Kirja, joka jokaisen kristityn pitäisi lukea

Harvemmin ryhdyn vaahtoamaan kirjasta ennen kuin olen edes lukenut sen loppuun. Mutta minkäs teet, kirja kiertää kämppiksen, Samin ja minun välillä kun kaikki tahtovat siitä osansa. Kyseessä ei ole romaani, eikä edes kirjallisesti ansiokas teos. Teksti junnaa hetkittäin paikoillaan ja siinä on minun makuuni aivan liikaa toistoa. Mutta...

Todellisia AHAA elämyksiä ei synny joka päivä.

99 pilkku jotain prosenttia lukemastani sopii suht kätevästi maailmankuvaani - eli käsitykseeni siitä miten maailma toimii ja miten sen pitäisi toimia. Luen mielenkiintoisia artikkeleita, katson videoita ja käyn keskusteluja. Näiden kautta saan jatkuvasti täydentävää tietoa. Tämä tieto vaikuttaa sitten siihen, miten painotan asioita. Muistutan itselleni esimerkiksi hampaidenhoidon tärkeydestä. Tai Raamatun. Tai oikean hengitystekniikan. Luomuruoka, mineraalimeikit, aurinkopaneelit, matofarmit ynnämuut trendit voivat herättää innostusta ja saada aikaan elämänmuutoksia.

Vain todella harvoin jokin saa minut tarkistamaan maailmankatsomustani. Tämä sai:

Good News for Anxious Christians: 10 Practical Things You Don't Have to Do - by Phillip Cary

Tämän kirjoituksen alku on jo saattanut johtaa harhaan jonkun innokkaan kirkostaerottajan, joka "kristitystä ateistiksi" termillä googlaillen on päätynyt tälle sivulle. Tuotan karmean pettymyksen. Maailmankatsomukseni tarkistaminen sai minut ainostaan oivaltamaan jotain Jumalan suuruudesta.

Caryn kirja keskittyy yleisiin harhaoppeihin / painotuksiin evankelisen liikkeen sisällä. Olen itse kasvanut näitä saarnoja kuunnellen, joten on vaikea tajuta, miten tuoreita jotkin näistä uusista mausteista ovat. Tässä huippulyhyesti pari ensimmäisenä kolahtanutta:

"Jumalan äänen kuuleminen omassa sydämessä"
Tätä ajatusta on viljelty niin kauan kuin muistan. Pitäisi viettää aikaa hiljaisuudessa ja oppia erottamaan Jumalan ääni sieltä muiden äänten joukosta. Pääni ja sydämeni ovat täynnä mitä sekavampia ääniä ja tämä opetus on ahdistanut ja ärsyttänyt jo pitkään. Nyt olen vapaa. Raamattua kohta kohdalta läpi käyden Cary kiskoo pohjan irti koko ajatukselta. Kaikki sydämeni äänet ovat omiani. Jumala puhuu Raamatun ja profeettojen kautta, niinkuin on historian hämäristä asti puhunut.

"Let go and let God"
Ajatus siitä, että ei saisi tehdä asioita 'omassa voimassa'. Sekavaan ja ristiriitaiseen ajatteluun johtava vaatimus, jonka saa ihmisen yhtä aikaa passivoitumaan ja hermoilemaan siitä, tekeekö nyt kuitenkin omassa vain jossain muussa voimassa. Parasta vastalääkettä tähän on tuttu leiviskävertaus. Me emme 'anna Jumalalle lupaa toimia', vaan Jumala antaa meille lahjat ja elämän käytettäväksi. Meillä on vastuu omista tekemisistämme.

Asiasta löytyy lisää myös suomeksi Nuotan sivuilta:
Jumalan äänen kuulemisesta
Omassa voimassa toimimisesta

Ja lopuksi - aloitin vuoden alussa kirjoittamaan myös englanninkielistä blogia. Se löytyy TÄÄLTÄ.

Menestyksellä vai ilman?

Vuoden alussa päätyy aina tarkastelemaan elämänsä suuntaa. Kuin yrittäisi pimeässä tunnustella valonkatkaisijaa. Oman elämänsä ohjaaminen on lopulta aika vaikeaa. Joissakin elämänvaiheissa voi kokea pitelevänsä rattia, mutta se on hetkellistä ja pitkälti harhaanjohtavaa. Ajelet kuitenkin teitä, joita et itse rakentanut, maailmassa jota et itse luonut. Ja tien päätepysäkkihän tiedetään.

Tänä aamuna mietin, miksi menestyspsykologia kääntyy niin huonosti suomen kielelle. Tähän on kaksi hyvää syytä: Kirjoittajat ovat usein keskinkertaisia ja ajatukset lähtökohtaisesti aika tukevaa juustoa. Jos kapitalismi mahdollistaisi jokaisen ihmisen menestyksen ihan vain asennetta muuttamalla, meillä olisi resursseja joista emme tienneetkään. Enkä sano etteikö olisi, mutta ne ovat tämän todellisuuden ulkopuolella. Ei aarteiden kokoaminen taivaaseen kiinnosta lihaa ja verta olevaa ihmistä, joka haluaa aurinkopaneeleja, sähköauton ja luomupuutarhan.

Nuorempana ajattelin, että viimeistään kolmekymppisenä palikat ovat paikoillaan. Ainakin ammatillisesti. Ajattelin menestyväni mainosalalla, saavuttavani jotain titteleitä tai palkintoja. En tiennyt, että sellainen menestys olisi vaatinut kurinalaisempaa, rajoittuneempaa ajattelua. Nelivuotisen AMK-tutkinnon aikana ei vaadittu lukemaan yhtään kirjaa. Tämä oli vihje numero yksi. En ottanut sitä kuuleviin korviini, vaan luin, mietin, rukoilin, juttelin papille, vääntelin ranteitani, yritin ymmärtää... Ja niin jo opiskeluaikana epävarmana heilahdellut kiinnostukseni mainosalaa kohtaan hiipui. Minua ällötti ajatus turhien tuotteiden markkinoinnista, Kiinan muovituotannosta ja loputtoman kasvun filosofiasta, jota ammattikuntani ruokki. Ärsytti se, etten päässyt tuottamaan sisältöä, ainoastaan muovailemaan ulkoasua.

Löysin siis alan, joka ei kiinnosta. Oivalluksena tämä ei ollut kovin merkittävä - ottaen huomioon, että vaihtoehtoja on tuhansia. Mutta ammatit eivät ole vain ammatteja, ne edustavat elämäntapoja ja arvomaailmoja. Alaa vaihtaessani päädyin miettimään, mitä haluan olla viisikymppisenä. Kuusikymppisenä. Kuoleman jälkeen. En edes vaihtanut alaa, teen edelleen samoja hommia. Taistelen edelleen sen ajatuksen kanssa, etten halua olla graafinen suunnittelija. Ei työ sinänsä ole pahaa, en vain halua kuulua kyseiseen alakulttuuriin. En tunne yhteyttä muovipokaisiin off-beat boho corporate punk erilainen-ihan-niin-kuin-kolleganikin ihmisiiin. Identiteetti hiertää.

Mutta enemmän kuin mitään muuta, haluan kirjoittaa elokuvaa ja TV:ta. Mahdollisuuteni menestymiseen ovat tilastollisesti olemattomat. Mahdollisuuteni kehittymiseen ovat lähes rajattomat. Jos pelkkä kirjoittaminen riittää, onko menestyksellä lopulta väliä?

Päättelin, että menestyspsykologia menettää merkityksensä, jos yksilö hyväksyy ajatuksen loppuelämästään vailla maallista menestystä.

Kuvittelin siis kaiken loppuun asti, yksityiskohtia myöten. Käsikirjoituspinot, kommuunielämän, yrttiviljelmät ikkunalaudalla. Kuvittelin yhden lapsen kanssa. Kuvittelin ilman. Kuvittelin saavani lopulta toteutettua pienen budjetin pitkän leffan. Kuvittelin, ettei se onnistunut. Kuvittelin, ettei käsikirjoituksistani yksikään päätynyt tuotantoon. Kuvittelin, että julkaisin omakustanneromaanin. Kuvittelin laatikollisen kirjoja autotallin lattialla. Kuvittelin itseni itkemässä, kastellen betonilattian. Kuvittelin sukeltavani uuden projektin pariin. Kuvittelin tekeväni osa-aikatyötä siivoojana. Graafikkona. Postinjakajana. Vanhana, suonikohjuisena, pussit silmien alla. Kuvittelin Samin silti rakastavan. Kuvittelin ilman. Kuvittelin kirkon, ystäviä, yksinäisyyttä, loputtoman epätasapainon ja luonteenvirheet, jotka eivät katoa. Kuvittelin sairauden, odotushuoneet, hoidoista kieltäytymisen, jotta saan olla kotona. Luopumisen tuskan, kuoleman - irtoamisen omasta ruumiistani. Ihmisiä itkemässä, ihmisiä, joita en voi lohduttaa tai koskettaa. Kertoa, että kaikki on hyvin. Kuvittelin pimeän tunnelin, jonka päässä on valo. Kuvittelin uuden seikkailun.

Menestyspsykologia ei valmista ihmistä epäonnistumiseen, siihen että lopussa pitää luopua kaikesta. Mitä jos ns. maallinen huippu on jo saavutettu? Rukoilen, että tänä vuonna voisin nähdä edes usvaisen kuvan siitä, miten Jumala arvostaa elämää ja sisältöä jota siinä tuotamme. Jumalallinen näkökulma vapauttaa meidät sekä tämän todellisuuden onnistumispakosta (eiväthän kaikki pääse edes alkuun) että onnistumisen vääränlaisesta määrittelystä. Se, mikä kuolinvuoteella saattaa tuntua suurimmalta saavutukseltasi on ehkä taivaassa kirjattu ylös vain viitteenä.

Mitä sitä voi muuta kuin tehdä sitä mitä rakastaa. Ja lopun aikaa rakastaa minkä voi.

Sanovat, että vuoden ensimmäinen päivä näyttää suunnan tulevalle vuodelle

Ensimmäisenä päivänä pääsimme purjehtimaan Bay of Islands -saaristoon. Minun ei siis tarvinnut kiskoa köysiä joista en mitään ymmärrä, vaan sain snorklata kämppiksen välineillä, maata veneen kannella, syödä tomaattileipää ja juoda kahvia. Siitä jäi jotenkin epätodellinen olo, ja niinkuin yksi mukana reissannut balettitanssijamies asian tiivisti: "This is the sexiest afternoon you can imagine."