On lauantaiaamu ja olisin vielä nukkumassa, jos ei kärpänen olisi suristanut naamallani puolta tuntia. Mitä kärpäset haluavat nukkuvan ihmisen naamasta? En siellä ole sokeria eikä mitään muutakaan elämän eliksiiriä. Ei mulla ainakaan. Olen väsynyt, laiska ja hitusen kiukkuinen.
Bisneksen perustaminen ei ole herkkua. Vaiheet saattavat olla jännittäviä, mutta loppujen lopuksi kysymys on siitä, että teen töitä kotona vuorokauden ympäri. En osaa erottaa vapaa-aikaa työajasta. Aina jos pidän vapaata, tekemättömän asiat kolkuttavat olallani. Ja koska työ tapahtuu tietokoneen ääressä istuen, se ei tunnu oikealta työltä. Ei sillä että jaksaisin päivääkään jotain suota kuokkia, mutta jotenkin puutunut takapuoli ja pieni kipu lapaluiden välissä ei riitä.
Useimmat työvaiheistani vievät niin kauan aikaa, etten näe viikkoihin mitään valmista. Kärsimättömälle ihmiselle tämä ei sovellu. Tuntuu kuin olisin nimennyt itseni hommaan, johon minua ei normaalioloissa koskaan palkattaisi. Pystyn kyllä tekemään itse työn, mutta kaikki muu sen ympärillä ottaa päähän. Keskustelimme eilen siitä, että pitäisi saada mulle työkaveri. Yllätyin siitä miten paljon toivoa pelkkä ajatus herätti. Olisi mahtavaa jakaa sekä työt että graafisen suunnittelijan taistelu ruman tyylitöntä maailmaa vastaan jonkun kanssa. Vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi mukaan bisnekseen, joka ei tuota vielä moneen kuukauteen. Mutta saahan sitä toivoa. Jostainhan ovat löytyneet nämä tämänhetkiset yrityskumppanitkin, vaikkei kenellekään makseta vielä palkkaa.
Onneksi on ektrahommat. Hauska, että työntäyteisen elämän voi tasapainottaa tekemällä lisää työtä. Niin se vaan on. Sitä paitsi ekstratyöt eivät tunnu työltä. On vaan mukava olla kuvauspaikalla, jutella ihmisille, syödä hyvää ruokaa ja seurata 3rd AD'ta kuin lammaslauma paikasta toiseen. Ja siitä saa vielä rahaa.
Sami on tänään Rotoruassa, auttamassa ystävää muuttamaan perintöhuonekaluja tänne Aucklandiin. Ulkona on aurinkoista, kohta kuukauden kestänyt hellesää ilman sateisia jaksoja. Viime yönä kävin yhden aikaan kävelyllä. Ei ollut viileä, mutta vähän miellyttävämpi ilma. Ihan kiva olla yksin kotona.
Ensi viikonloppuna lähden etelään, kohti Hamiltonia. Viime sunnuntaina joku keski-ikäinen kirkossakävijä voitti arvonnassa lipun Parachute-festivaalille ja antoi sen minulle. Olin ihan ymmyrkäisenä hämmästyksestä. Festari on nelipäiväinen tapaus, joka vastaa ehkä Suomen Maata näkyvissä-hulinoita. Lipun hinta olisi ostettuna 160 dollaria. Hinnasta ja kiinnostuksen puutteesta johtuen Sami ei halua lähteä mukaan, mutta yritän järjestää treffit entisen työkaverini Rachelin kanssa, joka muutti viime vuoden lopulla sinne Hamil-holeen. En omista telttaa, mutta ajattelin nukkua makuupussissa jokun puun alla. Täytyy vaan löytää muutama muu tyyppi, jotka ovat lähdössä noille festareille. En ole vuosiin käynyt missään vastaavassa ja olen varmaan ihan kädetön järjestämään matkani tai pakkaamaan mitään järkevää mukaani. Saas nähdä.
Ilman mitään tuloja kaikki pienemmätkin menot aiheuttavat hirveää päänvaivaa. Lainassa ollut jääkappi täytyy antaa takaisin, joten yritän huutaa Trademe:sta jotain halpaa ja toimivaa sen tilalle. Kampaajalla käynnin yritän säästää laittamalla itselleni raitoja Petrinan antamasta hiusväristä. Uusien vaatteiden sijaan hankin käytettyjä sillä rahalla, jonka sain entisten myynnistä. Kuntosalille liittymisen sijaan kiipeän välillä vuorelle, tosin liian harvoin. Ilma on niin kuuma, että urheiluun löytyy halua lähinnä öisin. Kävimme tällä viikolla Jutan kanssa uimahallissa, jonka vesi oli ärsyttävän lämmintä. Meri olisi vielä viileähkö, jos jaksaisi rannalle asti.
No, jos rahaa olisi, olisin varmaan tuhlannut sen aivan typeriin asioihin. Pahinta on vaan se, ettei voi ostaa lahjoja, järjestää juhlia tai muuten ilahduttaa muita ihmisiä. Nihkeileminen ei sovi luonteeseeni, ei lainkaan. Olen vakuuttunut, että minut on luotu jakamaan suurehkoa omaisuutta hövelisti joka suuntaan. Jonain päivänä...
