Olen viimeisen parin viikon aikana päässyt kämppiksen TV-suhteiden avulla kahden paikallisen elokuvan ennakkonäytökseen. Ilmaista popkornia, karkkia, currya... ja aivan hirveitä elokuvia. Sisäinen tasapainoni, joka raastavan lomamatkan jälkeen yllättäen palasi, on taas näissä tilanteissa koetuksella. Miksen pysty suhtautumaan pienen budjetin pitkiin elokuviin kannustavasti? Aion kuitenkin jonain päivänä itse tehdä saman - kerätä 500 000 dollaria ja venyttää sen niin pitkälle kuin mahdollista. Minulla pitäisi olla myötätuntoa toisia elokuvantekijöitä kohtaan. Minun kuuluisi taputtaa äänekkäästi ja hymyillä leveästi. Painaa epäilyt ja vaistonvaraiset reaktiot villaisella. Minun kuuluisi, ja haluaisinkin.
Edellämainitun sijaan istun turtana teatterin penkissä, yrittäen karistaa kahden tunnin kuva-ääni-kidutuksen mielestäni. Mietin, miten pahalta muista mahtaa tuntua. Hetken päästä ohjaaja ja käsikirjoittaja tuodaan salin eteen, valmiina vastaamaan yleisön kysymyksiin. Jähmetyn. Odotan väittelyä, odotan filosofisia kompakysymyksiä, röntgensäteitä jotka paljastavat näkemyksen puutteen. Mutta ensimmäinen kysyjä avaa suunsa ja yhtäkkiä muistan, että tämä on Uusi Seelanti - rohkaisevien ympäripyöreyksien luvattu maa. Kaikki rakastavat tätä elokuvaa. Elokuvaa, jonka epämääräinen tarina polveilee mielisairaiden karikatyyrien, hienostolähiön asuntopolitiikan, pedofiilin itsemurhan ja naisen syrjähypyn välillä kuin loputon 10-henkinen pingisottelu pöydän alla. Päähenkilön motivaatio ei selviä katsojalle missään vaiheessa. Päähenkilö jää itse asiassa kevyen tuttavuuden tasolle ohjaajan tehdessä tilaa kodittomien mielenvikaisten piereskelevälle ja ryöhtäilevälle kavalkaadille. Elokuvan romanttiseksi helmeksi suunniteltu seksikohtaus tuntuu tuskalliselta, päähenkilön kuolema helpottavalta. Jos katsoja ei halua päähenkilön elävän, eikä leffan pääparin koskevan toisiinsa, jotain täytyy olla vialla.
Jostain syystä ohjaajan ja käsikirjoittajan kohtaaminen huonon elokuvakokemuksen jälkeen on usein pahempaa piinaa kuin itse elokuva. Valkokangasoksennusta seuraavat tarinat vastoinkäymisistä ja niiden voittamisesta. Vihjaukset siitä, miten 'jotkut' eivät uskoneet projektiin ja luopuivat. Mutta toiset jaksoivat. Toiset maksoivat! Elokuvan huonouden valossa inspiraatio-tarinat kuulostavat irvokkailta: Niin paljon rahaa valui kaivoon. Vain muutama harva pääsi kuiville; ui rantaan ennen kuin laiva upposi. Mietin, keitä he ovat. Voisinko tehdä heidän kanssaan elokuvia. Haluaisin niin löytää tekijöitä, joiden arvostelukykyyn voin luottaa.
Ja ennen kuin jätän aiheen, täytyy varmaan kertoa yllä käsitellyn elokuvan nimi: Insatiable Moon. Toinen henkisen arven jättäneistä oli fidjiläis-seelantilainen bollywood-musikaali Pump up the Mandali. Sen en tosin usko mitä luultavimmin puhelimella nauhoitettuine ääniraitoineen päätyvän Suomen leveyksille, joten lieneekö tuolla väliä.
Onneksi olen päässyt omalla tielläni parempien elokuvien tekijäksi taas pari askelta pidemmälle. Menin käsikirjoituskurssille virkistämään muistiani perusasioista ja sain koottua neljä halukasta kirjoittajaryhmään. Kokoonnumme ensimmäistä kertaa tänä lauantaina tutustumaan toistemme projekteihin ja luemme sitten jatkossa toistemme käsikirjoituksia, annamme tukea ja palautetta. Kyllä, minä kykenen myös tukemaan toisia elokuvantekijöitä! Muiden menestys ei ole minulta pois. Haluan nähdä hyviä elokuvia ja hyviin elokuviin tarvitaan hyviä käsikirjoituksia.
Huomenna menen tukemaan näyttelijäystävääni käymällä teatterissa. Lupasin etukäteen, etten kävele ensimmäisen puoliajan jälkeen pihalle niinkuin jotkut ovat tehneet. Sitä paitsi viimeaikaisten leffakokemusten karaisemana voin istua lähes minkälaisen kakkelströmmin läpi tahansa. Suljen vain välillä silmäni, tai sujautan sormet korviin hiusten alla. Ajattelen Magnoliaa, American Beautya, mitä tahansa 30 Rockin jaksoa... Ja jos teatteriin saa viedä viiniä, niin sitä sitten molempiin käsiin.
Joskus tulee ikävä Suomea ihan siksi, että siellä taiteilijat vielä ruoskivat itseään ja joutuvat kohtaamaan ihan oikeaa, karvasta arvostelua. Mutta kun sekään malli ei toimi. Suurin osa masentuu ja päätyy tuottamattomaan tilaan johonkin Käpylän nuhruiseen kuppilaan, syyttämään apurahajärjestelmää oman luonteensa heikkoudesta. Vain Spede jaksoi hautaan asti, mutta se mies kuuluikin ehkä elokuvantekijänä kvantitatiiviseen koulukuntaan.
