Sami saapui vihdoin Suomesta kotiin ja elämä on taas yltäkylläistä. Seksiä, halauksia, päiväunia, kahvia, suklaata, viiniä, leffoja sekä iphonella ja Canon 5D:llä leikkimistä. En tiedä voiko tätä sanoa tallaamatta henkisesti jonkun sinkun varpaille, mutta yksin eläminen on ankeeta! Ehkä muut saa siitä enemmän irti kuin minä. Kyllähän siihen tottuu, ja välillä on ihan kivaa. Mutta kahdestaan on vaan mielekkäämpää. Kaikessa on enemmän makua.
Saa nähdä missä vaiheessa honeymoon-vaihe on ohi. Ainakin ajoitus on mainio, sillä tarvitsin kipeästi jotain, mikä vie huomioni pois painavan ja kutittavan kipsin raahaamisesta. Ranneleikkaus meni hyvin - kaiken sitä edeltävän huomioiden jopa hämmästyttävän epädramaattisesti. Yksityissairaala oli viihtyisä. Mulla oli oma huone ja ruoka oli ravintolatasoa. Tästä huolimatta halusin samana päivänä pois. Piti päästä kotiin. Jotkut nauttivat siitä, että pidetään huolta ja lääkitään pökkyrään. Minä en. Mulla oli hirveä kiire herätä nukutuksesta. Hoitaja sanoi ystävällisesti, että nuku vaan vielä, mutta mä ponnistelin ylös vuoteesta. Halusin nähdä missä olen, mitä ympärillä tapahtuu ja vahtia, ettei kukaan vaan anna mulle Tramadolia tai muuta morfiinipohjaista, mistä olin jo etukäteen moneen kertaan kieltäytynyt.
Kotiin tultuani katselin ihmeissäni mukaan lastattuja lääkkeitä. Luin sivuvaikutuksista ja piilotin saman tien jonkin hermosärkyyn tarkoitetun epilepsialääkkeen ja toisen epäilyttävän kipulääkkeen. Parin päivän päästä kiskaisin paikallispuudutuspiuhan pois olkapäästä (kätevä laite!) ja sormiin palasi tunto. Seuraavana päivänä päätin lopettaa ne tavallisetkin kipulääkkeet. Inhoan lääkkeitä. Hoitajien pelotteluista huolimatta mikään elämää suurempi kipu ei haitannut elämääni. Olen oikeastaan ollut ihan innoissani, kun ranteessa tuntuu vähän vihlontaa. Kuvittelen mielessäni, miten kudokset siellä rakentuvat ja luut luutuvat uuteen asentoon.
En tiedä, olenko jotenkin outo tän asian suhteen. Mainittakoon kuitenkin, että inhoan kuukautiskipua siinä missä kuka tahansa. Minusta vain tuntuu, että sairaanhoidossa on menty liian pitkälle pienenkin kivun turruttamisessa. Kun lääkkeiden sivuvaikutukset ovat ties mitä näköhäiriöistä ummetukseen, onko pehmeän turta olotila todella sen arvoinen? Hetkittäinen hermosärky on kuitenkin pientä. Kun kivulla on jokin pointti, sen kestää helpommin. Pahinta on outo kipu, jonka aiheuttajaa ei tiedä, ja siinäkin pahinta on kai pelko. Kaiken lisäksi pelko on ihan terve reaktio. Jos sattuisin olemaan valmiiksi turta opiaateista, en ehkä tuntisi tuota kipua enkä hakeutuisi tutkittavaksi. Aivojen sulkeminen kipuviesteiltä on vaarallista.
Tuntoaisti on siitä ihmeellinen, että sen kautta välittyy niin paljon hyvää ja ikävää - kipua ja nautintoa, kylmää ja kuumaa. Kyse on kuitenkin asteittaisesta vaihtelusta, kenelläkään ei ole on-off -nappia. Jos blokkaa kivun, blokkaa helposti myös osan nautinnosta. Ehkä jonkun mielestä on hienoa olla tuntematta mitään tai ajattelematta mitään. Mutta jos todellisuus ahdistaa siinä määrin, se on pohjimmiltaan hieno homma. Valtaväestön tunne-elämä on laimeampaa. Vain 20% väestöstä kokee asiat voimakkaammin. Joten se, joka tuntee suurta ahdistusta, on kykeneväinen myös suureen hurmioon. Mutta ei lääkkeillä/huumeilla. Voin sanoa kokeilleeni opiaatteja, Pyhää Henkeä ja seksiä. Kaksi jälkimmäistä vievät potin :)
