Olen viettänyt kyseenalaisen illan yrittäen vastailla kysymyksiin Uneton48-kilpailun tekijänoikeuksista. Elokuvantekijöistä tuntuu, että heitä yritetään riistää ja sehän ei ole koskaan hyvä. Alkuperäisenä ajatuksena oli vain laatia suhteellisen yksinkertaiset ja selkokieliset tuotantopaperit, erityisesti verrattuna jenkkikilpailun monisivuisiin pikkupräntteihin. Liian helppoa ollakseen totta. Sopimus on ihan toimiva siinä tapauksessa, että elokuvat ovat akselilla ihan kivaa - täyttää paskaa. Mutta mitä jos joukossa on laadukas ja ihmeellinen cineman helmi, jonka kaikki haluavat ostaa? Eihän olisi reilua, että järjestäjät saisivat myyntivoitot jostain tällaisesta työstä. Työstä, jota emme ole tehneet. Ei tietenkään. En edes kuvittele saavani jotain palkkaa siitä työstä, jota olen tehnyt ja teen: Nettisivujen ja muun markkinointimateriaalin suunnittelusta, tilojen varauksista, myyntityöstä, sponsorisopimusten tekemisestä, kymmenistä tapaamisista ja puhelinsoitoista, valvotuista öistä, ideapalavereista, vapaaehtoisten rekrytoinnista, sivuston ylläpitämisestä ja päivittäisista tarkistuksista, tarjouspyyntöjen lähettelystä, apurahahakemusten rustaamisesta, yhteistyökuvioiden suunnittelusta... Ja tätä ei pidä käsittää valituksena, olen tehnyt kaiken omasta halustani ja täynnä intoa.
Raha on minulle toissijaista. Olen nimittäin kissa ja elän pelkällä kiitoksella. Ihan totta. Mitä Suomi saisikaan minusta irti, jos osaisi kiittää. Mutta kirjoituksista henkii syvää tyytymättömyyttä ja uhmaa. Aivan kuin niissä olisi jo lähtöajatuksena se, että emme voi saavuttaa yhteisymmärrystä. Miksei asioita voi lähestyä toiveikkaasti, muutokseen uskoen? Yritän katsoa kiivailun ohi ja keskittyä itse asiaan. Tyyli ei muuta faktoja, mutta minua väsyttää ja ystävällisempi sävy voisi pelastaa päiväni.
Joka soluni ikävöi Uutta-Seelantia. Se maa opetti minulle, ettei rahalla ole mitään väliä. Lähdin matkaan stressaten siitä, miten rahamme riittävät. Suoritin päässäni ala-asteen matikantehtäviä tulevasta toimeentulostamme. Tiesin, että tulotaso olisi alhaisempi. Tiesin, että asuminen olisi kallista. Ruokakin olisi kallista. Jotain kuitenkin tapahtui matkalla ja tänä keväänä palasin Suomeen vähät välittäen siitä, miten paljon saisin rahaa ja tulisinko toimeen. Pystyn pienentämään kulutustani loputtomasti. On valtavasti asioita, joita ilman tulen toimeen. Antakaa minun vain pitää uusi, kiristämätön piponi. Ja sanokaa joskus 'kiitos, kiva kun yrität'.
No comments :
Post a Comment