Vaivannäön kulttuurierot

Leikitäänpä ajatusleikkiä. Otetaan stereotyyppinen suomalainen ja samalla tavalla keskiverto uusiseelantilainen. Annetaan molemmille korkeat tavoitteet, vaikka jotain puolimahdotonta niinkuin oman täyspitkän elokuvan tekeminen (jopas sattui!).

Tyypillinen suomalainen katselee kaukaisia haaveitaan ja laskeskelee vuosia, tekee töitä ja säästää rahaa. Seelanninpoika kerää kaverit kokoon ja tekee vähillä rahoillaan jotain hirveää paskaa. Yrittää editoida paskasta konvehtia, antaa periksi. Ryhtyy suunnittelemaan uutta projektia. Suomalainen on tässä vaiheessa istunut pari vuotta neljän seinän sisällä, käsikirjoittaen jotain, mitä ei uskalla näyttää vielä kenellekään. Seelantilainen verkostoituu pössyttelemällä kavereidensa kuisteilla Aucklandin lähiöissä. Taas löytyy parikymmentä kaveria tekemään seuraavaa "elokuvaa". Heitetään kolikkoa siitä, kuka joutuu vääntämään käsikirjoituksen. Tehtävä annetaan eurooppalaiselle vaihtarille, koska paikalliset inhoavat työtä ja vaivaa. Suomalainen hakee Taikkiin seitsemännen kerran ja uskaltautuu puhumaan toiselle elokuvista haaveilevalle koulun aulassa. He vaihtavat yhteystietoja, mutta kumpikaan ei lopulta ota yhteyttä. Eihän sitä tiedä, jos se toinen ei ymmärrä mun ideoitani. Tai varastaa ne. Tässä kilpaillaan kuitenkin samasta opiskelupaikasta. Seelanninpojan kolmas elokuvaprojekti on nyt käynnissä. Jostain syystä kaksi ensimmäistä saivat youtubessa yksi ja puoli tähteä, yhteensä. Mutta tästähän ei lannistuta. Kyllä joku jossain vaiheessa näkee tuotannollisten seikkojen ohi, tajuaa seelanninpojan taiteellisen nerouden ja antaa pari miljoonaa seuraavaa projektia varten. Suomalainen saa käsikirjoituksen valmiiksi ja lähettää sen isoon tuotantoyhtiöön. Mitään ei kuulu. Taikista tulee hylkykirje. Seelanninpojan äiti kehuu pojan elokuvaa, myy lauman lampaita ja lainaa pojalle rahat rediin. Elokuvanteko jatkuu.

Eihän se nyt näin mene, mutta juuri tänä aamuna tuntui siltä, että piti tuottaa kappaleen verran kärjistettyä pakinaa... Totta toinen puoli. Täälläpäin vältellään työtä ja ponnistelua enemmän kuin Suomessa. Miksi valmistautua ja nähdä vaivaa, kun voi vain heivata jotain kokoon hauskanpidon lomassa? I'll just wing it. Pienessä maassa on helpompi loistaa... Tämän pitäisi tietysti päteä myös Suomeen, mutta jostain syystä ei. Ainakin asenne on Suomessa erilainen. Opin jo aikaa sitten, ettei ilman vaivannäköä synny mitään hienoa. Täällä olen vielä 30% maanisempi hikipinko kuin Suomen mittakaavassa. Eikä mua edes hävetä. Niiden pitäisi hävetä, jotka eivät anna parastaan kaikessa mitä tekevät. Siinäs kuulitte.