Vihdoin saan muutaman rivin aikaan... Uneton48-kisan vauhti kiihtyy tasaisesti ja samalla paluu Seelantiin lähestyy, mutta tänään oli aikaa oikein kävellä kirjastoon ja takaisin ja katsoa hämmentävä elokuva Untracable - jonka epäilemme olevan jenkkifirmojen suunnitteleman tulevaisuuden maksullisen ja valvotun internetin markkinointivideo. Internet on täynnä pahuutta eikä meistä kukaan ole turvassa ellei amerikkalainen cyber-poliisi valvo verkkoa, niinkö? Viime viikolla opin lehdestä, että google tietää minusta kaiken. Missä vaiheessa internetistä tuli paha? Vai onko pelon lietsominen vain pohjatyötä tulevalle valvonnan ajalle? Valvottu verkko tarkoittaa paremmin tuottavaa verkkoa, eikö niin? Kaikesta voidaan pitää kirjaa - kaikesta voidaan laskuttaa...
Olen viime viikkoina uponnut johonkin outoon tapahtuman järjestämisen suohon. Se on kuin läpinäkyvää raskasta ainetta, joka pitää minut paikoillani. Minulla ei ole elämää Uneton48:n ulkopuolella. Jos joku yrittää puhua asiasta joka ei liity kilpailuun, kuulen pelkkää sirinää. Tämän pitäisi hellittää viikon päästä, kun kaikki näytökset ja after-party ovat takanapäin. Tunnen itseni sen verran hyvin, että osaan jo varautua projektin päättymisen jälkeiseen pudotukseen. Asioiden valmiiksi saamisen pitäisi tuntua hyvältä ja vapaa-ajan vielä paremmalta, mutta minut on rakennettu puurtamaan voimieni äärirajoilla. Mikään muu ei tee minua onnelliseksi. Haluaisin tehdä niin paljon ja aikaa on niin vähän.
Nautin olostani, mutta univelasta on tullut osa olemustani. Silmien alla on löysää ihoa. En saa nukkumisesta tarpeekseni, nukun missä tahansa ja miten pitkään tahansa. Pelkään vanhuutta, koska se näkyy minussa jo. Se ei ole enää tulevaisuudessa häämöttävä musta aukko, joka jonain päivänä imee kosteuden ihostani, kuluttaa soluni, haurastaa luuni ja avaa tien vapaille happiradikaaleille. Olen pian kolmekymmentä ja minun on tehtävä tuttavuutta kuoleman esiasteen, keski-ikäistymisen, kanssa.
Olen päätellyt, että paras tapa kohdata oma vanhenemisensa on käydä läpi kuolemaansa valmistautuvan viisi vaihetta: denial, anger, bargaining, depression and acceptance. Toivon, etten jää jumiin kolmanteen vaiheeseen, joka tuntuu tuottavan kosmetiikkateollisuudelle suuresti voittoa. Jotenkin ajattelen, että mitä pikemmin selvitän tieni näiden vaiheiden läpi, sitä aikaisemmassa vaiheessa voin päästää irti ja vielä nauttia jäljellä olevista vuosista. Voihan tämä toki olla vähän aikaista, mutta jos olen jo nelikymppisenä periaatteessa valmis kuolemaan, en ainakaan tuhlaa elämääni keinotekoiseen nuoruuden pitkittämiseen liian lyhyiden hameiden, salarakkaiden ja botoxin maailmassa.
Tänään Helsingissä tuuli syksyn lehtiä pitkin katuja. Niiden hapertuneet reunat raapivat kasvoja osuessaan. Mulla ei ollut pipoa ja kylmä ilma sai korvani sykkimään kivusta, vuorotellen kuumaa ja kylmää. Kaipasin Aucklandiin. Haaveilin kaikista niistä taloista, joita olen Trademen sivuilta katsellut. Matkalaukkuelämä riittää jo. Haluan kodin, johon saan itse valita värit. Ja tietysti kalusteet Trademesta. Vaikka amerikkalaisittain pitäisi nyt pelätä netin kautta ostamistakin. Hullu sarjamurhaaja siellä vaan houkuttelee keski-ikäistyvää nuorta naista ansaan kauniilla sohvakalustolla.
