Sommaren är här, jee jee jee

Juhannus... vanhan viinan hajuiset perheenisät, hermostuneet kaupunkilaiset pikkukylien kauppajonoissa ja tietysti perheriidat, tauoton saunominen, makkaranpaisto ja verille raavitut itikanpuremat. Tästä idyllistä ei paljoa puuttunut, vaikka Sami oli juhannuksen töissä. Työ, eli neljän lapsen huoltovastuu, siirrettiin Samin äitin mökille ja minä seurasin perässä. Samalla selvisi, etten sopisi mielentasapainoni, kärsivällisyyteni tai muidenkaan ominaisuuksieni puolesta lastensuojelutyöhön. Onneksi itsetuntemukseni oli jo nuorempana sillä tasolla, ettei tarvinnut mennä mihinkään alan soveltuvuuskokeisiin tätä asiaa toteamaan. Nuorten kanssa voi kyllä hetkittäin olla hauskaa ja satunnaisista taidokkaista täsmäloukkauksista voi päätellä, että niiden edellyttämän itsen ulkopuolelle suuntautuvan havainnointikyvyn ansiosta myös tekniset edellytykset empatiaan ovat olemassa. Kysyvät vielä, miksei meillä ole lapsia! Tämänhetkinen työni on huomattavasti iisimpää kuin Samin työn ohessa vietetty vapaa-aika. Onneksi pääsin juhannuksen jälkeen uutistoimistoon lepäämään.

Suomen kesä on osoittautunut niin kylmäksi, etten viitsi juuri ulkona oleskella. Töihin lähtiessä pukeudun ratikka-metro-matkaa varten paksuun samettitakkiin ja huiviin. Ennen työvuoron alkua käyn talon kellarissa hikoilemassa 20 minuuttia soutulaitteessa ja stepperissä, jotta saisin veren kiertämään. Kevään loputon kuivuus ja pöly on vaihtunut kuitenkin rankkoihin kuurosateisiin ja muuhun tihutukseen. En edelleenkään käytä sateenvarjoa, koska on tullut todistettua jo useampaan otteeseen, että unohdan sen aina matkalla jonnekin.

Nyt kun katsoo ikkunasta ulos, voisi melkein kuvitella itsensä aurinkoiselle nurmelle lukemaan italialaista sarjamurhaajadekkaria. Voisi melkein kuvitella ostavansa latten kahvilasta ja käärivänsä housunlahkeet ylös. Voisi kuvitella sulkevansa silmänsä auringonvalossa ja näkevänsä sen häikäisevän sinipunakirjavana luomiensa läpi. Kun auringossa makaa kyljellään ja avaa silmänsä vuorotellen, se auringonpuoleinen näyttää kaiken sinertävämpänä ja vaaleampana kuin toinen. Silloin on vaikea kertoa, kumpi on oikeassa. Otsan takana tuntuu silmää liikuttaessa pieni hermosärky ja tekisi mieli painaa 'auto levels' -nappia photoshopissa. Mutta aivot eivät enää tiedä, mikä väri on totta. Tässä tarinassa ei ole vertauskuvallista opetusta.

Rahalla saa ja kiitoksella pääsee

Olen viettänyt kyseenalaisen illan yrittäen vastailla kysymyksiin Uneton48-kilpailun tekijänoikeuksista. Elokuvantekijöistä tuntuu, että heitä yritetään riistää ja sehän ei ole koskaan hyvä. Alkuperäisenä ajatuksena oli vain laatia suhteellisen yksinkertaiset ja selkokieliset tuotantopaperit, erityisesti verrattuna jenkkikilpailun monisivuisiin pikkupräntteihin. Liian helppoa ollakseen totta. Sopimus on ihan toimiva siinä tapauksessa, että elokuvat ovat akselilla ihan kivaa - täyttää paskaa. Mutta mitä jos joukossa on laadukas ja ihmeellinen cineman helmi, jonka kaikki haluavat ostaa? Eihän olisi reilua, että järjestäjät saisivat myyntivoitot jostain tällaisesta työstä. Työstä, jota emme ole tehneet. Ei tietenkään. En edes kuvittele saavani jotain palkkaa siitä työstä, jota olen tehnyt ja teen: Nettisivujen ja muun markkinointimateriaalin suunnittelusta, tilojen varauksista, myyntityöstä, sponsorisopimusten tekemisestä, kymmenistä tapaamisista ja puhelinsoitoista, valvotuista öistä, ideapalavereista, vapaaehtoisten rekrytoinnista, sivuston ylläpitämisestä ja päivittäisista tarkistuksista, tarjouspyyntöjen lähettelystä, apurahahakemusten rustaamisesta, yhteistyökuvioiden suunnittelusta... Ja tätä ei pidä käsittää valituksena, olen tehnyt kaiken omasta halustani ja täynnä intoa.

Raha on minulle toissijaista. Olen nimittäin kissa ja elän pelkällä kiitoksella. Ihan totta. Mitä Suomi saisikaan minusta irti, jos osaisi kiittää. Mutta kirjoituksista henkii syvää tyytymättömyyttä ja uhmaa. Aivan kuin niissä olisi jo lähtöajatuksena se, että emme voi saavuttaa yhteisymmärrystä. Miksei asioita voi lähestyä toiveikkaasti, muutokseen uskoen? Yritän katsoa kiivailun ohi ja keskittyä itse asiaan. Tyyli ei muuta faktoja, mutta minua väsyttää ja ystävällisempi sävy voisi pelastaa päiväni.

Joka soluni ikävöi Uutta-Seelantia. Se maa opetti minulle, ettei rahalla ole mitään väliä. Lähdin matkaan stressaten siitä, miten rahamme riittävät. Suoritin päässäni ala-asteen matikantehtäviä tulevasta toimeentulostamme. Tiesin, että tulotaso olisi alhaisempi. Tiesin, että asuminen olisi kallista. Ruokakin olisi kallista. Jotain kuitenkin tapahtui matkalla ja tänä keväänä palasin Suomeen vähät välittäen siitä, miten paljon saisin rahaa ja tulisinko toimeen. Pystyn pienentämään kulutustani loputtomasti. On valtavasti asioita, joita ilman tulen toimeen. Antakaa minun vain pitää uusi, kiristämätön piponi. Ja sanokaa joskus 'kiitos, kiva kun yrität'.