Elämää kipsissä

Viime tiistaina oli suuri päivä - kipsinvaihtopäivä. Raahattuani viiden kilon kipsiveistosta käsivarressani parin viikon ajan, odotin valtavalla innolla uutta kipsiä. Viimeksi kakkoskipsini oli kevyt puolikipsi, jonka saattoi jopa välillä poistaa ja ranteen pestä. Vielä mitä. Totuus paljastui kipsaushuoneessa, kun ewokin näköinen kipsaajatäti veti pohjasukan melkein kainaloon asti. Hän selitti, että kyynerpäätä ei saa suoristaa kun toipuu leikkauksesta. Ilmoitin purskahtavani itkuun. Purskahdin itkuun. Ewok-täti selitti sahaavansa kyllä palan pois kipsin sisäpuolelta, että käsi taipuu toiseen suuntaan. Pala sahattiin, ja testasin, että pystyn sitomaan hiukseni kiinni. Siinä vaiheessa lupasin rauhoittua, ja rauhoituin. Kirurgi ilmoitti, että kipsiä on nyt pidettävä neljä viikkoa. Ääääääähhh.

(Kuvassa käsi kipsien vaihdon välissä. Komea leikkausarpi, jolle voi myöhemmin keksiä vaihtoehtoisia selityksiä...)

Nyt kirkkaanvioletti umpikipsi on roikkunut mukana pari päivää. Viime yönä sormet turposivat niin, etteivät sormukset lähde enää pois. Mietin, pitäisikö soittaa Ewokille. Päätin vain kuljeskella päivän käsi pystyssä. Tiedän, ettei pitäisi antaa olosuhteiden rajoittaa elämäänsä, mutta en voi olla huomaamatta rajoituksia. Törmään niihin jatkuvasti. Yhdellä kädellä kirjoittaminen on hidasta ja ärsyttävää. En voi tehdä kuntosalilla kuin jalkaliikkeitä. En saa hunajapurkkia auki. En voi olla kolistamatta kipsiä oveen kun pesen käsiäni vessassa. En meinaa löytää pitkähihaisia vaatteita, jotka venyisivät päälle, joten toinen käsi joutuu palelemaan. Onneksi ilmat ovat lämpiämään päin.

Kipsistä on myös iloa. Ventovieraat tulevat juttelemaan - varsinkin kun raahaan kipsiä kuntosalille. Pitäisi vain keksiä jokin hienompi tarina. Mutaan liukastuminen kuulostaa mummohaaverilta. Ihmiset tarjoutuvat kipsin nähdessään auliimmin avuksi. Jo pari kertaa vanhempi mies on tarjonnut paikkaansa kassajonossa. Kipsillä voi myös koputtaa oveen tai sitä voi käyttää perkussioinstrumenttina. Jälkimmäistä en ole vielä kokeillut. Kirjoitusnopeuden hidastumisesta on se etu, etten kovin herkästi korjaa tai pyyhi mitään kirjoittamaani. Tämä on erityisen suotavaa, kun kirjoittaa sitä ensimmäistä käsikirjoitusversiota. Tulee myös ajateltua piirun verran pidemmälle, ennen kuin alkaa edes takoa näppäimiä. Tästä on hyötyä muussakin kuin käsikirjoittamisessa :) Kipsi kädessä tulee myös luettua enemmän. Kun kuntosalilla ei voi mennä tanssitunnille, päätyy stepperin päälle aikakauslehden kanssa. Jos vielä saisi Les Millsin perusvalikoiman sijaan hankittua laadukkaampaa lukemista, kuntosaliharjoittelu (vaikkakin kipsi hikoaa sisältä ja varmaan lopulta sulaa) voisi todella kääntyä voitoksi.

Lääkkeistä, kivusta ja seksistä

Sami saapui vihdoin Suomesta kotiin ja elämä on taas yltäkylläistä. Seksiä, halauksia, päiväunia, kahvia, suklaata, viiniä, leffoja sekä iphonella ja Canon 5D:llä leikkimistä. En tiedä voiko tätä sanoa tallaamatta henkisesti jonkun sinkun varpaille, mutta yksin eläminen on ankeeta! Ehkä muut saa siitä enemmän irti kuin minä. Kyllähän siihen tottuu, ja välillä on ihan kivaa. Mutta kahdestaan on vaan mielekkäämpää. Kaikessa on enemmän makua.

Saa nähdä missä vaiheessa honeymoon-vaihe on ohi. Ainakin ajoitus on mainio, sillä tarvitsin kipeästi jotain, mikä vie huomioni pois painavan ja kutittavan kipsin raahaamisesta. Ranneleikkaus meni hyvin - kaiken sitä edeltävän huomioiden jopa hämmästyttävän epädramaattisesti. Yksityissairaala oli viihtyisä. Mulla oli oma huone ja ruoka oli ravintolatasoa. Tästä huolimatta halusin samana päivänä pois. Piti päästä kotiin. Jotkut nauttivat siitä, että pidetään huolta ja lääkitään pökkyrään. Minä en. Mulla oli hirveä kiire herätä nukutuksesta. Hoitaja sanoi ystävällisesti, että nuku vaan vielä, mutta mä ponnistelin ylös vuoteesta. Halusin nähdä missä olen, mitä ympärillä tapahtuu ja vahtia, ettei kukaan vaan anna mulle Tramadolia tai muuta morfiinipohjaista, mistä olin jo etukäteen moneen kertaan kieltäytynyt.

Kotiin tultuani katselin ihmeissäni mukaan lastattuja lääkkeitä. Luin sivuvaikutuksista ja piilotin saman tien jonkin hermosärkyyn tarkoitetun epilepsialääkkeen ja toisen epäilyttävän kipulääkkeen. Parin päivän päästä kiskaisin paikallispuudutuspiuhan pois olkapäästä (kätevä laite!) ja sormiin palasi tunto. Seuraavana päivänä päätin lopettaa ne tavallisetkin kipulääkkeet. Inhoan lääkkeitä. Hoitajien pelotteluista huolimatta mikään elämää suurempi kipu ei haitannut elämääni. Olen oikeastaan ollut ihan innoissani, kun ranteessa tuntuu vähän vihlontaa. Kuvittelen mielessäni, miten kudokset siellä rakentuvat ja luut luutuvat uuteen asentoon.

En tiedä, olenko jotenkin outo tän asian suhteen. Mainittakoon kuitenkin, että inhoan kuukautiskipua siinä missä kuka tahansa. Minusta vain tuntuu, että sairaanhoidossa on menty liian pitkälle pienenkin kivun turruttamisessa. Kun lääkkeiden sivuvaikutukset ovat ties mitä näköhäiriöistä ummetukseen, onko pehmeän turta olotila todella sen arvoinen? Hetkittäinen hermosärky on kuitenkin pientä. Kun kivulla on jokin pointti, sen kestää helpommin. Pahinta on outo kipu, jonka aiheuttajaa ei tiedä, ja siinäkin pahinta on kai pelko. Kaiken lisäksi pelko on ihan terve reaktio. Jos sattuisin olemaan valmiiksi turta opiaateista, en ehkä tuntisi tuota kipua enkä hakeutuisi tutkittavaksi. Aivojen sulkeminen kipuviesteiltä on vaarallista.

Tuntoaisti on siitä ihmeellinen, että sen kautta välittyy niin paljon hyvää ja ikävää - kipua ja nautintoa, kylmää ja kuumaa. Kyse on kuitenkin asteittaisesta vaihtelusta, kenelläkään ei ole on-off -nappia. Jos blokkaa kivun, blokkaa helposti myös osan nautinnosta. Ehkä jonkun mielestä on hienoa olla tuntematta mitään tai ajattelematta mitään. Mutta jos todellisuus ahdistaa siinä määrin, se on pohjimmiltaan hieno homma. Valtaväestön tunne-elämä on laimeampaa. Vain 20% väestöstä kokee asiat voimakkaammin. Joten se, joka tuntee suurta ahdistusta, on kykeneväinen myös suureen hurmioon. Mutta ei lääkkeillä/huumeilla. Voin sanoa kokeilleeni opiaatteja, Pyhää Henkeä ja seksiä. Kaksi jälkimmäistä vievät potin :)

Liian vanha odottamaan...

Mulla oli alle kolmekymppisenä hirveä kiire saada jotain aikaiseksi ennen kuin täytän 30. En tietenkään saanut. Sitten yritin saada jotain aikaiseksi, ennen kuin täytän 31. En vieläkään saanut. Ainoa aikaansaannokseni oli pysyä hengissä sekalaisena yksityisyrittäjänä niin pitkään, että en enää tällä CV:llä voisi palata takaisin työelämään. Se nyt ei sinänsä haittaa, en koskaan halunnut rakentaa uraa. Sain myös aikaiseksi pari lyhytelokuvaa, useita keskeneräisiä käsikirjoituksia ja orastavia ystävyyssuhteita, joita en mannertenvälisestä elämäntyylistä johtuen kyennyt kunnolla ylläpitämään. Ennen kuin täytän 32, olen saanut aikaiseksi rannevamman. Tätä vauhtia olen nelikymppisenä ehkä jo perustanut kasvimaan. That's it.

Miksi ihmisen pitää saada niin paljon aikaan? Eihän kukaan minulta mitään vaadi, koko hirveä ajatus on lähtöisin omasta päästäni. Mulla on sellainen tunne, että voin kuolla milloin tahansa. Sitä ennen pitäisi saavuttaa omat rajansa. Pitäisi käyttää kaikki lahjansa ja kykynsä loppuun ja saavuttaa jotain. Luulin tietäväni mitä, nyt en enää tiedä. En myöskään tiedä, tuleeko se missään mielessä tapahtumaan. Voihan olla, että kuolen jo huomenna. Olen kuitenkin aika kömpelö - katkon luitani, tipun laitureilta veteen ja poltan näppejäni uunissa.

Kun asiat venyvät ja venyvät, elämästä tulee viikkokausien viivystystaistelua. Asiat, joita yritän saavuttaa, lipuvat koko ajan kauemmaksi. Odottaminen syö sielua. Kun odottaa, että mies tulisi kotiin, pääsisi leikkaukseen, pääsisi taas koe-esiintymään, pääsisi käyttämään kunnollista nettiä, saisi uuden koneen, saisi siihen lisää muistia, saisi tilaamansa ohjelmat, tähän taloon asennettaisiin ilmastointi, pääsisi katsomaan autoa, ostamaan auton, ajamaan autolla kirpputorille, kuntosalille... sitä väsyy odottamaan. Lakkaa odottamasta.

Ja kun lopulta jokin odottamani asia tapahtuu, olen aivan häpsingilläni. Unohdan välittömästi, että koskaan odotinkaan mitään muuta. Elämäni on täydellistä. Tuijotan nyt 27 tuuman ruutuani ja huokailen, miten kaunis se on.

Kun ei enää jaksa odottaa, sitä vain oppii elämään venyvien asioiden keskellä. Luulen, että kaikenlaisten romahdus- ja ärtymysvaiheiden jälkeen jotain alkaa tapahtua. Ahdistava, elämää tulppaava sonta tiivistyy paineen alla kiteiksi ja syntyy kärsivällisyyttä.

Kun elämä on yhtä odottamista, on pakko luovuttaa ajatus 'saavuttamisesta'. Ehkä, jos seison paikallani, asiat saavuttavat minut. En tosin tiedä, mitkä asiat. Mutta olen luovuttanut elämäni (pakon edessä, heh) Jumalalle. Junnatkoon nyt sitten miten tahansa, katsotaan mitä tapahtuu.

Vastoinkäymispisteessä

Heräsin, söin aamupalan sängyssä ja istun edelleen sängyssä läppäri sylissä. Don't judge me. Mulla on ollu loputtomasti vastoinkäymisiä. Kuinka paljon niitä voi yhdelle ihmisille kasautua? Onko olemassa universaali raja, jonka jälkeen yhtä ihmistä ei saa enää esim. samalla viikolla pommittaa? Jos Saatana on yhtään huolissaan siitä, että sen läsnäolo täällä huomataan, sen kannattaisi miettiä näitä asioita. Mutta johan se Jobin kirjassa on nähty, ettei se osaa hillitä itseään.

No, mä en ole menettänyt perhettäni, karjaani tai kehittänyt paiseita. Ainakaan vielä. Kaikki alkoi siis silloin huhtikuun 9. päivä Karekaren rannalla. Jos palaan ajassa taaksepäin, se oli viimeinen kaunis, huoleton hetki pitkään aikaan. Ja sitten kaaduin ja katkaisin ranneluuni (huhti- ja toukokuun päivitykset).

Kesäkuussa selvisi, että ranne ei olekaan kohdallaan. Luiden asento on romahtanut ja käsi vaatii korjausleikkauksen, jossa luuta siirretään lantiosta ranteeseen. Tämän takia ranne ei käänny ja näyttää karsealta. Tämä kaikki tietenkin selvisi Suomessa, juuri ennen paluulentoani. Lennon siirtäminen olisi maksanut maltaita ja lääkäri (vanha Waris) lupasi, että Mikkelin sairaala voi maksaa leikkaukseni Uudessa-Seelannissa.

Lentokenttädraamaa

Lensin siis takaisin kotiin. Matka Suomesta Seelantiin kesti 48 tuntia. STA oli varannut mulle Tokio-Auckland -lennon, joka oli lentoyhtiön mukaan peruttu jo kuukausia ennen sen varaamista. Olin toki varautunut 10 tunnin vaihtoon Tokion kentällä, mutta en raahaamaan matkalaukkujani yhdellä toimivalla kädellä terminaalista toiseen (puolen tunnin bussimatka), anellen apua kielitaidottomilta ihmisiltä ties minkä tiskin takana. Ilman luottokorttia ja tai käteistä, mietin jo mitä voin myydä jotta saan ruokaa. Lopulta sain matkatoimiston kiinni ja uudet liput Kiinan kautta Aucklandiin. China Southern Airlines oli alinta luokkaa mannerten välisessä lentomatkailussa. Kiinalaiset kanssamatkustajat tukkivat viimeisen lennon aikana kolme koneen neljästä vessasta.

Rannedraama jatkuu...

Selvittyäni takaisin Seelantiin, minulle selvisi, ettei Mikkelin sairaala maksa leikkaustani. Minun täytyy maksaa se ensin itse, sitten hakea korvausta potilasvakuutuksesta. Päätös tulee ehkä 6 kk sisällä. Kävin kirurgilla ja kuulin, että leikkaus maksaa 8000-9000 dollaria. Vielä on se mahdollisuus, että paikallinen sairasvakuutus, ACC, korvaa leikkauksen. Mutta koska leikkauksen tarve johtuu Mikkelin sairaalan hoitovirheestä, voi olla että ei.

Vaan ei siinä vielä kaikki.

Kotiinpaluun yhteydessä sain myös muutaman lisähaasteen. Kämppis David oli kolaroinut meidän auton ja vakuutusyhtiö päättänyt lunastaa sen. Wooshin netti oli lakannut kokonaan toimimasta. Talo oli homeessa. Läppärini laturi oli kuollut jos Suomessa. Ostin trademesta uuden, joka kuoli viidessä päivässä. 2degrees nettitikku hotki krediittini ja jahtasin niitä takaisin parin päivän ajan. Poltin toisen käteni uunissa ja se tulehtui. Kovalevy, jolle olin varastoinut kaikki viimeisimmät työni, lakkasi toimimasta. Jalat menivät rakoille loputtomasta kävelemisestä. Ostin Adoben uuden ohjelmistopaketin netistä. Myyjä ei toimittanut sitä lupauksensa mukaan enkä saa sitä kiinni. Uusi netti, joka tilattiin Orconilta pari viikkoa sitten, ei ole vieläkään toiminnassa. Soittelin taas perään ja odotan yhteydenottoa.

Pitäisiköhän hankkia uusia unelmia?

Tähän asti aikani on kulunut enimmäkseen kotona, jäljelle jääneitä Uneton48-hommia tehden. Ihan hyvä, muuta en juuri voisi tehdäkään. Johtuen käden mahdollisesta leikkauksesta ja auton puutteesta, en voi koe-esiintyä mihinkään rooliin. Yritin palata käsikirjoittamisen pariin, mutta inhosin kaikkea aiemmin kirjoittamaani.

Mutta ei koko ajan jaksa murjottaa.

Aina hetkittäin mulla on ihan kivaa. Katselen uusia vuokra-asuntoja netistä ja haaveilen. Viime sunnuntaina kirkossa mun käden puolesta rukoiltiin ja sitten joku ventovieras mies tuli ovella kertomaan, että mun rukous on kuultu. Että kyllä se varmasti paranee, tavalla tai toisella. Sami tilasi mulle uuden imacin, joka saapuu ehkä jonain päivänä ehkä viikon sisällä. Vaikka sen maksu ei mennytkään heti läpi.

Joku voisi ajatella, että ylläni roikkuu kirous...

Järjestelmällisesti jatkuneista hankaluuksista huolimatta en usko huonoon onneen. En suostu ajattelemaan, että seuraavakin juttu epäonnistuu. Tottakai on ihmisiä, joilla on helpompaa. Mutta niitä on aina. Ja ne jää paitsi sellaisista epätoivon vivahteista joita minä saan nähdä. Raamatussa sanotaan, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat. Tällä hetkellä se tuntuu liioittelulta, mutta mistä sitä tietää. Ehkä jonain päivänä jossakin tarvitaan näyttelijää, jonka paksu ranne ei taivu ja minä saan se roolin :)