Rääppeitä

Tämä päivitys on koottu hajanaisista ajatuksista, niinsanotuista rääppeistä. Kun välillä herää sellaisia kysymyksiä ja ajatuksenpuolikkaita, jotka eivät omillaan riitä pitemmäksi pakinaksi. Joko ole aiheesta enempää sanottavaa, tai sitten ei jaksa jatkaa ajatusta pitemmälle ja se pyyhkiytyy uuden tieltä. Nyt sukellan siis lähipäivien arkistoihin ja siivoan sieltä esiin... Tämä on aika jännittävää, sillä en itsekään tiedä, mitä sieltä löytyy.

Rääpeaatoksia:

Afrikkalainen Watoto -lapsikuoro tulee vuotuiselle Uuden-Seelannin kiertueelle ja kämppiksen aloitteesta tarjouduimme majoittamaan kaksi kuorolaista sekä heidän huoltajansa viikonlopun ajan. Saatekirjeessä luki: "Please provide all three billets with breakfast on the Sunday morning. They eat anything that is set before them apparently." Hymyilytti.

Maalasimme perjantaina työhuoneen persikanväriset seinät vaaleanharmaiksi. Maalausvaihe kesti noin 1,5 tuntia, sitä edeltävä teippaaminen, huonekalujen siirto ja siivous ainakin 6 tuntia.

St Paul's anglikaanikirkossa oli tänä aamuna keskustelupaneeli aiheesta: Is Christianity a moral straightjacket?

Maalaan isoa keltaista taulua, jonka aihe on "epäselvä mielikuva". Ruokailuhuoneessa ja keittiössä leijuu pysyvä tärpätinhaju. Työhuonekin haisee vielä maalille.

Juttelen Jumalalle usein vessanpöntöllä. Valaistuneita ajatuksia ja hirsipuun pelaamista varten meillä on pöntön vastaisella seinällä liitutaulu.

Kun menee tanssitunnille ja pelkää olevansa kaikkein huonoin, sitä yleensä etsii paikan takarivistä, osuu jonkin tolpan taakse eikä näe mitä ohjaaja tekee.

Luin eilen illalla Jaakobin kirjeen ja masennuin siitä puoleksi tunniksi. Rukoilin ja rahoituin ja myöhemmin löysin vanhan kunnon Olavi Peltolan kotisivut ja Jaakobin kirjettä käsittelevän tekstin: http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/ut/ut4b.html

Meillä on ruokailuhuoneessa kaksi isoa ruokapöytää, kuusi tuolia, baarijakkara ja kaksi sohvaa. Syömme kaikki ateriat olohuoneen sohvalla.

Pidän muotoonleikatuista pensaista, jotka näyttävät kaukaa vihreiltä pehmoleluilta.

Minulla ei ole ollut kunnon työpaikkaa kahteen ja puoleen vuoteen. Elämäni on jännittävää. Mitä enemmän olen rahallisesti kusessa ja vailla minkäänlaista varmuutta tai tulevaisuudensuunnitelmaa, sitä enemmän rukoilen ja sitä paremmin minulla menee. Hengellisesti, taloudellisesti ja kaikin puolin.

Rakastan sitä, miltä upouudet sukat tuntuvat jaloissa. Jostain syystä ne eivät tunnu samalta enää myöhemmin, taika häviää heti ensimmäisessä pesussa.

Nyt saa riittää, tähän voi onneksi lisätä mitä tahansa myöhemmin. hehhee

Oivalluksia Taurangassa

Teimme viikko sitten neljän päivän mittaisen reissun Taurangaan, mukana sekä nykyinen että entinen kämppis. Pidän suunnittelemattomista reissuista, joihin ei kohdistu suuria odotuksia. Koko viikonlopun satoi vettä, mutta meillä oli kivaa. Päätimme kiivetä tihkusateessa ja tuulessa Mt Maunganuin huipulle ja mennä sen jälkeen lillumaan vuoren juuressa olevaan kylpylään. Kylpylä tässä tapauksessa tarkoittaa lämminvesiallasrykelmää, pihalla tihkusateessa, eikä mitään saunoja. Silmiä piti räpytellä, mutta koska vesi oli suolaista, siinä saattoi kellua silmät kiinni miten kauan tahansa. Makeassa vedessä en ole koskaan pystynyt kellumaan.

Ensimmäiset pari yötä nukuimme entisen kämppiksen vanhempien talossa. Pelasimme takkatulen lämmössä korttipelejä, tai siis muut pelasivat ja minä räpsin valokuvia. En tiedä juuri mitään niin tylsää kuin korttipelit. Oikeastaan mikä tahansa tuuriin ja/tai matemaattisiin kykyihin perustuva seurapeli tuudittaa minut uneen. Tässä tapauksessa peli piti kuitenkin hereillä, sillä mukana oli uusi kämppiksemme, pelihullu eteläafrikkalainen tyttö jota kutsumme Flight of the Conchordsia lainaten J-dogiksi.

Seuraavat kaksi yötä vietimme J-dogin tuttavaperheen äidin uudessa talossa, joka oli rikkaan ihmisen näkökulmasta avioeron jälkeinen kiva pikkuasunto ja meidän näkökulmasta viimeisen päälle sisustettu valtava hotelli - tosin viihtyisämpi kuin paremmatkaan hotellit yleensä ovat. Söimme herkkuja, joimme viiniä, rukoilimme yhdessä ja puhuimme tulevaisuudesta. Se alkoi näyttää kirkkaammalta. Emäntä kävi hakemassa meille dvd:n, joka oli naapurilla lainassa. Se oli Joseph Prince -nimisen singaporelaisen saarnaajan luento, nauhoitettu isossa Hillsong-konferenssissa jossain päin Australiaa. Kun lakkasin nauramasta miehen nimelle, aloin oivaltaa jotain tärkeämpää puheen sisällöstä. Haluaisin nähdä videon uudestaan, jos siitä irtoaisi jotain muuta toisella katselukerralla. Ensimmäisellä kerralla mieleen jäi päällimmäisenä tämä: Jos sanomme, että "Jumala rakastaa maailmaa" tai "Jumala rakastaa meitä kaikkia", rakkaus ei koskaan mene perille. Aloin ymmärtää, että Jumala rakastaa juuri minua, henkilökohtaisesti, myös niinä hetkinä kun olen äksy tai ärsyttävä - tai molempia. Ja kun avaan mieleni tälle ajatukselle, en ole enää niin äksy. Lisäksi muistan ajatuksen siitä, että Jeesus maksoi meistä ylihinnan, josta riittää pelastuksen lisäksi muihinkin juttuihin. Eikä meidän tarvitse kuin lakata yrittämästä omin voimin ja istahtaa ottamaan vastaan - lahjoja, yllätyksiä, uusia haasteita... Ja heti kun istuu ja avaa kätensä, niihin tupsahtaa kaikkea kivaa ja hetket joita elän ovat mielekkäämpiä. Eivät helpompia, mutta jännittävämpiä. Jumalan suunnitelmat ovat suurempia kuin meidän.

Kun osaisikin lakata yrittämästä. Aina välillä se onnistuu, ja sitten taas alkaa se pakertaminen, minkä hyvänsä asian kimpussa. Minusta tuntuu, että Jeesus välillä katsoo meitä niinkuin 3-vuotiaita lapsia, jotka haluavat itse kuoria perunansa. Puolet perunasta on lattialla ja pitkin naamaa, veitsi heiluu pelottavasti silmien korkeudella ja ruoka jäähtyy ennen kuin palaakaan menee suuhun. Mutta itse pitää saada tehdä, kukaan ei saa auttaa. Koska me pienestä pitäen haluamme kunnian itsellemme.

"Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maan päällä rauha ihmisten kesken, joita kohtaan Hänellä on hyvä tahto!" Luuk. 2:14

Totuuden teeskentelijät

Joskus nuorempana minua pyydettiin kolumnistiksi kristilliselle sivustolle. Kirjoitin yhden jutun, jonka aihetta en edes muista. Mieleen painui vain palaute: Tää on ihan kiva, mutta voisitko tehdä jotain vähän kevyempää? Kirjoituksestani tuli ilmeisesti lukijalle hankala olo. Sivuston muiden kolumnistien jutut olivat sellaisia feel-good -tyyppisiä "eilen kun vein autoni katsastukseen, mietin että näin on myös usein meidän hengellisessä elämässämme...". En tietenkään muokannut tekstiäni vaan käskin lässynlässyn sivustonpitäjiä suksimaan kuuseen. Mulla ei koskaan ole ollut palautteen vastaanottamisen armolahjaa.

Minusta tuntuu usein, että kristityt teeskentelevät. Niin tietysti monen muunkin maailmankatsomuksen edustajat, humanisteista rahanpalvojiin ja mitä niitä nyt on... Mutta kristittyjen teeskentely on jotenkin monimutkaisempaa. Kun välillä on aikoja, jolloin Jumalan hyvyys ja läheisyys, Jumalan olemassaolosta puhumattakaan on sanomattakin selvää ja sitten kaikki taas hämärtyy. Synkkinä aikoina yrittää ravistella uskoaan, ja vaikkei siitä pääsisi eroon, ilo ja luottamus katoavat. Ja silloin tekee mieli teeskennellä, ettei tarvitsisi näyttää epäilyksiään. Tähän liittyy se pelko, että jos epäilyille antaa päivänvaloa, ne kasvavat - ties vaikka tarttuisivat muihin. Ja sehän on kuin ruttoa levittäisi. Ja näin kristittyjen teeskentely tuntuu siltä, kuin sokea mies osoittaisi taivasta ja väittäisi sitä siniseksi, kun kuka tahansa näkee että niinhän se on. Jos siis epäilee totuutta, ja kertoo sen itselleen kuin valheen, voi olla tietämättään oikeassa ja johtaa muut harhaan - sillä eihän kukaan usko sinua, ellet usko itsekään itseäsi. Eikö ole jännää? Ja tämä kaikki vain siksi, ettei epäilyksistä uskalleta puhua, eikä niitä sovi näyttää.

Minä uskon, että usko ja epäilykset asuvat kaikissa meissä samanaikaisesti, epäilyksen vahvuus vain vaihtelee. Tunteet eivät ole totuuden mittari ja epäilys on tunne siinä missä ilo, harmi tai voitonriemu. Epäilys on epämukavaa, mutta niin on roskaämpärin pesu ja aamuyöllä kuukautiskipuihin herääminenkin. Ja niistä selviää. Epäilys on siitä hieno kokemus, että sen nostamat kysymykset herättävät usein uskon uinumasta. Vaihtoehdot ovat masentavia. En halua maailmaa, jonka Luoja ei ole persoonallinen ja luoduistaan kiinnostunut. En halua darwinistien maailmaa, en halua epämääräistä henkiolentojen maailmaa, enkä maailmaa joka toistaa itseään vailla alkua tai loppua. Jos Luojani ei ole viisas, kaikkivoipainen ja rakasta minua, sama sen millään on väliä. Siinä tapauksessa minut saa saman tien ampua avaruuteen. Pelkkä ajatus maailmasta ilman Jumalaa on masentavampi kuin ajatus helvetistä. Huijaan itseäni? Niin sinäkin. Ja koska olemme kaikki yhtä sokeita, kuka tietää vaikka olisin lopulta oikeassa.