuvallisista naisista
Tänä aamuna hypin tasajalkaa keittiöön, jossa Sami keitti puuroa. Sillä oli hattu päässä ja liina kaulassa niin kuin aina, koska keittiössä on kylmä. En kuitenkaan hyppinyt pelkästään lämmitelläkseni, vaan siksi että olin yön aikana saanut 10 dollarin kahvilahjoituksen!!! On se kumma juttu. Jos olisin saanut 10 dollarin alennuksen jostain satasen tuotteesta, olisin vain nyökäyttänyt päätäni. Mutta kahviraha on jotain ihan muuta. Se on odottamaton, ylimääräinen, täynnä riemastusta... ja koska en tunne lahjoittajaa, se todistaa maailman paremmaksi paikaksi. Olin riemuissani myös pikkusiskon aikaisemmasta lahjoituksesta, mutta se ei vielä todistanut maailmasta mitään. Tiesin jo entuudestaan, että siskoni on antelias ja rakastaa minua.
Eilen näyttelijäkurssilla puhuttiin toimistoista... vai miten se agency nyt pitäisi kääntää. Tässä maassa on vain viisi suurta, "hienompaa" agencya ja koko joukko pienempiä. Hienoimpien listoille olisi tietysti hienompi päästä, mutta epäilen että mulla on mitään jakoa hassuine aksentteineni. Pitäisi opetella generic American accent. Lisäksi tunnen itseni juuri nyt aivan liian lihavaksi mahtuakseni ruudulle... en ole lihonut yhtään, mutta silti. Sen lisäksi vielä epäilen, että draamaopettaja ei pidä minusta. Siinä ei välttämättä ole mitään kovin henkilökohtaista. Opettaja on yli nelikymppinen nainen, joka on eronnut, lapseton ja lihonut viimeisen kolmen vuoden aikana noin 15 kiloa. Hetkittäin inspiroiva, hauska ja aidosti itsevarma, mutta toisinaan pakonomaisesti höpöttävä, ailahteleva ja sekava. Loputtomasta puheenvirrasta syntyy helposti vaikutelma epätoivoisesti hyväksyntää hakevasta ihmisestä. Miten muuten suomentaisit sanan "needy"? Kaikenkaikkiaan tuntuu siltä, että opettaja suhtautuu suopeammin miespuolisiin näyttelijöihin. Ehkä naiset ovat aina jonkinlaisessa kilpailu- tai ainakin vertailuasemassa.
On vaikea löytää naispuolista esikuvaa, joka olisi rohkea, itsestään huolehtiva, viisas ja menestynyt. Niitä löytyy, jotka ovat luovuttaneet kokonaan ulkoisten asioiden suhteen ja keskittyneet elämän henkiseen puoleen tai lapsiinsa - kuten myös niitä, jotka pitelevät kynsin ja hampain kiinni nuoruutensa rippeistä. Naistenlehdet ovat pullollaan imartelevia juttuja viisikymppisistä, nuorekkaista menestyjistä, jotka omien sanojensa mukaan "rakastavat vanhenemista". Kuvattuna sopivassa valossa ja meikissä he näyttävät 20 vuotta ikäistään nuoremmilta. Kuka nyt ei pysty yhden haastattelun ajan ylläpitämään sisäistä tasapainoa ja säteilemään mielenrauhaa? Kun vielä haastattelija on tällaista esikuvaa etsivä romantikko niin avot! Jos nämä naiset olisivat niin viisaita ja harmonisia kuin haastattelu antaa ymmärtää, olisin varmasti jo tavannut yhden tällaisen. Mutta kun ihmiseen tutustuu, rivien välistä löytyy aina pelkoa, epävarmuutta ja suoranaista hätää.
Itse haluaisin olla viisikymppisenä kuuntelija - ihminen, joka tuntee itsensä ja pitää itsestään niin paljon, ettei tarvitse haltioitunutta yleisöä vaan voi halutessaan antaa huomionsa täysin toiselle ihmiselle. Tuntuu, että miehillä on paremmat mahdollisuudet kasvaa tähän pisteeseen. Miksei olisi, eihän miehen viehätysvoima katoa samalla tavalla kuin naisen. Miehestä tulee ajaton, karismaattinen ja elämänkokemusta huokuva. Naisesta tulee rusina. Seksikäs? Kaunis? Tyttömäinen? Forget it. Koko identiteetti menee uusiksi. Tämä täytyy olla erityisen vaikeaa, jos ei alun perin ollut jylhä, kotkannenäinen 180-senttinen yritysjohtaja, joka hallitsi alaisiaan pienellä pelolla. Ja sellaiseksi on vaikea yhtäkkiä tulla - vaikka ei se elämä taida olla helppoa kotkanaisillekaan. Vanhenemisen ristiriidasta johtuu ehkä sekin, että moni nainen uppoutuu niin totaalisesti äidin rooliinsa - se kestää loppuun asti. Äitiyttä ei tarvitse uudelleenarvioida.
Eilen näyttelijäkurssilla puhuttiin toimistoista... vai miten se agency nyt pitäisi kääntää. Tässä maassa on vain viisi suurta, "hienompaa" agencya ja koko joukko pienempiä. Hienoimpien listoille olisi tietysti hienompi päästä, mutta epäilen että mulla on mitään jakoa hassuine aksentteineni. Pitäisi opetella generic American accent. Lisäksi tunnen itseni juuri nyt aivan liian lihavaksi mahtuakseni ruudulle... en ole lihonut yhtään, mutta silti. Sen lisäksi vielä epäilen, että draamaopettaja ei pidä minusta. Siinä ei välttämättä ole mitään kovin henkilökohtaista. Opettaja on yli nelikymppinen nainen, joka on eronnut, lapseton ja lihonut viimeisen kolmen vuoden aikana noin 15 kiloa. Hetkittäin inspiroiva, hauska ja aidosti itsevarma, mutta toisinaan pakonomaisesti höpöttävä, ailahteleva ja sekava. Loputtomasta puheenvirrasta syntyy helposti vaikutelma epätoivoisesti hyväksyntää hakevasta ihmisestä. Miten muuten suomentaisit sanan "needy"? Kaikenkaikkiaan tuntuu siltä, että opettaja suhtautuu suopeammin miespuolisiin näyttelijöihin. Ehkä naiset ovat aina jonkinlaisessa kilpailu- tai ainakin vertailuasemassa.
On vaikea löytää naispuolista esikuvaa, joka olisi rohkea, itsestään huolehtiva, viisas ja menestynyt. Niitä löytyy, jotka ovat luovuttaneet kokonaan ulkoisten asioiden suhteen ja keskittyneet elämän henkiseen puoleen tai lapsiinsa - kuten myös niitä, jotka pitelevät kynsin ja hampain kiinni nuoruutensa rippeistä. Naistenlehdet ovat pullollaan imartelevia juttuja viisikymppisistä, nuorekkaista menestyjistä, jotka omien sanojensa mukaan "rakastavat vanhenemista". Kuvattuna sopivassa valossa ja meikissä he näyttävät 20 vuotta ikäistään nuoremmilta. Kuka nyt ei pysty yhden haastattelun ajan ylläpitämään sisäistä tasapainoa ja säteilemään mielenrauhaa? Kun vielä haastattelija on tällaista esikuvaa etsivä romantikko niin avot! Jos nämä naiset olisivat niin viisaita ja harmonisia kuin haastattelu antaa ymmärtää, olisin varmasti jo tavannut yhden tällaisen. Mutta kun ihmiseen tutustuu, rivien välistä löytyy aina pelkoa, epävarmuutta ja suoranaista hätää.
Itse haluaisin olla viisikymppisenä kuuntelija - ihminen, joka tuntee itsensä ja pitää itsestään niin paljon, ettei tarvitse haltioitunutta yleisöä vaan voi halutessaan antaa huomionsa täysin toiselle ihmiselle. Tuntuu, että miehillä on paremmat mahdollisuudet kasvaa tähän pisteeseen. Miksei olisi, eihän miehen viehätysvoima katoa samalla tavalla kuin naisen. Miehestä tulee ajaton, karismaattinen ja elämänkokemusta huokuva. Naisesta tulee rusina. Seksikäs? Kaunis? Tyttömäinen? Forget it. Koko identiteetti menee uusiksi. Tämä täytyy olla erityisen vaikeaa, jos ei alun perin ollut jylhä, kotkannenäinen 180-senttinen yritysjohtaja, joka hallitsi alaisiaan pienellä pelolla. Ja sellaiseksi on vaikea yhtäkkiä tulla - vaikka ei se elämä taida olla helppoa kotkanaisillekaan. Vanhenemisen ristiriidasta johtuu ehkä sekin, että moni nainen uppoutuu niin totaalisesti äidin rooliinsa - se kestää loppuun asti. Äitiyttä ei tarvitse uudelleenarvioida.
3.7.09
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)