Vasemman puolen sivupalkissa on uusi nappi! Sen kautta voi tarjota mulle kahvit!!! En kuvittele saavani tällä tavalla edes sellaista tuottoa kuin ostarin nurkilla huuliharpun läpi hengittävät, toisesta suupielestä kuolaavat maorit. Mutta kahvittelu on kivaa, eikä mulla ole varaa käydä läheskään niin usein kuin haluaisin. Jos tällä tavalla saan parin kupillisen hinnan kasaan, lupaan myös tarjota kahvit jollekulle lajitoverilleni. Eihän sitä koskaan tiedä - ja ainakaan ei saa jos ei pyydä :) Itse lahjoittelen aina silloin tällöin jotain... ja vaikka antaminen onkin kivempaa, ei se saaminenkaan harmita.
FYI: Kahvikupillinen maksaa täällä noin 3-4 NZD (euroissa noin puolet). Kiitos etukäteen!
Noihin ostarin huuliharpisteihin liittyen - viime viikolla Foodtownin edessä soitti oikea viulisti. Soitti niin hienosti, että en millään olisi halunnut lähteä kaupasta kotiin. Tyhjensin lompakkoni vähäisen sisällön viulukoteloon ja seisoin vain siinä tuijottaen sitä. Kotiin tultuani itkin hitusen, kun muistelin miltä se kuulosti. Sami jätti viulistille käyntikorttinsa ja kirjoitti toiselle puolelle, että haluaisi nauhoittaa sen soittoa. Siitä ei ole kuulunut mitään, liekö osasi englantia. Valkoharmaasta ihosta ja itäeurooppalaisesta vaateparresta päätellen ei ollut paikallinen.
29.6.09
22.6.09
Hyviä päiviä ja vielä parempia unelmia
Viime viikkoina olen yrittänyt ystävystyä naisten kanssa. Suurin syy on se, että elämässäni ei ole tällä hetkellä juurikaan naispuolisia ystäviä. Lisäksi asun kahden (välillä kolmen ja hetkittäin jopa neljän) miehen kanssa, ja pyörin muutenkin enimmäkseen miespuolisten elokuvantekijöiden kanssa. Ja kuten Sami välillä muistuttaa, miehen kanssa ei voi olla vain ystävä. Vaikka itse ajattelisin sitä kuinka veljenä tai ystävänä, mies näkee naisen aina potentiaalisena panona. Sanavalinta on siis Samin, ei minun.
Lauantai-iltana lähdin katsomaan näytelmää yhden näyttelijäkaverin kanssa. Käsikirjoitus oli loistava, mutta näyttelijät pilasivat siitä suurimman osan teatraalisuudellaan. Kummallinen paradoksi: Suurieleisyyden on tarkoitus peittää epävarmuutta, mutta se lopulta korostaa sitä. Näyttelijä katsoo yleisöä ja miettii, mitä yleisö mahtaa ajatella hänestä. Yleisö katsoo näyttelijää ja miettii, että näyttelijä miettii, mitä yleisö mahtaa ajatella. Ja niin kukaan ei ajattele itse näytelmää ja illuusio särkyy. Huono tai ei, näytelmän jälkeen oli ihana istua alas analysoimaan sitä ja höpöttämään ties mistä. Menimme rakennuksen toiselle puolelle Comedy Clubin baariin, koska siellä saa olla rauhassa kun niillä on show käynnissä. Tietenkin juuri sitä ennen ja sen jälkeen paikka kuhisi polttari-iltaa viettäviä keski-ikäisiä... Kyllä, keski-ikäisiä. Sellaisia, jotka tulevat "juttelemaan", mutta puhuvat humalassa omista lapsistaan ja sunnuntain eläintarhareissusta. Yksi kaatoi vesilasin pitkin pöytää ja pyyhki sen sitten omalla paidallaan, kun rätti kädessä menetti taas tasapainonsa.
Olen nyt näytellyt kahdessa opiskelijalyhärissä, joita en ole kumpaakaan vielä nähnyt. Odotukset eivät ole korkealla, jo pelkästään tuotannon laadun vuoksi. Meidän 48-tunnin elokuva Brian sen sijaan on saanut suurta suosiota lähipiirissä. Näyttelijäkurssin opettaja näki sen ja halusi näyttää kurssilaisille, jotka ovat nyt kaikki kovin kiinnostuneita työskentelemään kanssani. Suhtaudun tosin ristiriitaisesti siihen, että näyttelijäkaverit ajattelevat minua ohjaajana. En osaa ohjata itseäni, enkä takuuvarmasti ketään muutakaan samaan aikaan kun itse näyttelen. Ohjaaminen vaatii pientä etäisyyttä tilanteesta, vähintään sitä, että näkee jokaisen oton nauhalta jälkikäteen. Eikä siinä olisi mitään järkeä, kun tarkoitus on vain opiskella näyttelijäksi. Ulkopuolinen näkee paljon helpommin, mikä toimii ja mikä ei. No, pistän tänne linkin, kun saadaan Brian (kyllä, nimi on tarkoituksella korni) nettiin.
Lähes kaikki vapaa-aikani työn ohella menee kirjoittamiseen - siis käsikirjoittamiseen. En osaa lopettaa, en halua mennä nukkumaan... joskus vessassa käyminenkin tuntuu ajan haaskaukselta. Tosin pöntöllä saa välillä hyviä ideoita. Odotan koko ajan, että jään työn kanssa jotenkin jumiin. Tällä kertaa tarina on suunniteltu hyvin etukäteen ja kohtauslista koko ajan mukana, mutta silti. Jumi tulee aina jossain vaiheessa, ja nyt on hirveä kiire kirjoittaa ennen kuin se iskee. Ja ennen kuin rupean inhoamaan koko ideaa.
Samista on tullut tässä samalla hämmästyttävän taitava graafinen suunnittelija. Se on katsellut mun nyherrystä vuosia, lainannut kirjoja ja lehtiä ja ruvennut leikkimään kuvilla ja fonteilla. Ja sitähän se on. No rocket science. Kun sillä on jo valmiiksi hyvä ymmärrys markkinoinnista ja bisneksestä yleensä, odotan innolla että voin ruveta kirjoittavaksi kotirouvaksi, jonka aviomies hoitaa leivän pöytään... Mulla on jo valkoinen froteeaamutakki, mäkki, töppöset ja kahvikuppi. Kirjoittajan elämä olis niin kivaa... Ja sitten välillä pynttäytyisin ja menisin näyttelemään. Niin ja kahvittelisin Mt Edenissä naispuolisten ystävieni kanssa! Olis niin kivaa!
Lauantai-iltana lähdin katsomaan näytelmää yhden näyttelijäkaverin kanssa. Käsikirjoitus oli loistava, mutta näyttelijät pilasivat siitä suurimman osan teatraalisuudellaan. Kummallinen paradoksi: Suurieleisyyden on tarkoitus peittää epävarmuutta, mutta se lopulta korostaa sitä. Näyttelijä katsoo yleisöä ja miettii, mitä yleisö mahtaa ajatella hänestä. Yleisö katsoo näyttelijää ja miettii, että näyttelijä miettii, mitä yleisö mahtaa ajatella. Ja niin kukaan ei ajattele itse näytelmää ja illuusio särkyy. Huono tai ei, näytelmän jälkeen oli ihana istua alas analysoimaan sitä ja höpöttämään ties mistä. Menimme rakennuksen toiselle puolelle Comedy Clubin baariin, koska siellä saa olla rauhassa kun niillä on show käynnissä. Tietenkin juuri sitä ennen ja sen jälkeen paikka kuhisi polttari-iltaa viettäviä keski-ikäisiä... Kyllä, keski-ikäisiä. Sellaisia, jotka tulevat "juttelemaan", mutta puhuvat humalassa omista lapsistaan ja sunnuntain eläintarhareissusta. Yksi kaatoi vesilasin pitkin pöytää ja pyyhki sen sitten omalla paidallaan, kun rätti kädessä menetti taas tasapainonsa.
Olen nyt näytellyt kahdessa opiskelijalyhärissä, joita en ole kumpaakaan vielä nähnyt. Odotukset eivät ole korkealla, jo pelkästään tuotannon laadun vuoksi. Meidän 48-tunnin elokuva Brian sen sijaan on saanut suurta suosiota lähipiirissä. Näyttelijäkurssin opettaja näki sen ja halusi näyttää kurssilaisille, jotka ovat nyt kaikki kovin kiinnostuneita työskentelemään kanssani. Suhtaudun tosin ristiriitaisesti siihen, että näyttelijäkaverit ajattelevat minua ohjaajana. En osaa ohjata itseäni, enkä takuuvarmasti ketään muutakaan samaan aikaan kun itse näyttelen. Ohjaaminen vaatii pientä etäisyyttä tilanteesta, vähintään sitä, että näkee jokaisen oton nauhalta jälkikäteen. Eikä siinä olisi mitään järkeä, kun tarkoitus on vain opiskella näyttelijäksi. Ulkopuolinen näkee paljon helpommin, mikä toimii ja mikä ei. No, pistän tänne linkin, kun saadaan Brian (kyllä, nimi on tarkoituksella korni) nettiin.
Lähes kaikki vapaa-aikani työn ohella menee kirjoittamiseen - siis käsikirjoittamiseen. En osaa lopettaa, en halua mennä nukkumaan... joskus vessassa käyminenkin tuntuu ajan haaskaukselta. Tosin pöntöllä saa välillä hyviä ideoita. Odotan koko ajan, että jään työn kanssa jotenkin jumiin. Tällä kertaa tarina on suunniteltu hyvin etukäteen ja kohtauslista koko ajan mukana, mutta silti. Jumi tulee aina jossain vaiheessa, ja nyt on hirveä kiire kirjoittaa ennen kuin se iskee. Ja ennen kuin rupean inhoamaan koko ideaa.
Samista on tullut tässä samalla hämmästyttävän taitava graafinen suunnittelija. Se on katsellut mun nyherrystä vuosia, lainannut kirjoja ja lehtiä ja ruvennut leikkimään kuvilla ja fonteilla. Ja sitähän se on. No rocket science. Kun sillä on jo valmiiksi hyvä ymmärrys markkinoinnista ja bisneksestä yleensä, odotan innolla että voin ruveta kirjoittavaksi kotirouvaksi, jonka aviomies hoitaa leivän pöytään... Mulla on jo valkoinen froteeaamutakki, mäkki, töppöset ja kahvikuppi. Kirjoittajan elämä olis niin kivaa... Ja sitten välillä pynttäytyisin ja menisin näyttelemään. Niin ja kahvittelisin Mt Edenissä naispuolisten ystävieni kanssa! Olis niin kivaa!
21.6.09
Kirjainten värit
Ennen ihan oikeaa päivitystä, jos täällä on vielä joku lukija jäljellä, jätän teille haasteen: Jos ajattelet jotain numeroa tai kirjainta, minkä värinen se on? Olen kuullut, että muillakin kuin itselläni on ollut lapsesta asti tapana kuvitella tietyt kirjaimet ja numerot tietyn värisiksi. En tiedä onko kirjaiden värittelystä erityistä hyötyä, muuta kuin ehkä oppimisvaiheessa. Numeroiden kohdalla värit auttavat vieläkin. Suomen puhelinnumeroni on puna-sininen ja Uuden-Seelannin numero enemmän vihreä ja vaalea. Kokeilin, miten hyvin muistan lapsena päättämäni värit ja sain aikaan oheisen värikartan. Jostain syystä tuntuu paremmalta nähdä kirjaimet "oikeissa" väreissä ja rupesin miettimään, vaikuttaako tämä jollain lailla työhöni. Jos teen grafiikkaa, jossa vilisevät tietyt kirjaimet tai numerot, valitsenko alitajuisesti niille kuuluvat värit? Numeroiden ja kirjainten lisäksi väritän mielessäni myös ihmisiä (eikä kyse ole mistään auroista!), elämänvaiheita, tunteita, asuinpaikkoja, asiakkaita... Huomaattehan että ihmiset ja asiakkaat piti mainita erikseen :) Vaikka kuinka ajattelisi tekevänsä pienen, siistin päivityksen, tulee aina sanoneeksi jotain. Parempi lopettaa ajoissa.
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)