Viimeisen puolentoista vuoden aikana on ehtinyt tapahtunut muutamia asioita. Kuten tämä:
Täysin suunnittelematon raskaus lopetti nätisti lasten "hankkimiseen" liittyvän epämääräisen jahkailuni. Ilman tätä vahinkoa olisin varmasti vieläkin lapseton ja yhtä kaukana vauvakuumeesta. Hyvä näin.
Luku 1: Vauva
Lukas syntyi Uudessa Seelannissa, maan tapojen mukaan. Oli oma kätilö, joka asui parin korttelin päässä ja kävi kotikäynneillä. Kotona olisi saanut synnyttääkin ilman sen suurempaa haloota. Selviydyimme kuitenkin juuri ja juuri paikalliselle synnärille - sellaiselle epäsairaalamaiselle, josta ei saanut ilokaasua kummempaa kivunlievitystä. En olisi kyllä huolinutkaan, sanoin tiukan ein jopa sille kaasulle. Olin käynyt hypnosynnytyskurssin ja valmistautunut jotakuinkin orgastiseen synnytyskokemukseen. No ei ihan, mutta hypnoosi sai kyllä kaiken näyttämään ulospäin helpolta ja mukavalta. Eikä se rääkki kestänytkään lopulta kuin kuusi tuntia.
Synnytys on ihan tajuttoman intensiivinen kokemus, mutta ei se ole mitään verrattuna sitä seuraavaan rääkkiin - kuukausien imetyshysteriaan, yövalvomiseen ja elämänpiirin kaventumiseen. Siksi synnytys tuntuu jälkikäteen pikkujutulta. Kaikki on suhteellista.
Luku 2: Sairaus
Poika on nyt 11 kuukautta ja oikein ihastuttava olento. Olen melko onnellinen. Olen myöskin järjettömän väsynyt. Lapsen saaminen ja hoitaminen on hirveä urakka. Itselläni urakkaa pahensi raskauden jälkeinen kilpirauhasen tulehdus. Kuukausitolkulla unettomuutta - se siitä päällimmäisenä jäi mieleen. Sekä liikatoiminta että vajaatoiminta veivät kyvyn nukahtaa luonnollisesti ja nukkua sikeästi. Hourin. Näin omituisia valveunia. Liikatoiminnan aikana hikoilin paniikissa, vajaatoiminnan aikana palelin pää tukossa. Paino laski ja nousi. Sain kaksi virhediagnoosia: Uudessa Seelannissa tarjoiltiin masennusta, Suomessa Basedowin tautia. Tuhlasin monta viikkoa peläten, että silmäni pullistuisivat päästä. Pelkäsin menettäväni kaiken lihasmassan. Ajatus koko loppuelämän kestävästä sairaudesta on 33-vuotiaana aika musertava.
Luku 3: Uneton
Verikokeiden ja järjettömän hankalien ruokavaliokokeilujen (maidoton, viljaton...) keskellä saavuimme Samin ja vauvan kanssa Suomeen järjestämään Unetonta. Oma panokseni oli kaikkien aikojen huonoin, mutta uudet tuottajat tekivät parhaansa ja kisa saatiin pidettyä. Itse en syttynyt tämän vuoden elokuville. Monet olivat ihan hyviä, mutta mikään ei vain kolahtanut - paitsi yksi myöhästynyt, jossa esiintyi vauva - tietenkin. Raskauden muhentamat aivoni eivät enää kestäneet edes Breaking Badin viimeistä tuotantokautta. En myöskään pystynyt lukemaan itse kirjoittamaani kässäriä, jonka teemana oli itsemurha. Vaikka en hormoonipäissäni ollutkaan täysin arvostelukykyinen, huomasin yhden tämän vuoden leffoissa toistuvan piirteen: irrallisen homostelun. Ei siis vakavasti ihmisen seksuaalisuutta käsitteleviä teoksia, vaan leffoja, joissa tarinan voisi helposti muuttaa "heteromuotoon", eikä se siitä olennaisesti muuttuisi. Siinä siis tiivistettynä, mitä Unettomasta jäi mieleen: Unettomuus, alisuoriutuminen, homostelu. Lämpimämpiä muistoja jäi väliaikaisesta asumisesta Kulosaaressa, jonne äitini saapui hoitamaan poikaa kisan ajaksi. Kesä on Helsingissäkin kaunis ja suurlähetystöillä on päämajoinaan absurdeja kiinteistöjä.
Luku 4: Tallinna
Unettoman jälkeen muutimme koko perheen voimin väliaikaisesti Tallinnaan. Omat vanhempani olivat jo valmiiksi siellä, ja yhtäkkiä elämä oli hyvin perhekeskeistä. Kaikki muuttui helpommaksi. Löysimme pienen vuokrakämpän vanhasta kaupungista ja purimme matkalaukut. En tarvinnut lääkkeitä ja nukuin koko ajan paremmin. Edes vauvan takia heräileminen ei enää niin haitannut. Nautimme halvoista kahviloista ja monen makuisista kohupiima-tahnoista. Veimme välillä lapsen isovanhemmille hoitoon ja kävimme leffassa.
Luku 5: Kirjoittaminen
Terveyden palauduttua palasi myös halu kirjoittaa. Menin Tallinnan kesäyliopiston luovan kirjoittamisen kurssille ja verryttelin viikon verran aivojani hauskoilla harjoitustehtävillä. Myöhemmin bongasin Suomessa Katri Mannisen järjestämän "kirja kuukaudessa" -haasteen, ja ryhdyin sen innoittamana roiskimaan kasaan suomenkielistä romaania - tietäen, että aika loppuisi kesken...
Ja niin se sitten loppui. Ensin piti keskittyä tekemään crowdfunding-kamppis Filmsourcingin jatkeeksi suunnittelemallemme mobiiliaplikaatioille. Ajelimme ympäri Tallinnaa ja kuvasimme itseämme pitchaamassa kameralle mitä ihmeellisemmissä lokaatioissa. Ja sitten piti taas muuttaa.
Luku 6: Muutto
Olimme jättäneet Aucklandiin ison varastokontillisen tavaraa sekä Toyota Priuksen, jonka vanha akku oli sillä välin kuollut. Piti lähteä takaisin, jos ei muusta syystä niin ainakin selvittelemään asiamme. Fiksu ihminen ei jää arvailemaan, missä vaiheessa varastoinnista maksettava hinta mahtaa ylittää kontin sisällön yhteenlasketun arvon.
Kokosimme siis itsemme ja tavaramme, ties kuinka monetta kertaa, ja lensimme takaisin Seelantiin. Fiksu ihminen ei kyllä alun alkaenkaan järjestele elämäänsä tällä tavalla. Kuka hullu raahaa alle vuoden ikäistä lasta kahteen kertaan mannerten yli ja punkkailee väliaikaisesti yli kymmenessä asunnossa?
Terveisiä siis Titirangista! Tämä ikääntyneiden hippien puskainen kaupunginosa tarjoaa kävijälle kiemuraisia teitä, krääsämarkkinoita ja rikasta sademetsäkasvillisuutta - sekä kätkee sisäänsä rakkaiden ystäviemme ostaman viihtyisän talon, jossa saamme taas väliaikaisesti majailla. Olen niin väsynyt. Olen niin kyllästynyt muuttamaan. Olen niiiiin tuuliajolla. Etsimme tilanteeseen ratkaisua...
Luku 7: Paskaa
Maantieteellisen harhailun lisäksi olen kirjoittajana tienhaarassa. En ole saavuttanut yhtään mitään. Olen lisäksi puolikielinen. Olen koko aikuisikäni opiskellut englantia suomen kustannuksella, tehnyt kaikkeni että pystyisin ilmaisemaan itseäni luovasti juuri englanniksi. Ai miksi? No en tiedä. Ajattelin vain, että pitäisi. Kun ei suomea kuitenkaan maailman mittakaavassa kukaan osaa. Kuka tätäkin blogia lukee? Kuka mun kirjoituksia lukee millään kielellä? Englanniksi itseään ilmaisevien ympärillä on moninkertaisesti enemmän hälyä. Koko maailma on täynnä itseään ilmaisevia, lahjakkaita ihmisiä. Miten sellaisesta maailmasta voi löytää paikkaansa?
Olisi parempi olla keskinkertainen, itseään heikosti ilmaiseva ihminen. Ihminen, joka ei mikrobloggaa, makrobloggaa eikä väännä keskinkertaista romaania - ihan vain säästääkseen sen niille, jotka osaavat. Nämä ihmiset ovat vähemmistössä. Kaiken maailman sisällöntuottajia on nykyään enemmän kuin yleisöä. Joukkorahoituskin perustuu siihen, että taiteilijat tukevat toisten taiteilijoiden kamppiksia - jotta ne toiset taiteilijat sitten vastavuoroisesti tukevat heidän kamppiksiaan.
Viime yönä mietin, miksi lukiossa maalasin jatkuvasti valmiiden maalausteni yli ja miksen tänäkään päivänä saa mitään pitempää kirjoitusta valmiiksi? Teen, korjaan, teen uudelleen... enkä tajua laskea käsistäni.
Olen päättänyt ryhtyä tästä eteenpäin tekemään paskaa taidetta. Paskaa, mutta valmista. Pahoittelen, jos blogin taso tästä syystä romahtaa. Toisaalta - jos edelleen seuraat jopa 19 kuukauden mittaisia viestintätaukoja pitävää kanavaa, odotuksesi eivät liene kovin korkealla :)
