Kesä tulee, mitäs muista

Hääräsin eilen koko päivän, että saimme järjestettyä Uneton48-leffanäytöksen takapihalla. Vetämällä koko talon väen mukaan hulluuteeni, saimme ympäröityä terassin led-valoverholla ja leivottua hirveän määrän aamiaista. Tarjoilun ideana oli 'breakfast for dinner = brenner' - mysliä, jugurttia, pannukakkua, pinaattimuffinsseja, hedelmiä ja makkaraa (munat unohtuivat). Ajoitus oli vähän huono, kun on pitkä viikonloppu ja niin monet kaverit reissussa/mökeillä. Mutta sää oli aivan ihana ja on vieläkin. Nyt on kuitenkin leffanäytöksen järjestämistä takapihalla on testattu ja hyvin toimii.

Pitäisi varmaan pitää LOTR maraton täkäläiseksi kiistakapulaksi nousseen Hobbit-leffan kunniaksi. En vieläkään tiedä, kuvataanko tuo 'jatko-osa' täällä vai muualla. Kaikkien julkisyytösten, mielenosoitusten, ketjumailien ja facebook-ryhmien taustalla on useimpien mielestä näyttelijöiden etujärjestö Actors Equity. Taistellessaan palkka-asioista ja muista oikeuksistaan, he ovat pelottaneet Warner Brothersin nyt luotsaaman tuotannon pois Uuden-Seelannin maaperältä. Ammattijärjestöä voi toki syyttää, mutta muuttoaikeiden taustalla saattaa olla muitakin taloudellisia vaikuttimia. Warnerin veljet omistavat näet Englannissa ison studion, jossa on kuvattu mm. Harry Potteria. Tuottajathan ovat tunnetusti laskelmoivia, pelokkaita ja riskejä vältteleviä. Tuttu ja hyväksi havaittu menee aina uuden ja tuntemattoman edelle. Ensinnäkin jokainen haluaa tehdä sen suositun leffan jatko-osan, ei sitä ensimmäistä elokuvaa. Ja kun puhutaan jatko-osan tuotantovaiheesta, se pitää hoitaa mahdollisimman riskittömästi. Actors Equity ei varmasti ole asiaa auttanut, mutta epäilen että taustalla on myös halua varmistua sijoituksen onnistumisesta ja ehkä säästää rahaa. Jos tarjolla on oma studio ja tuttu väki joka tekee mukisematta mitä pyydetään, niin sinne sitten. Eniten harmittaa se, etten siinä tapauksessa voi edes hakea haltijaksi.

Kaikista muualla kiihtyvistä kiistoista huolimatta mulla on kivaa ja huoletonta. Aurinko paistaa, kesä tulee. Työt vähenee ja saan kirjoittaa. Ja nyt lähden tanssimaan :)

Kun työt tyrehtyy

TEAR Fund on löytänyt uuden in-house designerin. Ajatus ainoan asiakkaan menettämisestä pitäisi olla pelottava, mutta en vain osaa pelätä. TEAR Fundin kannalta tilanne on hieno. Talossa ei ole ollut graafista suunnittelijaa sen jälkeen kun minä lähdin omille teilleni tammikuussa 2007. Ja vaikka meidän yrityksen hinnat ovat alhaiset, kaiken tarvittavan ostaminen meikäläiseltä tulee kuitenkin kalliimmaksi. Täälläpäin palkkakustannukset ja yritysverotus ovat alhaisempia ja TEAR Fundin kokoinen organisaatio tarvitsee koko ajan jotain.

Ainoan tulonlähteen tyrehtyminen tietää minulle ainakin jonkinlaista taukoa loputtomaan fundraising-materiaalin tuottamiseen. Hyväänkin asiaan kyllästyy, erityisesti jos sitä touhuaa viidettä vuotta putkeen. Tähän saumaan päätimme sitten vihdoin pystyttää yrityksemme nettisivut. Sitä varten piti myös lopulta pohtia liikeideaa. En ole vieläkään varma, mikä erottaa meidät tuhansista muista. Oivalsin kuitenkin, että haluan toteuttaa projekteja, joihin uskon. Välillä se on grafiikkaa, välillä elokuvaa, välillä jotain muuta. En halua tehdä mitä tahansa rahasta, varsinkaan markkinoida ja myydä tuotteita ja palveluja. Päädyimme siis ajatukseen "not motivated by money". Niin taloudellisesti tyhmää kuin se onkin, noiden sanojen kirjoittaminen tuntui hyvältä. Rahan puute motivoi hankkimaan lisää, mutta kun sitä on riittävästi, kiinnostus loppuu. Pitää olla jotain tärkeämpää. Sivusto löytyy täältä.

Outoa kyllä olen viime aikoina nauttinut eniten copy-hommista. En edes virallisesti tarjoa sellaisia palveluita - englantia toisena kielenä puhuvana se tuntuisi röyhkeältä. Ideoin kuitenkin mieluiten konseptin kokonaisuutena, teksteineen päivineen. Jos pyydän niitä asiakkaalta, saan usein pitkiä, käyttökelvottomia rimpsuja, joiden todellinen merkitys hukkuu raamatullisiin adjektiiveihin ja sekaviin lauserakenteisiin. Tyypillisesti minulle toimitetaan artikkeli, jossa ei ole yläotsikkoa, väliotsikkoja eikä kuvatekstejä; toisinaan ei edes kappalejakoa. Jos pyydän niitä lähettäjältä, kuluu kaksi päivää ja lopputuloksena on taas niitä edellämainittuja rimpsuja. Kirjoitan siis itse. Lauseiden hiominen on kivaa.

Ehkä edelliseen liittyen olen riemuissani siitä, että minulla on pian enemmän aikaa kirjoittamiseen. Työstän parhaillaan TV-sarjan konseptia ja pilottijaksoa. Kyseessä on sellainen elämää suurempi tarina, jonka juonikuvioiden ja maailman luominen pistää pään sekaisin. Ihanaa. Neljän viikon käsikirjoituskurssini päättyi tämän viikon maanantaina ja olen opetuksen puolesta taas omillani jatkokurssiin saakka. Kirjoittajaryhmämme on kuitenkin päässyt vauhtiin ja kokoontuu seuraavan kerran ensi viikon torstaina. Meitä on lopulta vain kolme, mutta määrä tuntuu ihan hyvältä. On aikaa lukea kaikkien tuotokset ja palaute on monipuolista. Kokoonnumme yhden ryhmäläisen työpaikalla, joka humisee iltaisin tyhjyyttään - mitä nyt joku työntekijä soittaa flyygeliä aulassa.

Niille, jotka tuntevat Uuden-Seelannin mediamaisemaa - tuo työpaikka on TVNZ. Viime päivinä kyseinen kanava on saanut suuresti huomiota. Aamu-TV:n rääväsuuna tunnettu juontaja Paul Henry irtisanoutui aiheutettuaan taas yhden - tällä kertaa kansainvälisen - rasismikohun. Ne, joita asia kiinnostaa, voivat lukea siitä täältä.

Lopuksi - koska blogiini on aiemmin toivottu enemmän kuvia - ohessa kuva, jossa yritän esitellä vaaleanpunaiseksi värjättyjä hiuslatvojani. Valitettavasti efekti jäi aika latteaksi ja puolittain hävisi ensimmäisessä pesussa.

Siis ei TO-dellakaan oo hauskaa...

Vähän vajaa vuosi sitten lupauduin näyttelemään apokalyptisessa musiikkivideossa, jossa sain kuolla hopean-sinisenä ihottumana kasvoilleni kasvavaan futuristiseen virustautiin. Ajatus oli ihan jees, mutta kuvausten aikana projekti alkoi epäilyttää. Itselleni ja muulle kuvausryhmälle kävi vähitellen selväksi, että ohjaaja otti sekä itsensä että majesteettisen melodramaattisen teoksensa haudanvakavasti. Enkä tarkoita mitään sellaista yksisilmäistä taiteellista intohimoa, vaan aivan lääketieteellisen mitattavaa huumorintajun puutetta.

Huumorintajun puutteessa on jotain pelottavaa. Ehkä siksi, että tuo piirre liitetään usein psykopaatteihin, kyborgeihin ja itsensä huippuvakavasti ottaviin hirmuvaltiaisiin. Kun tapaa uuden ihmisen, huumoria kannattaa hyödyntää ainakin sen verran, että vastapuoli voi sulkea pois kyseiset vaihtoehdot.

Päädyin siis näyttelemään suurta tuskaa, kärsimystä, kuolemaa ja toki myös leijuvaa, onnellista tanssia veden päällä. Tein tietysti mitä pyydettiin, ja ohjaaja oli tyytyväinen. Viimeisen kuvauspäivän päätteeksi otin pienen 'kulukorvaus' shekkini, ajoin kotiin ja toivoin mielessäni etten koskaan näkisi lopputulosta.

Kuvausten aikana kuiskailimme aina tilaisuuden tullen kahden maskeeraajan ja vastanäyttelijäni kanssa tuotannon tahattomasta koomisuudesta. Vaikka ehdimme siinä samalla tutustua ihan hyvin, tajusin myöhemmin, etten tullut vaihtaneeksi kenenkään kanssa yhteystietoja. Luulen, että jokainen meistä halusi vähintään alitajuisesti pyyhkiä kokemuksen ja kaiken siihen liittyvän muististaan.

Muistinpyyhintä jatkui siitä eteenpäin niin huolellisena, että en tänään muistanut mennä kyseisen musiikkivideon ensinäytökseen. Olin merkinnyt tapahtuman kalenteriini, mutta jotenkin en muista nähneeni sitä, vaikka muistan katsoneeni kalenteria. Kun leikkaaja tänä aamuna kysyi, pääsenkö jatkamaan meidän lyhärin työstöä, vastasin 'tottakai' ja ajelin muina naisina Orakeihin. Matkalla muistin jopa pysähtyä äänestämään pormestarin- sekä kaupunginvaltuuston vaaleissa. Minkälainen ihminen muistaa äänestää vaaleissa, mutta ei muista mennä omaan ensi-iltaansa?

Puolituntia näytöksen virallisen alun jälkeen ohjaaja sitten soitti. Pyysin hädissäni anteeksi ja sopersin jotain kiireestä ja aikatauluista. Se sanoi, että jos nyt lähdet ajelemaan, ehdit vielä mukaan. Me odotetaan. En mennyt. Vetosin leikkaajan tiukkaan ja alati muuttuvaan aikatauluun, joka tekee leffan työstöstä hankalaa. Tämä on kaikki totta. Miten olisin voinut sanoa, että lisäksi vatsaani vääntää pelkkä ajatus suurellisesta valkokangaskuolemasta kirkon alttarilla, progerock-goottikuoromusiikin ulvoessa.

Olen kyllä muutenkin huonovatsainen omalle näyttelijätyölleni. Vaivoin kestän katsoa itseäni edes tämän työn alla olevan lyhärin kohtauksissa, jotka olen sentään itse kirjoittanut. Kun Sami katsoi ensimmäistä kertaa edellisen lyhytelokuvani (sen, jossa roikuin pää alaspäin), minun piti mennä siksi aikaa vessaan. Onneksi sen elokuvan vei libanonilainen ohjaaja mukanaan Beirutiin, ja ajatus siitä että naamani päätyi sikäläiselle TV-kanavalle on pelkästään huvittava.

Huonojen elokuvien piina

Olen viimeisen parin viikon aikana päässyt kämppiksen TV-suhteiden avulla kahden paikallisen elokuvan ennakkonäytökseen. Ilmaista popkornia, karkkia, currya... ja aivan hirveitä elokuvia. Sisäinen tasapainoni, joka raastavan lomamatkan jälkeen yllättäen palasi, on taas näissä tilanteissa koetuksella. Miksen pysty suhtautumaan pienen budjetin pitkiin elokuviin kannustavasti? Aion kuitenkin jonain päivänä itse tehdä saman - kerätä 500 000 dollaria ja venyttää sen niin pitkälle kuin mahdollista. Minulla pitäisi olla myötätuntoa toisia elokuvantekijöitä kohtaan. Minun kuuluisi taputtaa äänekkäästi ja hymyillä leveästi. Painaa epäilyt ja vaistonvaraiset reaktiot villaisella. Minun kuuluisi, ja haluaisinkin.

Edellämainitun sijaan istun turtana teatterin penkissä, yrittäen karistaa kahden tunnin kuva-ääni-kidutuksen mielestäni. Mietin, miten pahalta muista mahtaa tuntua. Hetken päästä ohjaaja ja käsikirjoittaja tuodaan salin eteen, valmiina vastaamaan yleisön kysymyksiin. Jähmetyn. Odotan väittelyä, odotan filosofisia kompakysymyksiä, röntgensäteitä jotka paljastavat näkemyksen puutteen. Mutta ensimmäinen kysyjä avaa suunsa ja yhtäkkiä muistan, että tämä on Uusi Seelanti - rohkaisevien ympäripyöreyksien luvattu maa. Kaikki rakastavat tätä elokuvaa. Elokuvaa, jonka epämääräinen tarina polveilee mielisairaiden karikatyyrien, hienostolähiön asuntopolitiikan, pedofiilin itsemurhan ja naisen syrjähypyn välillä kuin loputon 10-henkinen pingisottelu pöydän alla. Päähenkilön motivaatio ei selviä katsojalle missään vaiheessa. Päähenkilö jää itse asiassa kevyen tuttavuuden tasolle ohjaajan tehdessä tilaa kodittomien mielenvikaisten piereskelevälle ja ryöhtäilevälle kavalkaadille. Elokuvan romanttiseksi helmeksi suunniteltu seksikohtaus tuntuu tuskalliselta, päähenkilön kuolema helpottavalta. Jos katsoja ei halua päähenkilön elävän, eikä leffan pääparin koskevan toisiinsa, jotain täytyy olla vialla.

Jostain syystä ohjaajan ja käsikirjoittajan kohtaaminen huonon elokuvakokemuksen jälkeen on usein pahempaa piinaa kuin itse elokuva. Valkokangasoksennusta seuraavat tarinat vastoinkäymisistä ja niiden voittamisesta. Vihjaukset siitä, miten 'jotkut' eivät uskoneet projektiin ja luopuivat. Mutta toiset jaksoivat. Toiset maksoivat! Elokuvan huonouden valossa inspiraatio-tarinat kuulostavat irvokkailta: Niin paljon rahaa valui kaivoon. Vain muutama harva pääsi kuiville; ui rantaan ennen kuin laiva upposi. Mietin, keitä he ovat. Voisinko tehdä heidän kanssaan elokuvia. Haluaisin niin löytää tekijöitä, joiden arvostelukykyyn voin luottaa.

Ja ennen kuin jätän aiheen, täytyy varmaan kertoa yllä käsitellyn elokuvan nimi: Insatiable Moon. Toinen henkisen arven jättäneistä oli fidjiläis-seelantilainen bollywood-musikaali Pump up the Mandali. Sen en tosin usko mitä luultavimmin puhelimella nauhoitettuine ääniraitoineen päätyvän Suomen leveyksille, joten lieneekö tuolla väliä.

Onneksi olen päässyt omalla tielläni parempien elokuvien tekijäksi taas pari askelta pidemmälle. Menin käsikirjoituskurssille virkistämään muistiani perusasioista ja sain koottua neljä halukasta kirjoittajaryhmään. Kokoonnumme ensimmäistä kertaa tänä lauantaina tutustumaan toistemme projekteihin ja luemme sitten jatkossa toistemme käsikirjoituksia, annamme tukea ja palautetta. Kyllä, minä kykenen myös tukemaan toisia elokuvantekijöitä! Muiden menestys ei ole minulta pois. Haluan nähdä hyviä elokuvia ja hyviin elokuviin tarvitaan hyviä käsikirjoituksia.

Huomenna menen tukemaan näyttelijäystävääni käymällä teatterissa. Lupasin etukäteen, etten kävele ensimmäisen puoliajan jälkeen pihalle niinkuin jotkut ovat tehneet. Sitä paitsi viimeaikaisten leffakokemusten karaisemana voin istua lähes minkälaisen kakkelströmmin läpi tahansa. Suljen vain välillä silmäni, tai sujautan sormet korviin hiusten alla. Ajattelen Magnoliaa, American Beautya, mitä tahansa 30 Rockin jaksoa... Ja jos teatteriin saa viedä viiniä, niin sitä sitten molempiin käsiin.

Joskus tulee ikävä Suomea ihan siksi, että siellä taiteilijat vielä ruoskivat itseään ja joutuvat kohtaamaan ihan oikeaa, karvasta arvostelua. Mutta kun sekään malli ei toimi. Suurin osa masentuu ja päätyy tuottamattomaan tilaan johonkin Käpylän nuhruiseen kuppilaan, syyttämään apurahajärjestelmää oman luonteensa heikkoudesta. Vain Spede jaksoi hautaan asti, mutta se mies kuuluikin ehkä elokuvantekijänä kvantitatiiviseen koulukuntaan.