8.10.11

Kynttilän polttamisen vauhti

Päivitän blogia nykyään niin harvoin, että käyttöliittymä muuttuu jokaisen päivityskerran välissä. Syytän tästä Googlea. Asioiden pitäisi tapahtua netissä ja netin ulkopuolella kaiken kaikkiaan hitaammin, jotta tuntisin itse liikkuvani nopeammin. Kaikki on suhteellista. Kouluaikana pidin hiihtämisestä pimeässä. Kun ei nähnyt latua, tuntui kuin olisi kiitänyt hirveällä vauhdilla metsän läpi. Todellisuudessa sotkin varmaan aika lailla paikallani. En ollut mikään huippuhiihtäjä.

Luin Tina Feyn kirjan. Ottaen huomioon, että nainen on ehtinyt luoda TV-shown, näytellä sen pääosaa ja tehdä pari lasta, en ymmärrä miten tuo kirja on ehtinyt valmistua. Ehkä sen oli kirjoittanut joku assistentti. Kirjasta heijastui hassulla tavalla se newyorkilaisuus, joka Woody Allenin ja Frendien jälkeen tuntuu etäisen vieraalta. Siihen sisältyy olettamus loputtomasta tuotteliaisuudesta, univelasta ja rautaisesta ajanhallinnasta.

New Yorkista voi sanoa kaikenlaista, mutta monet siellä (corporate-tikapuiden yläoksilla) ehtivät valtavasti. Elämää ei tuhlailla lomiin, lounaisiin tai kahvilassa istuskeluun. New Yorkin kahviloissa ei ollut juuri pöytiä eikä tuoleja, vain jatkuva espressojono. Auta armias, jos saavut tiskille ilman harjoiteltua tilausrepliikkiä. Seuraava asiakas puskee sinut jonosta lompakkonsa terävällä kulmalla.

Olen viime aikoina miettinyt, että minun pitäisi jotenkin lisätä vauhtia. Pitäisi saada enemmän aikaan, puristaa itsestään enemmän irti. Olen yrittänyt herätä aikaisemmin ja päätynyt valvomaan myöhempään. Se ei ole kovin vaikeata. Vaikeata on oikeastaan vain mukavuus. Jos elämässä on liikaa mukavuutta, kaikki muu kärsii. Tämän oivaltaminen ei kuitenkaan poista sitä luontaista vastarintaa, jonka pelkkä ajatus kurinalaisemmasta elämästä saa aikaan. Ihminen pystyy mihin tahansa, jos on pakko. Mitä enemmän on vapautta, sitä vähemmän viitsii. Viitsitkö nousta lauantaiaamuna kahdeksalta, jos ei ole pakko (ja jos menit nukkumaan kolmelta)?

Olen kuullut koko elämäni varoituksia liiallisesta huhkimisesta. Vanhemmat ja sukulaiset puhuvat loppuunpalamisesta, levon tarpeesta, itsensä kuuntelemisesta ja vieterin oikenemisesta. Mitä jos vieterini onkin liian löysällä? Voiko ihminen saada liikaa lepoa ja unta?

Tämä kuulostaa siltä kuin en olisi tehnyt mitään moneen viikkoon. Ei pidä paikkaansa. Sami voi todistaa, että olen tällä viikolla suunnitellut monipuolista nettipalvelua, työstänyt käsikirjoitustani, käynyt kuntosalilla ja jumpannut ahkerasti kipsistä paljastunutta kättäni. Tiedän vain, etten ole käyttänyt kaikkia voimiani. Mulla on vielä virtaa.

Kumpi on tärkeämpää - se, että käyttää kaiken energian vai se, että keksii jotain hienoa? Luin joskus firmasta, joka piti palkkalistoillaan täysin toimetonta miestä. Mies oli kerran keksinyt yritykselle miljoonan dollarin arvoisen idean, joten sille kannatti maksaa palkkaa pelkästä olemisesta - siinä toivossa, että se keksisi toisenkin miljoona-idean. Ihmiskunnan kannalta miljoona-idea on ehkä arvokkaampi kuin yhden yksilön elämänmittainen työpanos. Toisaalta, jos kaikki elämän päivät tallentuvat jonnekin - sanotaan nyt vaikka tuonpuoleiselle videolle - sieltä tuskin etsitään vain yhtä neronleimausta. Elämä on täynnä pienempiä valintoja, kokonaisuus koostuu valtavasta määrästä aamuja, ponnistuksia ja laiskuuden hetkiä.

Tuonpuoleinen elokuva


En muista kerroinko tästä jo aikaisemmin, mutta mulla on pyörinyt mielessä kuva tuonpuoleisesta leffateatterista. Luin jostain tanskalaisesta naisesta, joka oli kliinisesti kuollut useamman minuutin ja heräsi henkiin. Kuolleena ollessaan se oli kohdannut jonkinlaisen valon olennon, joka oli katsonut sen kanssa läpi koko naisen elämän, yksityiskohtaisesti, kuin 3D-videona. Jokainen hetki ja valinta oli arvioitu valo-pimeys-akselilla. Ajatus kuolemanjälkeisestä aikamatkasta tuntuu jännittävältä (Oman maailmankatsomukseni näkökulmasta en osaa pelätäkään: Jos tuonpuoleisessa paljastuu, ettei valon olento ole Jeesus, eikä armoa tarjolla, päädyn varmasti samaan paikkaan kuin kaikki muutkin. Ei ole monta täydellistä.)

Mikä ajatuksessa kuolemanjälkeisestä elokuvasta häiritsee, on sen tarina. Mitä jos siinä ei ole draaman kaarta? Mitä jos se on tylsä? Mitä jos siitä puuttuu todellinen kliimaksi, jossa sankari voittaa pelkonsa / pahiksen / tms? Joskus, kun olen oikein onneton ja itken niin että räkä tippuu pitkin leukaa, mietin miten tämä kohtaus tallentuu tuolle videolle. Tulisiko siitä hyvä "low point" tai "point of no return" tai mitä niitä nyt on. Se helpottaa, ihan oikeasti. Se, että joku tallentaa jokaisen hetkemme 3D-videolle saattaa kuulostaa creepylta, mutta lopulta paljon pahempaa on se, jos kukaan ei näe, kukaan ei muista eikä millään ole mitään väliä.