Vuoden alussa päätyy aina tarkastelemaan elämänsä suuntaa. Kuin yrittäisi pimeässä tunnustella valonkatkaisijaa. Oman elämänsä ohjaaminen on lopulta aika vaikeaa. Joissakin elämänvaiheissa voi kokea pitelevänsä rattia, mutta se on hetkellistä ja pitkälti harhaanjohtavaa. Ajelet kuitenkin teitä, joita et itse rakentanut, maailmassa jota et itse luonut. Ja tien päätepysäkkihän tiedetään.
Tänä aamuna mietin, miksi menestyspsykologia kääntyy niin huonosti suomen kielelle. Tähän on kaksi hyvää syytä: Kirjoittajat ovat usein keskinkertaisia ja ajatukset lähtökohtaisesti aika tukevaa juustoa. Jos kapitalismi mahdollistaisi jokaisen ihmisen menestyksen ihan vain asennetta muuttamalla, meillä olisi resursseja joista emme tienneetkään. Enkä sano etteikö olisi, mutta ne ovat tämän todellisuuden ulkopuolella. Ei aarteiden kokoaminen taivaaseen kiinnosta lihaa ja verta olevaa ihmistä, joka haluaa aurinkopaneeleja, sähköauton ja luomupuutarhan.
Nuorempana ajattelin, että viimeistään kolmekymppisenä palikat ovat paikoillaan. Ainakin ammatillisesti. Ajattelin menestyväni mainosalalla, saavuttavani jotain titteleitä tai palkintoja. En tiennyt, että sellainen menestys olisi vaatinut kurinalaisempaa, rajoittuneempaa ajattelua. Nelivuotisen AMK-tutkinnon aikana ei vaadittu lukemaan yhtään kirjaa. Tämä oli vihje numero yksi. En ottanut sitä kuuleviin korviini, vaan luin, mietin, rukoilin, juttelin papille, vääntelin ranteitani, yritin ymmärtää... Ja niin jo opiskeluaikana epävarmana heilahdellut kiinnostukseni mainosalaa kohtaan hiipui. Minua ällötti ajatus turhien tuotteiden markkinoinnista, Kiinan muovituotannosta ja loputtoman kasvun filosofiasta, jota ammattikuntani ruokki. Ärsytti se, etten päässyt tuottamaan sisältöä, ainoastaan muovailemaan ulkoasua.
Löysin siis alan, joka ei kiinnosta. Oivalluksena tämä ei ollut kovin merkittävä - ottaen huomioon, että vaihtoehtoja on tuhansia. Mutta ammatit eivät ole vain ammatteja, ne edustavat elämäntapoja ja arvomaailmoja. Alaa vaihtaessani päädyin miettimään, mitä haluan olla viisikymppisenä. Kuusikymppisenä. Kuoleman jälkeen. En edes vaihtanut alaa, teen edelleen samoja hommia. Taistelen edelleen sen ajatuksen kanssa, etten halua olla graafinen suunnittelija. Ei työ sinänsä ole pahaa, en vain halua kuulua kyseiseen alakulttuuriin. En tunne yhteyttä muovipokaisiin off-beat boho corporate punk erilainen-ihan-niin-kuin-kolleganikin ihmisiiin. Identiteetti hiertää.
Mutta enemmän kuin mitään muuta, haluan kirjoittaa elokuvaa ja TV:ta. Mahdollisuuteni menestymiseen ovat tilastollisesti olemattomat. Mahdollisuuteni kehittymiseen ovat lähes rajattomat. Jos pelkkä kirjoittaminen riittää, onko menestyksellä lopulta väliä?
Päättelin, että menestyspsykologia menettää merkityksensä, jos yksilö hyväksyy ajatuksen loppuelämästään vailla maallista menestystä.
Kuvittelin siis kaiken loppuun asti, yksityiskohtia myöten. Käsikirjoituspinot, kommuunielämän, yrttiviljelmät ikkunalaudalla. Kuvittelin yhden lapsen kanssa. Kuvittelin ilman. Kuvittelin saavani lopulta toteutettua pienen budjetin pitkän leffan. Kuvittelin, ettei se onnistunut. Kuvittelin, ettei käsikirjoituksistani yksikään päätynyt tuotantoon. Kuvittelin, että julkaisin omakustanneromaanin. Kuvittelin laatikollisen kirjoja autotallin lattialla. Kuvittelin itseni itkemässä, kastellen betonilattian. Kuvittelin sukeltavani uuden projektin pariin. Kuvittelin tekeväni osa-aikatyötä siivoojana. Graafikkona. Postinjakajana. Vanhana, suonikohjuisena, pussit silmien alla. Kuvittelin Samin silti rakastavan. Kuvittelin ilman. Kuvittelin kirkon, ystäviä, yksinäisyyttä, loputtoman epätasapainon ja luonteenvirheet, jotka eivät katoa. Kuvittelin sairauden, odotushuoneet, hoidoista kieltäytymisen, jotta saan olla kotona. Luopumisen tuskan, kuoleman - irtoamisen omasta ruumiistani. Ihmisiä itkemässä, ihmisiä, joita en voi lohduttaa tai koskettaa. Kertoa, että kaikki on hyvin. Kuvittelin pimeän tunnelin, jonka päässä on valo. Kuvittelin uuden seikkailun.
Menestyspsykologia ei valmista ihmistä epäonnistumiseen, siihen että lopussa pitää luopua kaikesta. Mitä jos ns. maallinen huippu on jo saavutettu? Rukoilen, että tänä vuonna voisin nähdä edes usvaisen kuvan siitä, miten Jumala arvostaa elämää ja sisältöä jota siinä tuotamme. Jumalallinen näkökulma vapauttaa meidät sekä tämän todellisuuden onnistumispakosta (eiväthän kaikki pääse edes alkuun) että onnistumisen vääränlaisesta määrittelystä. Se, mikä kuolinvuoteella saattaa tuntua suurimmalta saavutukseltasi on ehkä taivaassa kirjattu ylös vain viitteenä.
Mitä sitä voi muuta kuin tehdä sitä mitä rakastaa. Ja lopun aikaa rakastaa minkä voi.
Sanovat, että vuoden ensimmäinen päivä näyttää suunnan tulevalle vuodelleEnsimmäisenä päivänä pääsimme purjehtimaan Bay of Islands -saaristoon. Minun ei siis tarvinnut kiskoa köysiä joista en mitään ymmärrä, vaan sain snorklata kämppiksen välineillä, maata veneen kannella, syödä tomaattileipää ja juoda kahvia. Siitä jäi jotenkin epätodellinen olo, ja niinkuin yksi mukana reissannut balettitanssijamies asian tiivisti: "This is the sexiest afternoon you can imagine."
Todellisia AHAA elämyksiä ei synny joka päivä.
Good News for Anxious Christians: 10 Practical Things You Don't Have to Do - by Phillip Cary
