Täytän ensi keskiviikkona 29 ja tänään päätin, etten pidä syntymäpäiväjuhlia. En yritä pitää matalaa profiilia tai väheksy syntymäpäivien juhlimista. En myöskään ole niin tuskissani vanhenemisesta, että yrittäisin juhlimattomuudella pyyhkiä tapahtuman mielestäni. Pidän syntymäpäivistä, ilmapalloista, paperihatuista ja kermakakuista. Syy on tämä: Syntymäpäivään on aikaa neljä päivää, eikä kenelläkään lähipiirissäni ole enää tilaa kalenterissaan. Minulla on lähipiiri, mutta ei ystäviä. Ystävät ovat jotain elokuvista tuttua, nostalgista ja lämmintä. Ystävät ovat ajalta, jolloin ihmisillä oli aikaa käydä naapurissa kahvilla. Ajalta, jolloin tehtiin yllätysvierailuja ilman verkostomarkkinointimotiiveja. Tuo aika on ohi.
Toisinaan kuvittelen, että olen ainoa, jota tämä aika kolhii. Vain minä päädyin yksin lauantai-iltana ihmettelemään, miksi kenelläkään ei ole aikaa. Miten olen niin lyhytnäköinen, etten ole täyttänyt kalenteriani kolme viikkoa etukäteen? Vain minulta puuttuu se läheisten ystävien pysyvä rinki, joka kaikilla muilla on. Jennifer Aniston sanoo haastattelussaan, että oli mielenkiintoista esittää roolihahmoa, jolla ei ollut läheisiä ystäviä. Hän ei pystynyt kuvittelemaan elämäänsä ilman. Herranjumala.
Olen kuullut monen haikailevan vanhan kahvittelukulttuurin perään, sekä täällä että Suomessa. Jos voisikin vain soittaa ja mennä käymään. Tai vaikka vain mennä käymään. Jos tuntisikin ystävänsä niin hyvin, että muistaisi jääkaapin sisällön ja naapureiden nimet. Ja osaisi sitten ostaa matkalla piimää tai jotain. Sanoa Sepolle hei.
Elämme elektronisen yksinäisyyden aikaa. Yksi sen kanavista on Facebook, jossa rakastettavat ja kiireiset ihmiset ehtivät käydä vain harvakseltaan - ladatakseen viimeisimmät kaverikuvansa ja nähdäkseen linjoilla aina samat luuserit, ne jotka ovat ravintoketjussa alapuolella, ystävien ulottumattomissa. Eihän kenenkään elämä olisi loistokkaampaa, jos se ei muilla olisi vähemmän loistokasta.
Yksinäisyydessa on jotain hävettävää. Jos myöntää olevansa yksinäinen, avaa oven kaikenlaisille heikkouksille. Täytyyhän siihen olla hyvä syy, jos ei ole tuohon ikään mennessä löytänyt läheisiä ystäviä. Tavoiteltavimmat ystävät ovat niitä, joiden kalenteri on täynnä. Yksinäisten kanssa ei kannata ystävystyä, saattavat olla aivan sekopäitä, säälittäviä ja lisäksi takertuvia. Olen itse ajatellut samalla tavalla, ja muistan juosseeni karkuun muutamaakin epätoivoiselta vaikuttavaa ihmistä. Se on kuin refleksi - tuntosarvet nousevat pystyyn ja puhelinnumero unohtuu, joskus jopa koko puhelin. Kalenteri täyttyy tekosyistä.
Mikä siinä on, että haluaa löytää ystäviä muttei kestä ihmisiä?
Jossain vaiheessa katsoessani Frendien kymmentä tuotantokautta viidettä kertaa läpi, ymmärsin miksi sarja aiheutti minussa riippuvuutta. Noilla kuudella ihmisella oli jotain epätodellista: Aikaa toisilleen. Halusin kipeästi elää niin. Täytyihän sen olla mahdollista. Tavallaan ajatus pelotti, sillä työkiireet peittävät niin näppärästi sosiaalisten suhteiden pinnallisuutta ja vähyyttä. Muuntautumiseni Frendien hahmoksi on kuitenkin jo hyvässä vaiheessa. Olen freelancer ja minulla on aikaa. Päivällä, illalla, viikonloppuna. Ei suunnitelmia. Tosin ei vielä todellisia ystäviäkään. Siihen asti katson videoita.
