Viime tiistaina oli suuri päivä -
kipsinvaihtopäivä. Raahattuani viiden kilon kipsiveistosta käsivarressani parin viikon ajan, odotin valtavalla innolla uutta kipsiä. Viimeksi kakkoskipsini oli kevyt puolikipsi, jonka saattoi jopa välillä poistaa ja ranteen pestä. Vielä mitä. Totuus paljastui kipsaushuoneessa, kun ewokin näköinen kipsaajatäti veti pohjasukan melkein kainaloon asti. Hän selitti, että kyynerpäätä ei saa suoristaa kun toipuu leikkauksesta. Ilmoitin purskahtavani itkuun. Purskahdin itkuun. Ewok-täti selitti sahaavansa kyllä palan pois kipsin sisäpuolelta, että käsi taipuu toiseen suuntaan. Pala sahattiin, ja testasin, että pystyn sitomaan hiukseni kiinni. Siinä vaiheessa lupasin rauhoittua, ja rauhoituin. Kirurgi ilmoitti, että kipsiä on nyt pidettävä neljä viikkoa. Ääääääähhh.
(Kuvassa käsi kipsien vaihdon välissä. Komea leikkausarpi, jolle voi myöhemmin keksiä vaihtoehtoisia selityksiä...)
Nyt kirkkaanvioletti umpikipsi on roikkunut mukana pari päivää. Viime yönä sormet turposivat niin, etteivät sormukset lähde enää pois. Mietin, pitäisikö soittaa Ewokille. Päätin vain kuljeskella päivän käsi pystyssä. Tiedän, ettei pitäisi antaa olosuhteiden rajoittaa elämäänsä, mutta en voi olla huomaamatta rajoituksia. Törmään niihin jatkuvasti. Yhdellä kädellä kirjoittaminen on hidasta ja ärsyttävää. En voi tehdä kuntosalilla kuin jalkaliikkeitä. En saa hunajapurkkia auki. En voi olla kolistamatta kipsiä oveen kun pesen käsiäni vessassa. En meinaa löytää pitkähihaisia vaatteita, jotka venyisivät päälle, joten toinen käsi joutuu palelemaan. Onneksi ilmat ovat lämpiämään päin.
Kipsistä on myös iloa. Ventovieraat tulevat juttelemaan - varsinkin kun raahaan kipsiä kuntosalille. Pitäisi vain keksiä jokin hienompi tarina. Mutaan liukastuminen kuulostaa mummohaaverilta. Ihmiset tarjoutuvat kipsin nähdessään auliimmin avuksi. Jo pari kertaa vanhempi mies on tarjonnut paikkaansa kassajonossa. Kipsillä voi myös koputtaa oveen tai sitä voi käyttää perkussioinstrumenttina. Jälkimmäistä en ole vielä kokeillut. Kirjoitusnopeuden hidastumisesta on se etu, etten kovin herkästi korjaa tai pyyhi mitään kirjoittamaani. Tämä on erityisen suotavaa, kun kirjoittaa sitä ensimmäistä käsikirjoitusversiota. Tulee myös ajateltua piirun verran pidemmälle, ennen kuin alkaa edes takoa näppäimiä. Tästä on hyötyä muussakin kuin käsikirjoittamisessa :) Kipsi kädessä tulee myös luettua enemmän. Kun kuntosalilla ei voi mennä tanssitunnille, päätyy stepperin päälle aikakauslehden kanssa. Jos vielä saisi Les Millsin perusvalikoiman sijaan hankittua laadukkaampaa lukemista, kuntosaliharjoittelu (vaikkakin kipsi hikoaa sisältä ja varmaan lopulta sulaa) voisi todella kääntyä voitoksi.
