Syntymäpäivän kynnyksellä olen miettinyt eri elämänvaiheita ja niiden hienouksia.
Minua ärsyttää nuoruus. Ärsyttää se, miten tiettyä elämänvaihetta ihannoidaan länsimaissa yli kaiken. Jo teini-iässä oivaltaa, että kolmenkympin jälkeen ei ole tiedossa enää mitään hyvää. Nuorena kuuluu saada kaikki mahdollisuudet, erivapaudet ja oikeudet. Nuoren kuuluu saada hieno työpaikka, rahaa ja asunto. Puitteet täytyy saada kuntoon ja koko elämä viimeisen päälle elettyä, ennen kuin ensimmäiset rypyt ilmestyvät silmäkulmiin.
Sanoin joskus huomattavasti nuoremmalle ystävälleni, etten pysty ottamaan sen antamia elämänohjeita vakavasti. En ota itseäni reippaasti nuorempia ihmisiä kovin vakavasti. He ovat usein herttaisia ja tarkoittavat hyvää, mutta ilman elämänkokemusta neuvot ovat kovin ohuita. Kirjoista luettuja ja tohkeissaan toistettuja. Ystävä loukkaantui ja vaati, että minun pitäisi antaa nuorille mahdollisuus.
Millä tavalla nuoruuden pitäminen vähän hupsuna lopulta syrjii nuoria? Kukaan ei ole lopullisesti nuori, kaikki vanhenevat samaa vauhtia. Jotkut tietysti kuolevat liian aikaisin, mutta kun on kysymys iän kautta saavutettavista eduista, kaikilla on niihin teoriassa yhtäläiset mahdollisuudet. Jos vain pysyy hengissä, ikää kyllä karttuu.
Eiväthän kaikki tietenkään vanhetessaan viisastu, mutta uskon että siihenkin on jokaisella mahdollisuus. Ja vaikka olisi kuinka valveutunut ja fiksu 25-vuotias, ei voi olla vielä saavuttanut sitä ymmärrystä, minkä elämänsä aikana voi saavuttaa.
On ihmisiä, jotka parissakymmenessä vuodessa saavuttavat enemmän kuin toiset seitsemässäkymmenessä. Kun vertaa lyhyttä, tuotteliasta elämää pitkään ja tyhjänpäiväiseen, on vaikea nähdä vanhenemisen etuja. Mutta jos 27-vuotiaana aivonsa seinälle ampunut nero olisi jaksanut elää seitsemänkymppiseksi, mitä se olisikaan saanut aikaan?
Yksi nuoruuden tuntomerkki on itsekeskeisyys. Se ilmenee yhtä lailla ujoutena kuin tärkeilynä. Suuri osa huomiosta kiinnittyy siihen, miten muut näkevät minut. Olenko varmasti kaunis ja kiinnostava? Yksi sitkeimmistä nuoruuden harhoista on ajatus siitä, että kaikki huomaavat ulkonäköni ja vähäisetkin tekemiseni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä kirkkaammin ymmärrän, miten itseensä keskittyneitä kaikki muutkin ovat. Kukaan ei tuijota minua. Kaikki tuijottavat itseään.
Odotan vanhuuden tuomaa näkökulmaa. Haluan kasvaa enemmän ja enemmän irti omasta egostani. Haluan kiinnittää huomioni ulkopuoliseen maailmaan, ideoihin ja ihmisiin. Haluan luoda uutta ja nauttia siitä. Se, mitä teen ja miten sen teen, ei enää määrittele minua ihmisenä. Kun olen riittävän vanha ja elämän muovaama, minua ei tarvitse enää määritellä. Voin keskittyä olennaiseen.
Nuorempana halusin olla kirjailija. Vanhempana haluan vain kirjoittaa.
Olen koko elämäni rukoillut viisautta. Luin nuorena Raamatusta, että sitä saa pyytämällä. Ihan noin vain. Siellä todellakin luvataan. Nuoruuden naiiviudessani ajattelin, että se tulee jotenkin suorana striimauksena taivaasta. Viisaus ammutaan aivoihini kuin lasersäde. Olin joskus teini-iän kynnyksellä peiliin katsottuani päätellyt, etten tule ulkonäölläni menestymään. Täytyy siis hankkia viisautta.
Meni vuosia, ennen kuin ymmärsin, että olen saanut mitä pyysin. Olen saanut haasteita ja vaikeuksia. Olen saanut avioliiton, joka on muovannut minua valtavasti. Olen omaksunut toisen kielen ja kulttuurin. Olen saanut useamman ammatin. Olen oppinut omista heikkouksistani. Ymmärrän 27-vuotiasta, joka ampuu aivonsa seinälle. Ymmärrän 18-vuotiasta, joka ei tätä ymmärrä. Ja nyt saan käyttää kaikkea tätä käsikirjoituksissani.
Vanheneminen myös yhdistää meitä vanhenevia. Voin luottaa siihen, että saman ikäluokan ystävät vanhenevat kanssani ja me olemme aina toisillemme saman ikäisiä. Näiden ihmisten kanssa voin katsella nuorempia ikäluokkia ja naureskella niiden kehitysvaiheille. Ei mitenkään pahalla. Se vain on yksi iän myötä saavutettavista eduista. Minkäs teet.
Täytän ensi sunnuntaina 32, enkä malta odottaa miten tuleva vuosi muovaa minusta taas vähän viisaamman.
