Vanhemmat-uni-teatteri-pakettiauto...

On vihdoin tullut aika kertoa kuulumisia. Niitä on niin paljon, että ne täytyisi oikeastaan jakaa kategorioihin. Nääh, kappalejako saa riittää.

Noin kuukausi sitten vanhempani saapuivat Uuteen-Seelantiin. Ensimmäiset kaksi viikkoa olimme kaikki viisi saman katon alla, eikä se nyt mitenkään ahdistanut. Jonain päivänä mulla on valtava talo ja ainakin kymmenen ihmistä saman katon alla. Pitäisi varmaan perustaa motelli... paitsi että haluan tuntea kanssa-asukit, mikä saattaisi ehkä haitata liiketoimintaa.

Nyt vanhemmillani on oma asuntonsa, joka on (kuten rukoilin) edullinen, siisti, 2-huoneinen, hyvällä paikalla, lähellä meidän asuntoa ja siinä on puutarha. Näköalaa ei varsinaisesti tullut, mutta ilta-aurinko paistaa erkkeri-ikkunoista ruokapöytään ja siellä on toimiva takka. Isi ja äiti lenkkeilevät kuitenkin tuossa tulivuorella, jossa maisemia piisaa.

Tällä viikolla yritin unikokeilua. Koska olen vapaa kuin taivaan lintu, nukun usein 9-10 tuntia yössä. Nukkuminen on vaan kivaa. Tässä tietysti haaskautuu aikaa, eikä ylimääräinen uni virkistä mitenkään erityisesti. Chris oli puhunut meille jo pari viikkoa polyphasic-unirytmeistä ja siirtyi itse tällä viikolla kokeilemaan uberman -nimistä aikataulua. Siinä nukutaan vain 20-30 minuutin päiväunet neljän tunnin välein, mistä siis kertyy 2-3 tuntia unta vuorokaudessa. Viikon totuttelun jälkeen päiväunien pitäisi tehostua niin, että niiden aikana ehtii vajota siihen elintärkeään REM-uneen. Niinpä niin.

Me päätimme kuitenkin Samin kanssa kokeilla everyman-nimistä unirytmiä, jossa nukutaan 3-4 tuntia yöllä ja kolmet 30min päiväunet pitkin vuorokautta. Ajoitus toimi, sillä mulla oli enemmän design-hommia lautasellani ja lisätunnit tuli käytettyä tehokkaasti. Päiväunien ottaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Mulla ei ole sellaisia unenlahjoja, että pystyisin nukahtamaan parissa minuutissa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Neljän päivän kuluttua olin jo univelasta ihan sumea, ja silti nukuin vain 5-10 minuuttia puolen tunnin päikkäreistä. Palasin takaisin pitempään yöuneen, mutta en kuitenkaan aikaisempaan unirytmiini, ainakaan vielä. Opettelen heräämään aamulla aikaisin ja nukkumaan iltapäivällä yhdet päiväunet kun vireystaso lopahtaa.

Polyphasic-rytmin ongelma on juuri se, että sen harrastajat ovat koko ajan pienessä univelassa. Tähän liittyvä suurin ongelma itselleni on, että univelka hämärtää luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Luin myöskin jostain, että REM-unen jälkeen tulevat syvän unen vaiheet ovat tärkeitä mm. spatiaalisen hahmottamisen ja fyysisten taitojen oppimisen kannalta. En halua, että ainakaan unen puute estää minua tanssimasta. Olkoon mieluummin syynä vaikka synnynnäinen lahjattomuus :)

Tanssimisesta puheen ollen, kävin eilen koe-esiintymässä tanssiteatteriin. Kyseessä oli kaksituntinen workshop, jossa tehtiin ryhmissä ja pareittain pieniä improharjoituksia ja pikapikaa valmistettuja esityksiä. Ideoiminen oli hauskaa ja itse esittäminenkin, vaikka en mikään erityinen tanssija ole. Viittä paikkaa teatterissa hakee yhteensä sata henkeä, joille järjestettiin kaksi koe-esiintymistä noin 30 hengen erissä. Tämän kuultuani mietin, pitäisikö vain lähteä kotiin. Eihän mulla ole mitään realistia mahdollisuuksia olla niiden viiden joukossa. Päätin kuitenkin ottaa tilaisuudesta kaiken irti. Tanssissa ja näyttelemisessä on jotain samaa. Tanssikin tuntui luontevalta heti, kun lakkasi ajattelemasta itseään ja kohdisti huomionsa toiseen ihmiseen. Pitää uskaltaa olla lähellä ja olla avoin, reagoida. Tässä mielessä tanssin ja teatterin yhdistäminen on loistava juttu. Tanssi koskettaa aivan eri tavalla, jos esiintyjät keskittyvät toisiinsa eivätkä pelkästään tekniseen suoritukseen.

The van story

Kävin eilen edustamassa Samia ja itseäni suhteellisen tylsissä kihlajaisjuhlissa. Tylsissä siksi, etten tuntenut siellä juuri ketään ja keskustelu kuivui heti sen jälkeen kun vastapuoli oli kertonut lomasuunnitelmistaan ja minä olin kertonut pakettiauton tarinan...

Olipa kerran pakettiauto. Sen osti ostanut saksalainen lääketieteenopiskelija Lucas, joka halusi kiertää Uutta-Seelantia ja pohtia elämän tarkoitusta. Pojalla oli pellavanväriset kiharat ja antiikin kreikkalaisen patsaan piirteet. Aucklandin pohjoispuolisella leirintäalueella Lucas kohtasi Jominen. Älkää käsittäkö väärin, Lucasin tyttöystävä oli matkalla Seelantiin ja Jomine - olkoonkin sinkku, nuori ja kaunis - on rakastunut vain Jeesukseen. Jomine palasi reissultaan jonkin sortin sikaflunssan kourissa ja nukkui pari vuorokautta putkeen. Pari viikkoa myöhemmin Lucas saapui Aucklandiin ja tarvitsi yöpaikkaa. Pakettiauto parkkeerattiin viereiselle poikkikadulle ja meidän moottoroitu ilmapatja pumpattiin Lucasille. Kun tyttöystävä saapui Saksasta seuraavana päivänä, pakettiauto oli viety. Lucasilla ei ollut vakuutusta ja auton mukana meni myös kameran linssejä ja muuta arvokasta, itse asiassa koko saksalaisen omaisuus. Jomine ryhtyi rukoilemaan.

Onneksi meillä majaili ylimääräinen auto, Hyphenin subaru Waldorf. Hyphenilla on hetkittäin yksinuottisesta ulkokuoresta huolimatta kultainen sydän, ja se lainasi Suomesta käsin autonsa tuntemattomille saksalaisille. Saksalaiset lainasivat rahaa kotoa ja lähtivät Coromandeliin.

Viikon päästä Lucas soitti ja kertoi, että poliisi on löytänyt auton. Se pitäisi käydä hakemassa Hendersonista, länsi-Aucklandista. Ajoimme Samin kanssa poliisiasemalle ja yritimme selittää asiamme. 20 minuutin säätämisen jälkeen, huolimatta siitä ettemme tienneet Lucasin sukunimeä, saimme lapun jolla auton sai hakea varastosta. Sami kysyi, oliko auto tutkittu ja tyhjennetty. Perinpohjaisesti, poliisi vakuutti. Auto oli löytynyt isomman jengi/huumepidätyksen yhteydessä.

Varasto osoittautui hinaus- ja romutusliikkeeksi. Sami oli lievästi huolestunut siitä, että autossa näytti olevan vielä varkaan tavaroita ja virta-avaimessa itse taotun näköinen avain. Kotona pysäköimme edellisestä viisastuneina aivan talon eteen. Tässä vaiheessa autosta löytyi vaatteiden lisäksi pari varastettua luottokorttia, huumepiippu ja sushia. Sami laittoi poliisille viestiä, mutta mitään ei kuulunut.

Parin päivän päästä - eli eilen - samaan aikaan kun minä kävin koe-esiintymässä sinne teatteriin, autoon murtauduttiin uudestaan. Sami oli kotona ja huomasi pian auki törröttävän takaluukun. Auton etupenkit oli käännetty nurin, ikäänkuin sieltä olisi etsitty jotain. Osa vaatteista oli kadonnut, mutta luottokortti ja piippu olivat sisällä talossa. Kun minä palasin kotiin, tien toisella puolella nökötti edelleen parkissa saarelaismies, lippis syvällä päässä ja aurinkolasit silmillä. Sami oli tarkkaillut ukkoa ja kävi ottamassa valokuvat autosta.

Kaikesta draamasta huolimatta päätin keskittyä elämässäni muihin asioihin, kuten nukkumiseen. Kihlajaisjuhlien jälkeen kävin eilen nukkumaan yhdeksältä illalla, ja heräsin ilman herätyskelloa kuudelta. Kerrankin!

Seuraavassa jaksossa:

Meillä on työn alla kokeellinen lyhytelokuva, jossa mennään aikakaudesta ja genrestä toiseen 13 minuutissa. Näyttelemme siinä itse Bean ja Chrisin kanssa...

Eteläsaaren reissu on suunnitteilla - kahdeksalle hengelle, koska perhettä on maisemissa niin valtavasti joulun aikaan (JEEE). Lentojen varaamisen jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että majoituspaikkoja ja vuokra-autoja on tuskin lainkaan jäljellä...

Apurahapäätöksiä julkistetaan joulukuussa...

(kattokaa nyt miten meikä osaa käyttää teasereita!! :D)