Long way home

Siirtymäaikaa Suomesta Seelantiin kertyi kaikkine välivaiheineen yli kaksi viikkoa. Matkalla vietimme päivän Helsinkiäkin kylmemmässä Amsterdamissa ja viisi yötä Vancouverissa nukkuen mukavassa hotellihuoneessa ja tuijottaen USAn presidentinvaaleja BBC:n kieron brittihuumorin ryydittämänä. Ulkona satoi. Aucklandiin saapuessa meillä ei ollut kuin 92kg roinaa ja turvonneet jalat. Nyt meillä on puoliksi kalustettu koti, juomalaseja, vedenkeitin, auto ja sen sellaista. Huomenna menen hakemaan trademesta huutamani maalaustelineet ja saan toivottavasti pian valmiiksi olohuoneeseen tekeillä olevat oudot sipuliaiheet. Sisustaminen on rankkaa, erityisesti kun sitä yrittää tehdä mahdollisimman halvalla.

Onnistuimme löytämään keskimääräistä edullisemman neljän makuuhuoneen talon keskimääräistä mukavammalla alueella, lähellä kaupunkia ja aivan keskeisimmän kulkutien varressa. Sijainti tietää kyllä vähän lisämeteliä, mutta myöskin halpoja kiinalaisia ravintoloita tien toisella puolella.

Kiivaan etsintävaiheen aikana kävimme katsomassa toistakymmentä asuntoa, joista suurin osa oli rivi- tai kerrostalomallisia, pieniä ja usein myös pahoinpideltyjä ja sottaisia: "Kokolattiamatossa on reikä (halkaisija 30cm), mutta sen päälle voi laittaa vaikka huonekasvin", "Tuohon on kaatunut jotain (matto näyttää siltä, kuin siihen olisi kuollut joku), mutta ei sitä huomaa kun huonekalut ovat paikallaan".

Uusi koti löytyi lopulta myöhään illalla, kun huomasin trademe-sivulla taas yhden asuntoilmoituksen ja soitin taas yhden toiveikkaan puhelun - mitä ilmeisimmin kaksi minuuttia ilmoituksen julkaisun jälkeen. Pyyhälsimme katsomaan asuntoa. Talo näytti ulkoapäin valtavalta, joten vuokranantajaa odotellessa kiertelimme ja arvailimme, kuka toisessa päässä mahtoi asua. Vuokra oli niin halpa, että mukana täytyi tulla vähintäänkin pihan perällä asuva vaari ja kolme vihaista koiraa. Kävi kuitenkin ilmi, että koko talo oli tarjolla ja sitä vuokraava vanhempi pariskunta oli juuri remontoinut sen yltä päältä. "Mikä tässä sitten on vikana?" Sami kysyi. Vikaa ei löytynyt, joten muutimme parin päivän päästä sisään. Siihen mennessä viimeisimmätkin remonttitavarat olivat hävinneet keittiöstä ja pääsimme hankaamaan lattiaa puhtaaksi.

Nyt jopa nettiyhteys on pystyssä ja työhuone kalustettu auttavasti valtavalla valkoisella pöydällä ja runsaalla kaappitilalla. Nukumme edelleen 40cm korkealla ilmapatjalla, jonka piti olla aivan kuin oikea sänky mutta ei ole. Samin mielestä se on hieno ja välttää hyvin seuraavat kolme kuukautta. Minä räplään läpi nettihuutokauppoja löytääkseni oikean sängyn, jonka pinta ei pullistele allani ja jota ei tarvitse pumpata sähköisesti joka ilta.

Nyt on lähdettävä ostamaan maitoa huomiseen aamukahviin, joten laitan nyt vain yhteen pötköön valikoituja kuvia viimeiseltä kahdelta viikolta. Kertokoon oman tarinansa:


Amsterdam


Arvaa mikä kaupunki...


Vancouver hotellin ikkunasta


Syksy


Pieni retki metsään.


Uusi koti.






Kotipihan kukkia.

Matkalla kotoa kotiin

Lähtö kävi nopeasti ja melko kivualiaasti. Viimeisenä iltana Sami teki apurahahakemuksia leffakilpailulle ja samalla siivosimme, pakkasimme ja heitimme roskiin hävettäviä määriä tavaraa. Kirjat kannoin rappukäytävään "saa ottaa" -lapulla varustettuna, kun tuntui pahalta heittää niitä roskien sekaan. Lento lähti aamulla kuudelta, joten huhkimme asunnon kimpussa tiukasti siihen asti, että taksi tuli ovelle. Pää tuntui huuruiselta ja lentokentällä oli epätodellinen olo. En käsitä, mitä kaikkea ihminen saa itsestään irti pakon edessä.

Nukahtelin koko matkan Amsterdamiin. Kentällä oivalsimme nopeasti, ettei unia voinut jatkaa seuraavaa lentoa odotellessa ellei ollut jonkin paremman väen kultakerhon jäsen. Meillä oli seitsemän tuntia aikaa joten väsymyksestä huolimatta navigoimme ulos ja lähijunalla kaupungin keskustaan. Siellä oli järjettömän kylmä. Sami muisteli vanhoja paikkoja ja kävelytti meidät puolivahingossa punaisten lyhtyjen alueelle, jossa pornokuppilat ja huumekaupat olivat heräilemässä alkavaan aamuun. Tuhti pössyttelyn haju ja tuhannet polkupyörät seurasivat kujalta toiselle. Omituista, miten uusi kaupunki välittömästi joko torjuu tai ottaa vastaan. Amsterdam oli kylmä ja tyly. Jonotimme 15 minuuttia kauppakeskuksen avautumista kädet kohmeessa ja kävimme Tussaudin vahamuseossa, joka sisälsi hämmentävän kummitustalo-osuuden. Söimme paikallisessa baarissa hollantilaista aamiaista ja platkua edam-juustolla kuorrutettua lettua.

Kymmenen tunnin lento Vancouveriin meni kohtuullisen hyvin. Koneen takaosassa oli nousun ja laskun aikana niin kova meteli, ettei elokuvien katselusta tullut mitään, mutta sain silti katsottua neljä. Mitään ei jäänyt mieleen.

Vancouverin lentokenttä tuoksui tutulta. Joskus kymmenen vuotta sitten kun olin kesän jenkeissä, siellä oli tuo sama haju: Kostean ummehtunut ja jollain ilmanraikastimella aromatisoitu. Kenttä oli pehmeä, nuhjuinen ja kaiuton. Ystävällinen pakistanilainen taksikuski vei meidät nopeasti hotellille samalla kun pimeys laskeutui. Kaupungin valot olivat mykistävän hienot. Hotelli osoittautui paljon 2,5 tähteään paremmaksi. Kaaduimme sänkyyn ja nukuimme 15 tuntia, läpi Halloween-juhlien, ilotulitusten ja yleisen hulabaloon. Lauantaiaamuna lähdimme tutkimaan kaupunkia. Ero Amsterdamiin oli valtava. Ilma tuntui lämpimältä ja kadut kodikkailta. Kävelimme rantaan, josta näkyi pohjoispuolen kaupunki ja sen takana nousevat vuoret. Joka puolella oli kahviloita ja kauppoja. Miten kaupunki voi tuntua yhtä aikaa niin isolta ja pieneltä?

Iltapäivällä seikkailimme bussilla sillan yli toiselle puolelle kaupunkia ja pitkän harhalenkin jälkeen löysimme mäkkikaupan. Siellä oli supertarjous, jonka ansiosta kirjoittelen nyt uudella, ihanalla, nopealla koneella. Kaikkein uusin macbook pro -malli oli saanut hirveän kiiltävän näytön joten olen vielä onnellisempi tästä lähes uusimmasta mattapintaisesta, johon ostimme samalla toiset 2 gigaa työmuistia. Tosin en itse uskalla niitä tänne sisälle viritellä. Ja terveiset kotiin: Tässä koneessa on sisäänrakennettu webcam - nähdään sitten sen välityksellä.

Vancouver on siis ensinäkemältä miellyttävä, vaikka vettä välillä sataakin. Heräsimme tänä aamuna aivan liian aikaisin - en niinkään minä vaan Sami. Se on maannut tuossa sängyllä uusissa lököhousuissaan tuntikaupalla ja selannut läpi kymmeniä tv-kanavia. Täällä uutiset ovat hilpeitä ja ohjelmat vielä hilpeämpiä. Ei jälkeäkään jenkkien pelkoa lietsovista tiedotteista. Eilen katsoimme innostavaa dokumenttia auton puskureiden korjaamisesta. Nyt odottelemme kuntosalin ovien avautumista. Odottelua tuli tunti lisää, kun teeveessä kerrottiin että kelloja pitää siirtää tunti taaksepäin.

Laitan valokuvia, kun tänään toivottavasti muistan ottaa kameran mukaan kaupungille. Kuvia Amsterdamista en epätasapuolisuuden vuoksi viitsi julkaista. Tai ehkä vertailumielessä sitten myöhemmin.