Mulla oli alle kolmekymppisenä hirveä kiire saada jotain aikaiseksi ennen kuin täytän 30. En tietenkään saanut. Sitten yritin saada jotain aikaiseksi, ennen kuin täytän 31. En vieläkään saanut. Ainoa aikaansaannokseni oli pysyä hengissä sekalaisena yksityisyrittäjänä niin pitkään, että en enää tällä CV:llä voisi palata takaisin työelämään. Se nyt ei sinänsä haittaa, en koskaan halunnut rakentaa uraa. Sain myös aikaiseksi pari lyhytelokuvaa, useita keskeneräisiä käsikirjoituksia ja orastavia ystävyyssuhteita, joita en mannertenvälisestä elämäntyylistä johtuen kyennyt kunnolla ylläpitämään. Ennen kuin täytän 32, olen saanut aikaiseksi rannevamman. Tätä vauhtia olen nelikymppisenä ehkä jo perustanut kasvimaan. That's it.
Miksi ihmisen pitää saada niin paljon aikaan? Eihän kukaan minulta mitään vaadi, koko hirveä ajatus on lähtöisin omasta päästäni. Mulla on sellainen tunne, että voin kuolla milloin tahansa. Sitä ennen pitäisi saavuttaa omat rajansa. Pitäisi käyttää kaikki lahjansa ja kykynsä loppuun ja saavuttaa jotain. Luulin tietäväni mitä, nyt en enää tiedä. En myöskään tiedä, tuleeko se missään mielessä tapahtumaan. Voihan olla, että kuolen jo huomenna. Olen kuitenkin aika kömpelö - katkon luitani, tipun laitureilta veteen ja poltan näppejäni uunissa.
Kun asiat venyvät ja venyvät, elämästä tulee viikkokausien viivystystaistelua. Asiat, joita yritän saavuttaa, lipuvat koko ajan kauemmaksi. Odottaminen syö sielua. Kun odottaa, että mies tulisi kotiin, pääsisi leikkaukseen, pääsisi taas koe-esiintymään, pääsisi käyttämään kunnollista nettiä, saisi uuden koneen, saisi siihen lisää muistia, saisi tilaamansa ohjelmat, tähän taloon asennettaisiin ilmastointi, pääsisi katsomaan autoa, ostamaan auton, ajamaan autolla kirpputorille, kuntosalille... sitä väsyy odottamaan. Lakkaa odottamasta.
Ja kun lopulta jokin odottamani asia tapahtuu, olen aivan häpsingilläni. Unohdan välittömästi, että koskaan odotinkaan mitään muuta. Elämäni on täydellistä. Tuijotan nyt 27 tuuman ruutuani ja huokailen, miten kaunis se on.
Kun ei enää jaksa odottaa, sitä vain oppii elämään venyvien asioiden keskellä. Luulen, että kaikenlaisten romahdus- ja ärtymysvaiheiden jälkeen jotain alkaa tapahtua. Ahdistava, elämää tulppaava sonta tiivistyy paineen alla kiteiksi ja syntyy kärsivällisyyttä.
Kun elämä on yhtä odottamista, on pakko luovuttaa ajatus 'saavuttamisesta'. Ehkä, jos seison paikallani, asiat saavuttavat minut. En tosin tiedä, mitkä asiat. Mutta olen luovuttanut elämäni (pakon edessä, heh) Jumalalle. Junnatkoon nyt sitten miten tahansa, katsotaan mitä tapahtuu.
21.7.11
Vastoinkäymispisteessä
Heräsin, söin aamupalan sängyssä ja istun edelleen sängyssä läppäri sylissä. Don't judge me. Mulla on ollu loputtomasti vastoinkäymisiä. Kuinka paljon niitä voi yhdelle ihmisille kasautua? Onko olemassa universaali raja, jonka jälkeen yhtä ihmistä ei saa enää esim. samalla viikolla pommittaa? Jos Saatana on yhtään huolissaan siitä, että sen läsnäolo täällä huomataan, sen kannattaisi miettiä näitä asioita. Mutta johan se Jobin kirjassa on nähty, ettei se osaa hillitä itseään.
No, mä en ole menettänyt perhettäni, karjaani tai kehittänyt paiseita. Ainakaan vielä. Kaikki alkoi siis silloin huhtikuun 9. päivä Karekaren rannalla. Jos palaan ajassa taaksepäin, se oli viimeinen kaunis, huoleton hetki pitkään aikaan. Ja sitten kaaduin ja katkaisin ranneluuni (huhti- ja toukokuun päivitykset).
Kesäkuussa selvisi, että ranne ei olekaan kohdallaan. Luiden asento on romahtanut ja käsi vaatii korjausleikkauksen, jossa luuta siirretään lantiosta ranteeseen. Tämän takia ranne ei käänny ja näyttää karsealta. Tämä kaikki tietenkin selvisi Suomessa, juuri ennen paluulentoani. Lennon siirtäminen olisi maksanut maltaita ja lääkäri (vanha Waris) lupasi, että Mikkelin sairaala voi maksaa leikkaukseni Uudessa-Seelannissa.
Lentokenttädraamaa
Lensin siis takaisin kotiin. Matka Suomesta Seelantiin kesti 48 tuntia. STA oli varannut mulle Tokio-Auckland -lennon, joka oli lentoyhtiön mukaan peruttu jo kuukausia ennen sen varaamista. Olin toki varautunut 10 tunnin vaihtoon Tokion kentällä, mutta en raahaamaan matkalaukkujani yhdellä toimivalla kädellä terminaalista toiseen (puolen tunnin bussimatka), anellen apua kielitaidottomilta ihmisiltä ties minkä tiskin takana. Ilman luottokorttia ja tai käteistä, mietin jo mitä voin myydä jotta saan ruokaa. Lopulta sain matkatoimiston kiinni ja uudet liput Kiinan kautta Aucklandiin. China Southern Airlines oli alinta luokkaa mannerten välisessä lentomatkailussa. Kiinalaiset kanssamatkustajat tukkivat viimeisen lennon aikana kolme koneen neljästä vessasta.
Rannedraama jatkuu...
Selvittyäni takaisin Seelantiin, minulle selvisi, ettei Mikkelin sairaala maksa leikkaustani. Minun täytyy maksaa se ensin itse, sitten hakea korvausta potilasvakuutuksesta. Päätös tulee ehkä 6 kk sisällä. Kävin kirurgilla ja kuulin, että leikkaus maksaa 8000-9000 dollaria. Vielä on se mahdollisuus, että paikallinen sairasvakuutus, ACC, korvaa leikkauksen. Mutta koska leikkauksen tarve johtuu Mikkelin sairaalan hoitovirheestä, voi olla että ei.
Vaan ei siinä vielä kaikki.
Kotiinpaluun yhteydessä sain myös muutaman lisähaasteen. Kämppis David oli kolaroinut meidän auton ja vakuutusyhtiö päättänyt lunastaa sen. Wooshin netti oli lakannut kokonaan toimimasta. Talo oli homeessa. Läppärini laturi oli kuollut jos Suomessa. Ostin trademesta uuden, joka kuoli viidessä päivässä. 2degrees nettitikku hotki krediittini ja jahtasin niitä takaisin parin päivän ajan. Poltin toisen käteni uunissa ja se tulehtui. Kovalevy, jolle olin varastoinut kaikki viimeisimmät työni, lakkasi toimimasta. Jalat menivät rakoille loputtomasta kävelemisestä. Ostin Adoben uuden ohjelmistopaketin netistä. Myyjä ei toimittanut sitä lupauksensa mukaan enkä saa sitä kiinni. Uusi netti, joka tilattiin Orconilta pari viikkoa sitten, ei ole vieläkään toiminnassa. Soittelin taas perään ja odotan yhteydenottoa.
Pitäisiköhän hankkia uusia unelmia?
Tähän asti aikani on kulunut enimmäkseen kotona, jäljelle jääneitä Uneton48-hommia tehden. Ihan hyvä, muuta en juuri voisi tehdäkään. Johtuen käden mahdollisesta leikkauksesta ja auton puutteesta, en voi koe-esiintyä mihinkään rooliin. Yritin palata käsikirjoittamisen pariin, mutta inhosin kaikkea aiemmin kirjoittamaani.
Mutta ei koko ajan jaksa murjottaa.
Aina hetkittäin mulla on ihan kivaa. Katselen uusia vuokra-asuntoja netistä ja haaveilen. Viime sunnuntaina kirkossa mun käden puolesta rukoiltiin ja sitten joku ventovieras mies tuli ovella kertomaan, että mun rukous on kuultu. Että kyllä se varmasti paranee, tavalla tai toisella. Sami tilasi mulle uuden imacin, joka saapuu ehkä jonain päivänä ehkä viikon sisällä. Vaikka sen maksu ei mennytkään heti läpi.
Joku voisi ajatella, että ylläni roikkuu kirous...
Järjestelmällisesti jatkuneista hankaluuksista huolimatta en usko huonoon onneen. En suostu ajattelemaan, että seuraavakin juttu epäonnistuu. Tottakai on ihmisiä, joilla on helpompaa. Mutta niitä on aina. Ja ne jää paitsi sellaisista epätoivon vivahteista joita minä saan nähdä. Raamatussa sanotaan, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat. Tällä hetkellä se tuntuu liioittelulta, mutta mistä sitä tietää. Ehkä jonain päivänä jossakin tarvitaan näyttelijää, jonka paksu ranne ei taivu ja minä saan se roolin :)
No, mä en ole menettänyt perhettäni, karjaani tai kehittänyt paiseita. Ainakaan vielä. Kaikki alkoi siis silloin huhtikuun 9. päivä Karekaren rannalla. Jos palaan ajassa taaksepäin, se oli viimeinen kaunis, huoleton hetki pitkään aikaan. Ja sitten kaaduin ja katkaisin ranneluuni (huhti- ja toukokuun päivitykset).
Kesäkuussa selvisi, että ranne ei olekaan kohdallaan. Luiden asento on romahtanut ja käsi vaatii korjausleikkauksen, jossa luuta siirretään lantiosta ranteeseen. Tämän takia ranne ei käänny ja näyttää karsealta. Tämä kaikki tietenkin selvisi Suomessa, juuri ennen paluulentoani. Lennon siirtäminen olisi maksanut maltaita ja lääkäri (vanha Waris) lupasi, että Mikkelin sairaala voi maksaa leikkaukseni Uudessa-Seelannissa.
Lentokenttädraamaa
Lensin siis takaisin kotiin. Matka Suomesta Seelantiin kesti 48 tuntia. STA oli varannut mulle Tokio-Auckland -lennon, joka oli lentoyhtiön mukaan peruttu jo kuukausia ennen sen varaamista. Olin toki varautunut 10 tunnin vaihtoon Tokion kentällä, mutta en raahaamaan matkalaukkujani yhdellä toimivalla kädellä terminaalista toiseen (puolen tunnin bussimatka), anellen apua kielitaidottomilta ihmisiltä ties minkä tiskin takana. Ilman luottokorttia ja tai käteistä, mietin jo mitä voin myydä jotta saan ruokaa. Lopulta sain matkatoimiston kiinni ja uudet liput Kiinan kautta Aucklandiin. China Southern Airlines oli alinta luokkaa mannerten välisessä lentomatkailussa. Kiinalaiset kanssamatkustajat tukkivat viimeisen lennon aikana kolme koneen neljästä vessasta.Rannedraama jatkuu...
Selvittyäni takaisin Seelantiin, minulle selvisi, ettei Mikkelin sairaala maksa leikkaustani. Minun täytyy maksaa se ensin itse, sitten hakea korvausta potilasvakuutuksesta. Päätös tulee ehkä 6 kk sisällä. Kävin kirurgilla ja kuulin, että leikkaus maksaa 8000-9000 dollaria. Vielä on se mahdollisuus, että paikallinen sairasvakuutus, ACC, korvaa leikkauksen. Mutta koska leikkauksen tarve johtuu Mikkelin sairaalan hoitovirheestä, voi olla että ei.
Vaan ei siinä vielä kaikki.
Kotiinpaluun yhteydessä sain myös muutaman lisähaasteen. Kämppis David oli kolaroinut meidän auton ja vakuutusyhtiö päättänyt lunastaa sen. Wooshin netti oli lakannut kokonaan toimimasta. Talo oli homeessa. Läppärini laturi oli kuollut jos Suomessa. Ostin trademesta uuden, joka kuoli viidessä päivässä. 2degrees nettitikku hotki krediittini ja jahtasin niitä takaisin parin päivän ajan. Poltin toisen käteni uunissa ja se tulehtui. Kovalevy, jolle olin varastoinut kaikki viimeisimmät työni, lakkasi toimimasta. Jalat menivät rakoille loputtomasta kävelemisestä. Ostin Adoben uuden ohjelmistopaketin netistä. Myyjä ei toimittanut sitä lupauksensa mukaan enkä saa sitä kiinni. Uusi netti, joka tilattiin Orconilta pari viikkoa sitten, ei ole vieläkään toiminnassa. Soittelin taas perään ja odotan yhteydenottoa.
Pitäisiköhän hankkia uusia unelmia?
Tähän asti aikani on kulunut enimmäkseen kotona, jäljelle jääneitä Uneton48-hommia tehden. Ihan hyvä, muuta en juuri voisi tehdäkään. Johtuen käden mahdollisesta leikkauksesta ja auton puutteesta, en voi koe-esiintyä mihinkään rooliin. Yritin palata käsikirjoittamisen pariin, mutta inhosin kaikkea aiemmin kirjoittamaani.
Mutta ei koko ajan jaksa murjottaa.
Aina hetkittäin mulla on ihan kivaa. Katselen uusia vuokra-asuntoja netistä ja haaveilen. Viime sunnuntaina kirkossa mun käden puolesta rukoiltiin ja sitten joku ventovieras mies tuli ovella kertomaan, että mun rukous on kuultu. Että kyllä se varmasti paranee, tavalla tai toisella. Sami tilasi mulle uuden imacin, joka saapuu ehkä jonain päivänä ehkä viikon sisällä. Vaikka sen maksu ei mennytkään heti läpi.
Joku voisi ajatella, että ylläni roikkuu kirous...
Järjestelmällisesti jatkuneista hankaluuksista huolimatta en usko huonoon onneen. En suostu ajattelemaan, että seuraavakin juttu epäonnistuu. Tottakai on ihmisiä, joilla on helpompaa. Mutta niitä on aina. Ja ne jää paitsi sellaisista epätoivon vivahteista joita minä saan nähdä. Raamatussa sanotaan, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat. Tällä hetkellä se tuntuu liioittelulta, mutta mistä sitä tietää. Ehkä jonain päivänä jossakin tarvitaan näyttelijää, jonka paksu ranne ei taivu ja minä saan se roolin :)
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)