Tänään tuntuu, että olen saanut jonkinlaisen otteen näyttelemisestä. Kuinka olla samanaikaisesti tietoinen kamerasta, omista kasvoistaan, käsistään, jaloistaan ja rekvisiitasta ja kuitenkin täysin sisällä fiktiivisessä tilanteessa? Virheet on helppo nähdä kameran toiselta puolelta, mutta näyttelijän täytyy kehittää kyky nähdä itsensä ulkopuolelta. Vähän kuin pistäisi sellaiset silmälasit päähän, jotka kääntävät näkökentän ylösalaisin. Niillä tehtiin muistaakseni jotain tieteellisiä kokeita. Lopulta koekaniinit oppivat liikkumaan ja toimimaan normaalisti. Piti vain oppia, mikä fyysinen liike vastasi mitäkin näkymää lasien läpi. Vertaus ehkä ontuu, mutta tavallaan itsensä näkeminen ulkopuolelta on oppimisen tulos. Hymyilet tosi leveästi - näytät valokuvassa hölmöltä. Ensi kerralla hymyilet kapeammin ja yrität pitää silmäsi auki. Uskon, että ihmisen valokuvauksellisuus on pitkälti oppimisen tulos. Minä en ole koskaan opetellut, missä asennossa kannattaa seisoa, miten pitää käsiään ja millä tavalla hymyillä. Näytän valokuvissa valaistuksesta riippuen apinamaiselta tai alaikäiseltä. Välillä näytän masentuneelta, vaikka en kuvaushetkellä ollut lainkaan allapäin. Valokuvat Oscar-gaalasta ovat täynnä hienoja esimerkkejä pitkälle hiotuista poseeraustyyleistä.
On aika treenata naamani liikkeet vastaamaan päänsisäistä maailmaani. Se voi olla jo liian myöhäistä, mutta oppivathan ihmiset joskus uimaankin aikuisiällä - miksei sitten hallitsemaan kasvojaan? Lihaksillahan se nassukin toimii.
Näistä itsekeskeisistä mietteistä muihin itseeni liittyviin aiheisiin. Olen työstämässä taas uutta kolmenkympin kriisiä. Tämänkertainen liittyy siihen hirvittävään tosiasiaan, että ihmisen elämä koostuu vain muutamasta vaiheesta, joiden jälkeen se on ohi. On jännittävä lapsuus, nuoruus täynnä rakastumisia, sitten vain hirveästi töitä ja jossain vaiheessa lapset. Takaisinpäin ei pääse, vaikka moni yrittää. Pidin lapsuudesta, pidin aivan erityisesti nuoruudesta ja hullu työnteon vaihekin oli ihan ok, koska siihen liittyy niin paljon mahdollisuuksia. Mikään ei ollut lopullista. Mutta mitä sitten seuraa? Onko nainen vielä perheen perustamisen jälkeenkin nainen? Itsenäinen, kunnianhimoinen, älykäs, mielenkiintoinen, kaunis? Vai pelkästään äiti? En saa pienessä päässäni näitä asioita mahtumaan saman katon alle. Näen ympärilläni äitejä, jotka eivät ole enää mitään muuta. Joidenkin persoona tuntuu muuttuneen. He katsovat taakseen ja ihmettelevät, miten ovat joskus menneisyydessä voineetkin välittää mistään muusta - näistä vähäpätöisistä asioista, jotka kuluttavat lapsettomien ihmisten mieltä. He eivät enää muista, millaista oli rakastua. Kukaan ei enää vihellä kun kävelet shortsit jalassa kauppaan. Nuoruus on lopullisesti ohi.
Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu äideille. Elämäntapaäidit voivat vapaasti kysyä, mitä minä heidän tyydyttävästä elämästään tiedän. En mitään. Yhtään mitään. Tuskailen vain oman vanhenemiseni kanssa ja mietin elämänvalintoja. En halua päästää irti nuoruudestani. Nuoruudessa on jotain raakaa, hienoa ja huumaavaa. Kertokaa minulle, mitä hienoa on keski-ikäistymisessä? Mitä hienoa on siinä, kun oma lapsi oppii seisomaan? Lapsi on vain yksi miljardeista, jotka oppivat tuon saman asian kukin vuorollaan. Kun lapseen kohdistetaan toiveita, ne liittyvät yleensä ammattiin ja kykyihin. Lapsesta voi tulla tutkija, joka kehittää lääkkeen maailman pahuuteen. Näin ollen osa kunniasta kuuluu vanhemmille, jotka ruokkivat pientä maailmanparantajaa seisomaharjoitusten välissä. Mutta sehän tarkoittaa, että lopullisena mittarina on kuitenkin menestys tässä maailmassa. Tuhansien tai miljoonien ihmisten tavoittaminen. Jos kasvattaa lasta vain, jotta tämä voi sitten vuorostaan kasvattaa seuraavaa lasta, on vain osa sukupolvien ketjua. Kuka haluaa olla osa ketjua? Minä haluaisin mieluummin pidellä sitä ketjua, tehdä sillä jotain. En tiedä, miksi ajattelen näin. Tuntuu vain siltä, että mikään ei riitä. Minulle on annettu yksi elämä. Vain yksi elämä ja hirvittävä määrä unelmia. Haluan rakastua tuhat kertaa, elää tuhat elämää tuhannen hienon ihmisen kanssa, tehdä tuhat elokuvaa, parantaa tuhat maailmaa ja kasvattaa tuhat lasta. Aika ei riitä.
1.2.09
Uuden vuoden touhuja
Uusi vuosi alkoi jotenkin varkain ja kelasi itsensä suoraan tammikuun lopulle. Myönnän kyllä tällä välin tehneeni yhtä jos toista, mutta touhusta puuttuu vielä se punainen lanka. Otin vastaan työtä ja kauhuissani siitä, että elämäni jämähtäisi taas tietokoneen ääreen päätin mennä kurssille. Joka maanantai-ilta tapaan siis kaksikymmentä eri ikäistä ja eri tavoin elämässä kolhittua ihmistä, jotka kaikki haluavat oppia näyttelemään. En ole ihan varma, mitä itse haluan. Ainakin sitä jännitystä, jonka esiintyminen tuo. Vatsan kuumotusta ja otsasuonten tykytystä. Haluan nähdä itseni niin kuin muut näkevät ja oppia hallitsemaan tuota kuvaa. Käyttää itseäni välineenä. Rakastan mahdottomalta tuntuvia tilanteita yhtä paljon kuin liian tulista ruokaa. Elämän pitää tuntua. Tylsiin avustajan töihin olen kyllästynyt lopullisesti.
Viimeisin avustajankeikkani oli lammasfarmilla. Hikoilin villakaukalossa ja erottelin hyvää villaa huonosta. Hymyilin, huusin, nauroin, taputin käsiäni ja hypin tasajalkaa käskystä. Mitäpä en tekisi, kun ohjaaja käskee. Kuvausryhmä oli suurimmaksi osaksi saksalainen ja tekeillä oli Saksassa ensi-iltansa saava TV-elokuva. Huomasin ihmeekseni, että koin enemmän yhteyttä jopa maoreihin kuin toisiin eurooppalaisiin. Saksalaiset olivat sanalla sanoen omituisia. Puhuivat omituisesti, sihisivat, puhisivat ja ryydittivät pisteliäät kommenttinsa muodollisilla kohteliaisuuksilla. Maorit, jotka olivat tietysti suurimmaksi osaksi extroja kuten minäkin, eivät saksalaisten hermoilusta juuri välittäneet. Joka tauolla laulettiin, soitettiin kitaraa ja pelleiltiin lapsinäyttelijän kanssa. Kulttuuritörmäykset kuvauspaikalla olivat herkullista seurattavaa. Kuvausryhmän uusiseelantilaiset vahvistukset eivät voineet käsittää saksalaisten hidasta, pedanttista työskentelytapaa ja (kuulemma) joka päivä yliajalle venyviä työpäiviä. Ohjaajan tyyli tuntui itsestäni erityisen vieraalta. Sen sijaan, että näyttelijää olisi pyydetty tekemään jotain eri tavalla, tälle kerrottiin mikä meni pieleen. Viesti tuntui kyllä menevän perille, eihän kysymys ollut kuin eri näkökulmasta. Saksalaiset ovat kai tottuneet tuohon toruvaan sävyyn, sillä kukaan ei tuntunut loukkaantuvan. Saksankielentaitoni on hyvinkin ruosteessa ja olin kiitollinen, että kuvauspaikalla puhuttiin suurimmaksi osaksi englantia.
Viimeiset kolme viikkoa meillä oli väliaikainen kämppis, joka lähti nyt kiertämään maata antiikkisella subarullaan. Viimeiset pari viikkoa myöskin ystäväni Petrinan aviomies Dach oli työmatkalla Intiasta ja majaili toisessa olohuoneessamme. Dach jätti jälkeensä valtavan television, mikron, piirongin ja läjän astioita. Tavarat ovat meillä hoidossa, kunnes Petrina ja Dach palaavat Aucklandiin. Voi kun palaisivat pian... Kämppisten jättämän tyhjiön täyttää parin viikon päästä meille muuttava entinen opiskelukaverini Chris. Mietin jo kiivaasti tapoja, joilla voin hyödyntää saman katon alla olevaa editoijaa. Olisi mahtavaa saada jokin leffaprojekti taas käyntiin.
Lupasin kirjoittaa tänä viikonloppuna STT:lle jutun Aucklandin kahviloista. Keskityin lempikaupunginosani Mt Edenin tarjontaan ja sain erinomaisen syyn käydä kahvilla kyllästymiseen asti. Huomisaamuna vielä viimeiset sumpit ja valokuvat Frasersissa, jossa muinoinen Jutta-kämppis raatoi muutaman kuukauden täällä ollessaan. Paikan omistaja kuulosti todelliselta kahvidiktaattorilta, mikä tietysti tekee kahvilasta piirun verran kiinnostavamman.
Kuntosaliharrastukseni on äitynyt viimeisten viikkojen aikana niin, ettei päivääkään voi oikein jättää väliin. Olen alkanut kiusata itseäni enemmän kuin ennen ja kyllä se toimii. Joka kerta jaksaa vähän enemmän. Tänään juoksin viisi kilometriä 25 minuutissa puolen tunnin sijaan. Tämähän nyt ei ole mitään oikeille urheiluharrastajille, mutta minulle salilla käyminen on ollut lähinnä juorulehtien selailua cross-trainerissa roikkuen. Nyt odotan ensi viikon nyrkkeilytreenejä. Haluan nähdä, saanko lyöntiin yhtään voimaa, varsinkin pakollisten juoksujen ja punnerrusten jälkeen.
Viimeisin avustajankeikkani oli lammasfarmilla. Hikoilin villakaukalossa ja erottelin hyvää villaa huonosta. Hymyilin, huusin, nauroin, taputin käsiäni ja hypin tasajalkaa käskystä. Mitäpä en tekisi, kun ohjaaja käskee. Kuvausryhmä oli suurimmaksi osaksi saksalainen ja tekeillä oli Saksassa ensi-iltansa saava TV-elokuva. Huomasin ihmeekseni, että koin enemmän yhteyttä jopa maoreihin kuin toisiin eurooppalaisiin. Saksalaiset olivat sanalla sanoen omituisia. Puhuivat omituisesti, sihisivat, puhisivat ja ryydittivät pisteliäät kommenttinsa muodollisilla kohteliaisuuksilla. Maorit, jotka olivat tietysti suurimmaksi osaksi extroja kuten minäkin, eivät saksalaisten hermoilusta juuri välittäneet. Joka tauolla laulettiin, soitettiin kitaraa ja pelleiltiin lapsinäyttelijän kanssa. Kulttuuritörmäykset kuvauspaikalla olivat herkullista seurattavaa. Kuvausryhmän uusiseelantilaiset vahvistukset eivät voineet käsittää saksalaisten hidasta, pedanttista työskentelytapaa ja (kuulemma) joka päivä yliajalle venyviä työpäiviä. Ohjaajan tyyli tuntui itsestäni erityisen vieraalta. Sen sijaan, että näyttelijää olisi pyydetty tekemään jotain eri tavalla, tälle kerrottiin mikä meni pieleen. Viesti tuntui kyllä menevän perille, eihän kysymys ollut kuin eri näkökulmasta. Saksalaiset ovat kai tottuneet tuohon toruvaan sävyyn, sillä kukaan ei tuntunut loukkaantuvan. Saksankielentaitoni on hyvinkin ruosteessa ja olin kiitollinen, että kuvauspaikalla puhuttiin suurimmaksi osaksi englantia.
Viimeiset kolme viikkoa meillä oli väliaikainen kämppis, joka lähti nyt kiertämään maata antiikkisella subarullaan. Viimeiset pari viikkoa myöskin ystäväni Petrinan aviomies Dach oli työmatkalla Intiasta ja majaili toisessa olohuoneessamme. Dach jätti jälkeensä valtavan television, mikron, piirongin ja läjän astioita. Tavarat ovat meillä hoidossa, kunnes Petrina ja Dach palaavat Aucklandiin. Voi kun palaisivat pian... Kämppisten jättämän tyhjiön täyttää parin viikon päästä meille muuttava entinen opiskelukaverini Chris. Mietin jo kiivaasti tapoja, joilla voin hyödyntää saman katon alla olevaa editoijaa. Olisi mahtavaa saada jokin leffaprojekti taas käyntiin.
Lupasin kirjoittaa tänä viikonloppuna STT:lle jutun Aucklandin kahviloista. Keskityin lempikaupunginosani Mt Edenin tarjontaan ja sain erinomaisen syyn käydä kahvilla kyllästymiseen asti. Huomisaamuna vielä viimeiset sumpit ja valokuvat Frasersissa, jossa muinoinen Jutta-kämppis raatoi muutaman kuukauden täällä ollessaan. Paikan omistaja kuulosti todelliselta kahvidiktaattorilta, mikä tietysti tekee kahvilasta piirun verran kiinnostavamman.
Kuntosaliharrastukseni on äitynyt viimeisten viikkojen aikana niin, ettei päivääkään voi oikein jättää väliin. Olen alkanut kiusata itseäni enemmän kuin ennen ja kyllä se toimii. Joka kerta jaksaa vähän enemmän. Tänään juoksin viisi kilometriä 25 minuutissa puolen tunnin sijaan. Tämähän nyt ei ole mitään oikeille urheiluharrastajille, mutta minulle salilla käyminen on ollut lähinnä juorulehtien selailua cross-trainerissa roikkuen. Nyt odotan ensi viikon nyrkkeilytreenejä. Haluan nähdä, saanko lyöntiin yhtään voimaa, varsinkin pakollisten juoksujen ja punnerrusten jälkeen.
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)