Edelleen täällä

Eksyin vahingossa omaan blogiini ja hämmästyin siitä, että se on edelleen olemassa. Viimeisestä päivityksestä on kevyet kahdeksan vuotta. En tiedä voiko enää puhua päivitystiheydestä. Heh. Näin pitkän tauon jälkeen yksi asian on päivänselvä – blogi on ihan paras päiväkirja. Täältä löytyvät kadonneet ajatukset ja valokuvat, joita on vuosien jälkeen tosi hauska selailla. Kirjoitetaan siis lisää.

Kahdeksan vuoden hyppy

Mitä on ehtinyt tapahtua? Asumme edelleen Hamiltonissa. Lapsia on nyt kaksi ja kirjoja olen kirjoittanut seitsemän. Tosin tuota viimeisintä en ihan heti raaski julkaista, koska taloudellinen tilanteemme on heikompi kuin kahdeksan vuotta sitten. 

On se hyvä ettei tiedä omaa tulevaisuuttaan. Jos joku olisi silloin kertonut että tässä näin käy, olisin varmaan masentunut ihan täysin. 2016 olin juuri aloittanut uudessa työpaikassa ja asuntosäästäjänä. Säästäminen jatkui monta vuotta, jonka jälkeen meillä oli talon ostoon käsiraha ja paikallinen pankin 'pre approval' useampaan otteeseen. Markkinat kuitenkin huitelivat ylös ja sitten alan sellaista vauhtia ettei pysytty perässä. Sitten tuli pandemia ja maa meni kiinni pariksi vuodeksi. Täällä se todellakin meni kiinni, mikä alkuun tarkoitti sitä ettei ollut virusta eikä mitään rajoituksia – paitsi se ettei maasta voinut poistua.

Takaisin Suomeen

Kun rajoitukset lopulta hellittivät, päätimme lähteä Suomeen. Viime vuonna raahasimme koko perheen pohjoiseen kotimaahan. Kiersimme matkailuautolla Eurooppaa, sukuloimme ja leikimme kotia Espoossa valtavan talon talonvahtina. Lukas kävi neljä kuukautta koulua, solmi ystävyyssuhteita ja oppi kieltä. Tamas inhosi kaikkia päiväkoteja sydämensä pohjasta eikä suostunut puhumaan sanaakaan Suomea. Talon mukana tullut labradorinnoutaja oli kuitenkin iso plussa.

Reissu kesti yhdeksän kuukautta, eikä meillä ei ollut selvää suunnitelmaa takaisinpaluusta, mutta kuten monta kertaa aiemminkin, päädyimme lopulta käyttämään ne paluuliput. Eihän sitä voinut jättää kaikkia tavaroitaan kavereiden takapihan varastoon ihan loputtomasti. Se, että lähtö oli nimenomaan tammikuussa saattoi vaikuttaa asiaan. Kun 17 vuoden tauon jälkeen joutuu päivittäisiin lumitöihin, paluumuuttointo hiipuu. 

Kaikkea sitä kuvitteleekin

Ajattelin silloin reissuun lähtiessä, että löydämme jonkin uuden suunnan. Jotain tapahtuu... rakastumme Porvooseen tai johonkin satunnaiseen ranskalaiskylään ja jäämme sinne loppuelämäksemme. Tai muutamme Portugaliin, ihan muuten vaan. Mulla on taipumusta tämäntyyppiseen huikenteluun. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut. Espoossa oli mukavia ihmisiä ja matkan varrella muutenkin hienoja kohtaamisia, mutta Suomi ei tuntunut omalta. Ranskassakin oltiin aika ynseitä. Portugaliin emme edes selvinneet kun oli hirveä helleaalto. Suomen sää ahdisti sitten syksymmällä.

Suomessa ei voi olla kirjailija

Keskustelut toisten kirjailijoiden kanssa avasivat silmiä. Tajusin, etten voisi Suomessa olla ihmisarvoinen kirjailija joka julkaisee kirjoja omakustanteena. Ei varmaan saisi edes kutsua itseään kirjailijaksi. Asenteet tuntuivat jotenkin tyrmääviltä ja ihmiset passiivis-sympaattisilta kanssakärsijöiltä. Kaipasin heti ympärilleni enemmän energiaa ja uskallusta. Säätämistä. Riskinottoa. Virheidentekemistä. Kaipasin siis takaisin Uuteen Seelantiin. 

Löytyikö uusi suunta? 

Palasimme siis lähtöruutuun. Suunta ei muuttunut sillä tavalla kuin olin romanttisissa kuvitelmissani maalaillut. Asuntosäästötili saatiin kuiville. Pyöriessämme siellä Espoon lukaalissa 3D-printtereiden keskellä, mies löysi uuden tuoteidean ja ryhtyi viemään sitä eteenpäin. Itse taas perustin uuden design-yrityksen hyvän ystäväni kanssa. Seurasi kuukausien vyönkiristely että saatiin uuden yrityksen tuotto riittämään inflaation paisuttamiin elinkustannuksiin.

Yrittäjyyden mukavat puolet

Yhdessä yrittäminen on tuntunut kivalta pitkän yksin puurtamisen jälkeen. Tein koko Suomen reissun ajan lähinnä kirjankansidesignia romanttisia omakustanteita julkaiseville kirjailijoille ympäri maailmaa. Tuntuu hassulta sanoa että seksikkäiden miesten vektoripiirtäminen on vieläkin meidän bisneksen kulmakivi, vaikka ollaankin saatu rinnalle muita vähän paremmin maksavia asiakkaita. 

Kesä

Kesä on täällä juuri kuumimmillaan, eikä tämänhetkisessä vuokrakämpässä ole ilmastointia. Toimistolla onneksi on. Meillä on pieni toimistotila jaetussa toimistohotellissa, jossa voi käydä myös iltaisin kirjoittamassa ja istumassa hieromatuolissa. Seelannin kesä ei edelleenkään ole mun lempivuodenaika. Kuuma sulattaa aivot ja vetelöittää. Onneksi se pian hellittää ja pitkä, lämmin syksy ja siedettävän sateinen talvi saavat aivoni taas toimimaan.

Syyllisyydestä

Alan vähitellen tottua siihen syyllisyyteen, jota ulkomailla 'ilman hyvää syytä' asuminen aiheuttaa. En voi elää elämääni kenenkään muun mieliksi. Siitä ei tule mitään, kummallekaan osapuolelle. Anteeksipyytely ei vie mihinkään. Syyllisyyden moninaiset kerrokset lähinnä häiritsevät yhteydenpitoa. Jos en 43-vuotiaana kelpaa elämänvalintoineni jollekin niin sitten en kelpaa. Ehkä joskus vielä palaamme Suomeen pidemmäksi aikaa. Tai sitten ei.  

Mitä seuraavaksi?

Juuri nyt ärsyttää olla köyhä, joten käytän energiaani tänä vuonna tilanteen korjaamiseen. Jos vaikka löytäisin lisää ostajia kirjoille. Eihän sitä tiedä. Sain ne viime vuoden lopulla ystävän kautta Broken Arrowssa sijaitsevaan kirjakauppaan, jossa ne ovat menneet hienosti kaupaksi. Ehkä Uusi Seelanti - Suomi - Istanbul -akselille sijoittuvat romanssit ovat sen verran eksoottisia Oklahomassa. Meidän lähikirjakaupan pitäjä nyrpisti nenäänsä kun kyselin romantiikasta, joten en uskalla siltä kysyä. Omien kirjojen markkinoiminen netissä tai fyysisesti on ihan hirveää, vieläkin.

PS. Kirjoitin tämän päivityksen itselleni. Jos tulevaisuuden Enni on täällä lukemassa, terveiset 2024 kesästä. Muista että vanhentuminen on etuoikeus. Lihominenkin on merkki hengissäolemisesta. Yritä nauttia päivistä ennen kuin ne loppuu.