11.12.11

Joulun (painolastin) alla

Vaikka meillä ei joulua tänä vuonna mitenkään suurieleisesti vietetä, elämä väkisinkin hektistyy kohti jouluaattoa. Tänä viikonloppuna oli jouluteemaista menoa joka illaksi. Perjantaina selvisin Ponsonbyyn katselemaan jouluvaloja ja lauantaina piknikille Christmas in the Parkiin, pitkästä pitkästä aikaa. Tänä iltana en enää selvinnyt minnekään. Viime yön valvoin kuukautiskivuissani ja nukuin neljän tunnin päiväunet täsmälleen Samin bändiharkkojen aikana (uskomatonta mutta totta). Että kyllä on elämä taas niin täynnä glamouria.

Joulun alla on hyvä puhua ruoasta.

Eilen kuulin uusilta hollantilaisilta ystäviltäni, että kahvia ei pitäisi tehdä alumiinikeittimessä, kun siitä irtoaa alumiinia ja ties mitä. Tänä aamuna tutkin väitteitä ja tilasin trademesta uuden, teräksisen espressokeittimen. Mikä siinä on, että joka kerta kun kuulee jonkin asian tai ruoka-aineen epäterveellisyydestä, sellainen huoleton suhtautuminen katoaa. Voi olla, että uusi tutkimus sitten kumoaa edellisen väitteen, mutta viattomuuteni ei koskaan enää palaa. Kohta ei ole enää yhtään viatonta ruoka-ainetta, jota voisin vain syödä mussuttaa sen kummempia ajattelematta. Liha on epäeettistä, limu on myrkkyä, leipä lihottaa... Jos olo on huono, etsin ensimmäisenä syitä ruoasta. Hämmentävintä on se, että lähes kaikki mitä syön voi jonkun dieettigurun tai tutkimuksen näkökulmasta aiheuttaa pahaa oloa. Tai se että syön liikaa. Tai se, etten syö.

Meidän elämä on vähän vaiheessa.

Talo on menossa myyntiin. Jomine on muuttamassa pois, Australiaan. Löysimme toimistohuoneen Kingslandista, kivalta paikalta ja tosi halvalla. Menen ensi viikolla mittailemaan huonetta, sisustustarkoituksessa. Nyt pitäisi vain löytää uusi koti ja valmistautua muuttamaan. David eli toinen kämppis tulee mukana. Se osti juuri oman rivitalokaksion, mutta ei raaski asua siellä itse vaan vuokraa sen aluksi eteenpäin ja asustelee meidän kanssa. Haluaisin löytää niin edullisen asunnon, että meillä olisi varaa maksaa sitä ihan kahdestaankin, kun David lähtee. Kun kämppiksistä ei koskaan tiedä. Ja jos hengailee päivät toimistolla, jossa on muuta media- ja musiikkialan väkeä, siinä on ehkä ihan riittävästi sosiaalista elämää.

Sinkkunaisista

Olen viime viikkojen aikana tutustunut useampaan sinkkunaiseen. Ei sillä, että sinkkuus olisi omasta mielestäni niiden määrittelevin ominaisuus. Olen vain päätynyt miettimään, miten se vaikuttaa ystävyyteen. Pystyn kyllä eläytymään siihen, miten hankalaa on olla yli kolmekymppinen kristitty ja etsiä elämänkumppania. En vain ole itse kokenut mitään vastaavaa. Olen ollut naimisissa 19-vuotiaasta. Sinkkuus ei ole koskaan ollut mulle kuin jännittävä, lyhyt elämänvaihe. Aina kun ehdin vähän innostua yksin olemisesta ja yksin pärjäämisestä, tapasin jonkun. Vasta viikkojen tutustumisen jälkeen olen alkanut miettiä, miltä oma naimisissaoloni sinkkunaisista tuntuu. Tarkoittaako se, etten ole yhtä hyvä ystävä? Sinkkunaisilla tuntuu olevan jotenkin tiiviimpiä ja intensiivisempiä ystävyyssuhteita. Minä lähden usein aikaisin kotiin, kun kotona odottaa oma mies ja halit ja usein myös ruoka.

Sinkkunaisilla näyttää myös olevan yksinkertaisempi päätöksentekoketju. Katsoin aivan ihmeissäni, kun ystäväni osti hetken mielijohteesta 75 dollaria maksavan ottomaanin - huonekalun, jolla ei ole selkeää käyttötarkoitusta. En olisi ikinä pystynyt perustelemaan Samille, miksi tarvitsemme raidallisen, liian matalan ja selkänojattoman tuolin, jota ei saa käyttää pöytänä.

Joulusuunnitelmista

Kun edessä on vääjäämätön muutto, ei jaksa laittaa joulua. Miksi ripustaa koristeita, jos ne ovat (toisin kuin kaikki muu) jo valmiiksi mukavasti muuttolaatikoissa? Kun sukua ei ole tulossa käymään, ei ole erityistä syytä reissata minnekään. Muuttaminen maksaa, joten rahaakaan ei viitsisi hirveästi kuluttaa. Että taitaa tulla aika simppeli joulu :)

8.10.11

Kynttilän polttamisen vauhti

Päivitän blogia nykyään niin harvoin, että käyttöliittymä muuttuu jokaisen päivityskerran välissä. Syytän tästä Googlea. Asioiden pitäisi tapahtua netissä ja netin ulkopuolella kaiken kaikkiaan hitaammin, jotta tuntisin itse liikkuvani nopeammin. Kaikki on suhteellista. Kouluaikana pidin hiihtämisestä pimeässä. Kun ei nähnyt latua, tuntui kuin olisi kiitänyt hirveällä vauhdilla metsän läpi. Todellisuudessa sotkin varmaan aika lailla paikallani. En ollut mikään huippuhiihtäjä.

Luin Tina Feyn kirjan. Ottaen huomioon, että nainen on ehtinyt luoda TV-shown, näytellä sen pääosaa ja tehdä pari lasta, en ymmärrä miten tuo kirja on ehtinyt valmistua. Ehkä sen oli kirjoittanut joku assistentti. Kirjasta heijastui hassulla tavalla se newyorkilaisuus, joka Woody Allenin ja Frendien jälkeen tuntuu etäisen vieraalta. Siihen sisältyy olettamus loputtomasta tuotteliaisuudesta, univelasta ja rautaisesta ajanhallinnasta.

New Yorkista voi sanoa kaikenlaista, mutta monet siellä (corporate-tikapuiden yläoksilla) ehtivät valtavasti. Elämää ei tuhlailla lomiin, lounaisiin tai kahvilassa istuskeluun. New Yorkin kahviloissa ei ollut juuri pöytiä eikä tuoleja, vain jatkuva espressojono. Auta armias, jos saavut tiskille ilman harjoiteltua tilausrepliikkiä. Seuraava asiakas puskee sinut jonosta lompakkonsa terävällä kulmalla.

Olen viime aikoina miettinyt, että minun pitäisi jotenkin lisätä vauhtia. Pitäisi saada enemmän aikaan, puristaa itsestään enemmän irti. Olen yrittänyt herätä aikaisemmin ja päätynyt valvomaan myöhempään. Se ei ole kovin vaikeata. Vaikeata on oikeastaan vain mukavuus. Jos elämässä on liikaa mukavuutta, kaikki muu kärsii. Tämän oivaltaminen ei kuitenkaan poista sitä luontaista vastarintaa, jonka pelkkä ajatus kurinalaisemmasta elämästä saa aikaan. Ihminen pystyy mihin tahansa, jos on pakko. Mitä enemmän on vapautta, sitä vähemmän viitsii. Viitsitkö nousta lauantaiaamuna kahdeksalta, jos ei ole pakko (ja jos menit nukkumaan kolmelta)?

Olen kuullut koko elämäni varoituksia liiallisesta huhkimisesta. Vanhemmat ja sukulaiset puhuvat loppuunpalamisesta, levon tarpeesta, itsensä kuuntelemisesta ja vieterin oikenemisesta. Mitä jos vieterini onkin liian löysällä? Voiko ihminen saada liikaa lepoa ja unta?

Tämä kuulostaa siltä kuin en olisi tehnyt mitään moneen viikkoon. Ei pidä paikkaansa. Sami voi todistaa, että olen tällä viikolla suunnitellut monipuolista nettipalvelua, työstänyt käsikirjoitustani, käynyt kuntosalilla ja jumpannut ahkerasti kipsistä paljastunutta kättäni. Tiedän vain, etten ole käyttänyt kaikkia voimiani. Mulla on vielä virtaa.

Kumpi on tärkeämpää - se, että käyttää kaiken energian vai se, että keksii jotain hienoa? Luin joskus firmasta, joka piti palkkalistoillaan täysin toimetonta miestä. Mies oli kerran keksinyt yritykselle miljoonan dollarin arvoisen idean, joten sille kannatti maksaa palkkaa pelkästä olemisesta - siinä toivossa, että se keksisi toisenkin miljoona-idean. Ihmiskunnan kannalta miljoona-idea on ehkä arvokkaampi kuin yhden yksilön elämänmittainen työpanos. Toisaalta, jos kaikki elämän päivät tallentuvat jonnekin - sanotaan nyt vaikka tuonpuoleiselle videolle - sieltä tuskin etsitään vain yhtä neronleimausta. Elämä on täynnä pienempiä valintoja, kokonaisuus koostuu valtavasta määrästä aamuja, ponnistuksia ja laiskuuden hetkiä.

Tuonpuoleinen elokuva


En muista kerroinko tästä jo aikaisemmin, mutta mulla on pyörinyt mielessä kuva tuonpuoleisesta leffateatterista. Luin jostain tanskalaisesta naisesta, joka oli kliinisesti kuollut useamman minuutin ja heräsi henkiin. Kuolleena ollessaan se oli kohdannut jonkinlaisen valon olennon, joka oli katsonut sen kanssa läpi koko naisen elämän, yksityiskohtaisesti, kuin 3D-videona. Jokainen hetki ja valinta oli arvioitu valo-pimeys-akselilla. Ajatus kuolemanjälkeisestä aikamatkasta tuntuu jännittävältä (Oman maailmankatsomukseni näkökulmasta en osaa pelätäkään: Jos tuonpuoleisessa paljastuu, ettei valon olento ole Jeesus, eikä armoa tarjolla, päädyn varmasti samaan paikkaan kuin kaikki muutkin. Ei ole monta täydellistä.)

Mikä ajatuksessa kuolemanjälkeisestä elokuvasta häiritsee, on sen tarina. Mitä jos siinä ei ole draaman kaarta? Mitä jos se on tylsä? Mitä jos siitä puuttuu todellinen kliimaksi, jossa sankari voittaa pelkonsa / pahiksen / tms? Joskus, kun olen oikein onneton ja itken niin että räkä tippuu pitkin leukaa, mietin miten tämä kohtaus tallentuu tuolle videolle. Tulisiko siitä hyvä "low point" tai "point of no return" tai mitä niitä nyt on. Se helpottaa, ihan oikeasti. Se, että joku tallentaa jokaisen hetkemme 3D-videolle saattaa kuulostaa creepylta, mutta lopulta paljon pahempaa on se, jos kukaan ei näe, kukaan ei muista eikä millään ole mitään väliä.

2.9.11

Elämää kipsissä

Viime tiistaina oli suuri päivä - kipsinvaihtopäivä. Raahattuani viiden kilon kipsiveistosta käsivarressani parin viikon ajan, odotin valtavalla innolla uutta kipsiä. Viimeksi kakkoskipsini oli kevyt puolikipsi, jonka saattoi jopa välillä poistaa ja ranteen pestä. Vielä mitä. Totuus paljastui kipsaushuoneessa, kun ewokin näköinen kipsaajatäti veti pohjasukan melkein kainaloon asti. Hän selitti, että kyynerpäätä ei saa suoristaa kun toipuu leikkauksesta. Ilmoitin purskahtavani itkuun. Purskahdin itkuun. Ewok-täti selitti sahaavansa kyllä palan pois kipsin sisäpuolelta, että käsi taipuu toiseen suuntaan. Pala sahattiin, ja testasin, että pystyn sitomaan hiukseni kiinni. Siinä vaiheessa lupasin rauhoittua, ja rauhoituin. Kirurgi ilmoitti, että kipsiä on nyt pidettävä neljä viikkoa. Ääääääähhh.

(Kuvassa käsi kipsien vaihdon välissä. Komea leikkausarpi, jolle voi myöhemmin keksiä vaihtoehtoisia selityksiä...)

Nyt kirkkaanvioletti umpikipsi on roikkunut mukana pari päivää. Viime yönä sormet turposivat niin, etteivät sormukset lähde enää pois. Mietin, pitäisikö soittaa Ewokille. Päätin vain kuljeskella päivän käsi pystyssä. Tiedän, ettei pitäisi antaa olosuhteiden rajoittaa elämäänsä, mutta en voi olla huomaamatta rajoituksia. Törmään niihin jatkuvasti. Yhdellä kädellä kirjoittaminen on hidasta ja ärsyttävää. En voi tehdä kuntosalilla kuin jalkaliikkeitä. En saa hunajapurkkia auki. En voi olla kolistamatta kipsiä oveen kun pesen käsiäni vessassa. En meinaa löytää pitkähihaisia vaatteita, jotka venyisivät päälle, joten toinen käsi joutuu palelemaan. Onneksi ilmat ovat lämpiämään päin.

Kipsistä on myös iloa. Ventovieraat tulevat juttelemaan - varsinkin kun raahaan kipsiä kuntosalille. Pitäisi vain keksiä jokin hienompi tarina. Mutaan liukastuminen kuulostaa mummohaaverilta. Ihmiset tarjoutuvat kipsin nähdessään auliimmin avuksi. Jo pari kertaa vanhempi mies on tarjonnut paikkaansa kassajonossa. Kipsillä voi myös koputtaa oveen tai sitä voi käyttää perkussioinstrumenttina. Jälkimmäistä en ole vielä kokeillut. Kirjoitusnopeuden hidastumisesta on se etu, etten kovin herkästi korjaa tai pyyhi mitään kirjoittamaani. Tämä on erityisen suotavaa, kun kirjoittaa sitä ensimmäistä käsikirjoitusversiota. Tulee myös ajateltua piirun verran pidemmälle, ennen kuin alkaa edes takoa näppäimiä. Tästä on hyötyä muussakin kuin käsikirjoittamisessa :) Kipsi kädessä tulee myös luettua enemmän. Kun kuntosalilla ei voi mennä tanssitunnille, päätyy stepperin päälle aikakauslehden kanssa. Jos vielä saisi Les Millsin perusvalikoiman sijaan hankittua laadukkaampaa lukemista, kuntosaliharjoittelu (vaikkakin kipsi hikoaa sisältä ja varmaan lopulta sulaa) voisi todella kääntyä voitoksi.

25.8.11

Lääkkeistä, kivusta ja seksistä

Sami saapui vihdoin Suomesta kotiin ja elämä on taas yltäkylläistä. Seksiä, halauksia, päiväunia, kahvia, suklaata, viiniä, leffoja sekä iphonella ja Canon 5D:llä leikkimistä. En tiedä voiko tätä sanoa tallaamatta henkisesti jonkun sinkun varpaille, mutta yksin eläminen on ankeeta! Ehkä muut saa siitä enemmän irti kuin minä. Kyllähän siihen tottuu, ja välillä on ihan kivaa. Mutta kahdestaan on vaan mielekkäämpää. Kaikessa on enemmän makua.

Saa nähdä missä vaiheessa honeymoon-vaihe on ohi. Ainakin ajoitus on mainio, sillä tarvitsin kipeästi jotain, mikä vie huomioni pois painavan ja kutittavan kipsin raahaamisesta. Ranneleikkaus meni hyvin - kaiken sitä edeltävän huomioiden jopa hämmästyttävän epädramaattisesti. Yksityissairaala oli viihtyisä. Mulla oli oma huone ja ruoka oli ravintolatasoa. Tästä huolimatta halusin samana päivänä pois. Piti päästä kotiin. Jotkut nauttivat siitä, että pidetään huolta ja lääkitään pökkyrään. Minä en. Mulla oli hirveä kiire herätä nukutuksesta. Hoitaja sanoi ystävällisesti, että nuku vaan vielä, mutta mä ponnistelin ylös vuoteesta. Halusin nähdä missä olen, mitä ympärillä tapahtuu ja vahtia, ettei kukaan vaan anna mulle Tramadolia tai muuta morfiinipohjaista, mistä olin jo etukäteen moneen kertaan kieltäytynyt.

Kotiin tultuani katselin ihmeissäni mukaan lastattuja lääkkeitä. Luin sivuvaikutuksista ja piilotin saman tien jonkin hermosärkyyn tarkoitetun epilepsialääkkeen ja toisen epäilyttävän kipulääkkeen. Parin päivän päästä kiskaisin paikallispuudutuspiuhan pois olkapäästä (kätevä laite!) ja sormiin palasi tunto. Seuraavana päivänä päätin lopettaa ne tavallisetkin kipulääkkeet. Inhoan lääkkeitä. Hoitajien pelotteluista huolimatta mikään elämää suurempi kipu ei haitannut elämääni. Olen oikeastaan ollut ihan innoissani, kun ranteessa tuntuu vähän vihlontaa. Kuvittelen mielessäni, miten kudokset siellä rakentuvat ja luut luutuvat uuteen asentoon.

En tiedä, olenko jotenkin outo tän asian suhteen. Mainittakoon kuitenkin, että inhoan kuukautiskipua siinä missä kuka tahansa. Minusta vain tuntuu, että sairaanhoidossa on menty liian pitkälle pienenkin kivun turruttamisessa. Kun lääkkeiden sivuvaikutukset ovat ties mitä näköhäiriöistä ummetukseen, onko pehmeän turta olotila todella sen arvoinen? Hetkittäinen hermosärky on kuitenkin pientä. Kun kivulla on jokin pointti, sen kestää helpommin. Pahinta on outo kipu, jonka aiheuttajaa ei tiedä, ja siinäkin pahinta on kai pelko. Kaiken lisäksi pelko on ihan terve reaktio. Jos sattuisin olemaan valmiiksi turta opiaateista, en ehkä tuntisi tuota kipua enkä hakeutuisi tutkittavaksi. Aivojen sulkeminen kipuviesteiltä on vaarallista.

Tuntoaisti on siitä ihmeellinen, että sen kautta välittyy niin paljon hyvää ja ikävää - kipua ja nautintoa, kylmää ja kuumaa. Kyse on kuitenkin asteittaisesta vaihtelusta, kenelläkään ei ole on-off -nappia. Jos blokkaa kivun, blokkaa helposti myös osan nautinnosta. Ehkä jonkun mielestä on hienoa olla tuntematta mitään tai ajattelematta mitään. Mutta jos todellisuus ahdistaa siinä määrin, se on pohjimmiltaan hieno homma. Valtaväestön tunne-elämä on laimeampaa. Vain 20% väestöstä kokee asiat voimakkaammin. Joten se, joka tuntee suurta ahdistusta, on kykeneväinen myös suureen hurmioon. Mutta ei lääkkeillä/huumeilla. Voin sanoa kokeilleeni opiaatteja, Pyhää Henkeä ja seksiä. Kaksi jälkimmäistä vievät potin :)

30.7.11

Liian vanha odottamaan...

Mulla oli alle kolmekymppisenä hirveä kiire saada jotain aikaiseksi ennen kuin täytän 30. En tietenkään saanut. Sitten yritin saada jotain aikaiseksi, ennen kuin täytän 31. En vieläkään saanut. Ainoa aikaansaannokseni oli pysyä hengissä sekalaisena yksityisyrittäjänä niin pitkään, että en enää tällä CV:llä voisi palata takaisin työelämään. Se nyt ei sinänsä haittaa, en koskaan halunnut rakentaa uraa. Sain myös aikaiseksi pari lyhytelokuvaa, useita keskeneräisiä käsikirjoituksia ja orastavia ystävyyssuhteita, joita en mannertenvälisestä elämäntyylistä johtuen kyennyt kunnolla ylläpitämään. Ennen kuin täytän 32, olen saanut aikaiseksi rannevamman. Tätä vauhtia olen nelikymppisenä ehkä jo perustanut kasvimaan. That's it.

Miksi ihmisen pitää saada niin paljon aikaan? Eihän kukaan minulta mitään vaadi, koko hirveä ajatus on lähtöisin omasta päästäni. Mulla on sellainen tunne, että voin kuolla milloin tahansa. Sitä ennen pitäisi saavuttaa omat rajansa. Pitäisi käyttää kaikki lahjansa ja kykynsä loppuun ja saavuttaa jotain. Luulin tietäväni mitä, nyt en enää tiedä. En myöskään tiedä, tuleeko se missään mielessä tapahtumaan. Voihan olla, että kuolen jo huomenna. Olen kuitenkin aika kömpelö - katkon luitani, tipun laitureilta veteen ja poltan näppejäni uunissa.

Kun asiat venyvät ja venyvät, elämästä tulee viikkokausien viivystystaistelua. Asiat, joita yritän saavuttaa, lipuvat koko ajan kauemmaksi. Odottaminen syö sielua. Kun odottaa, että mies tulisi kotiin, pääsisi leikkaukseen, pääsisi taas koe-esiintymään, pääsisi käyttämään kunnollista nettiä, saisi uuden koneen, saisi siihen lisää muistia, saisi tilaamansa ohjelmat, tähän taloon asennettaisiin ilmastointi, pääsisi katsomaan autoa, ostamaan auton, ajamaan autolla kirpputorille, kuntosalille... sitä väsyy odottamaan. Lakkaa odottamasta.

Ja kun lopulta jokin odottamani asia tapahtuu, olen aivan häpsingilläni. Unohdan välittömästi, että koskaan odotinkaan mitään muuta. Elämäni on täydellistä. Tuijotan nyt 27 tuuman ruutuani ja huokailen, miten kaunis se on.

Kun ei enää jaksa odottaa, sitä vain oppii elämään venyvien asioiden keskellä. Luulen, että kaikenlaisten romahdus- ja ärtymysvaiheiden jälkeen jotain alkaa tapahtua. Ahdistava, elämää tulppaava sonta tiivistyy paineen alla kiteiksi ja syntyy kärsivällisyyttä.

Kun elämä on yhtä odottamista, on pakko luovuttaa ajatus 'saavuttamisesta'. Ehkä, jos seison paikallani, asiat saavuttavat minut. En tosin tiedä, mitkä asiat. Mutta olen luovuttanut elämäni (pakon edessä, heh) Jumalalle. Junnatkoon nyt sitten miten tahansa, katsotaan mitä tapahtuu.

21.7.11

Vastoinkäymispisteessä

Heräsin, söin aamupalan sängyssä ja istun edelleen sängyssä läppäri sylissä. Don't judge me. Mulla on ollu loputtomasti vastoinkäymisiä. Kuinka paljon niitä voi yhdelle ihmisille kasautua? Onko olemassa universaali raja, jonka jälkeen yhtä ihmistä ei saa enää esim. samalla viikolla pommittaa? Jos Saatana on yhtään huolissaan siitä, että sen läsnäolo täällä huomataan, sen kannattaisi miettiä näitä asioita. Mutta johan se Jobin kirjassa on nähty, ettei se osaa hillitä itseään.

No, mä en ole menettänyt perhettäni, karjaani tai kehittänyt paiseita. Ainakaan vielä. Kaikki alkoi siis silloin huhtikuun 9. päivä Karekaren rannalla. Jos palaan ajassa taaksepäin, se oli viimeinen kaunis, huoleton hetki pitkään aikaan. Ja sitten kaaduin ja katkaisin ranneluuni (huhti- ja toukokuun päivitykset).

Kesäkuussa selvisi, että ranne ei olekaan kohdallaan. Luiden asento on romahtanut ja käsi vaatii korjausleikkauksen, jossa luuta siirretään lantiosta ranteeseen. Tämän takia ranne ei käänny ja näyttää karsealta. Tämä kaikki tietenkin selvisi Suomessa, juuri ennen paluulentoani. Lennon siirtäminen olisi maksanut maltaita ja lääkäri (vanha Waris) lupasi, että Mikkelin sairaala voi maksaa leikkaukseni Uudessa-Seelannissa.

Lentokenttädraamaa

Lensin siis takaisin kotiin. Matka Suomesta Seelantiin kesti 48 tuntia. STA oli varannut mulle Tokio-Auckland -lennon, joka oli lentoyhtiön mukaan peruttu jo kuukausia ennen sen varaamista. Olin toki varautunut 10 tunnin vaihtoon Tokion kentällä, mutta en raahaamaan matkalaukkujani yhdellä toimivalla kädellä terminaalista toiseen (puolen tunnin bussimatka), anellen apua kielitaidottomilta ihmisiltä ties minkä tiskin takana. Ilman luottokorttia ja tai käteistä, mietin jo mitä voin myydä jotta saan ruokaa. Lopulta sain matkatoimiston kiinni ja uudet liput Kiinan kautta Aucklandiin. China Southern Airlines oli alinta luokkaa mannerten välisessä lentomatkailussa. Kiinalaiset kanssamatkustajat tukkivat viimeisen lennon aikana kolme koneen neljästä vessasta.

Rannedraama jatkuu...

Selvittyäni takaisin Seelantiin, minulle selvisi, ettei Mikkelin sairaala maksa leikkaustani. Minun täytyy maksaa se ensin itse, sitten hakea korvausta potilasvakuutuksesta. Päätös tulee ehkä 6 kk sisällä. Kävin kirurgilla ja kuulin, että leikkaus maksaa 8000-9000 dollaria. Vielä on se mahdollisuus, että paikallinen sairasvakuutus, ACC, korvaa leikkauksen. Mutta koska leikkauksen tarve johtuu Mikkelin sairaalan hoitovirheestä, voi olla että ei.

Vaan ei siinä vielä kaikki.

Kotiinpaluun yhteydessä sain myös muutaman lisähaasteen. Kämppis David oli kolaroinut meidän auton ja vakuutusyhtiö päättänyt lunastaa sen. Wooshin netti oli lakannut kokonaan toimimasta. Talo oli homeessa. Läppärini laturi oli kuollut jos Suomessa. Ostin trademesta uuden, joka kuoli viidessä päivässä. 2degrees nettitikku hotki krediittini ja jahtasin niitä takaisin parin päivän ajan. Poltin toisen käteni uunissa ja se tulehtui. Kovalevy, jolle olin varastoinut kaikki viimeisimmät työni, lakkasi toimimasta. Jalat menivät rakoille loputtomasta kävelemisestä. Ostin Adoben uuden ohjelmistopaketin netistä. Myyjä ei toimittanut sitä lupauksensa mukaan enkä saa sitä kiinni. Uusi netti, joka tilattiin Orconilta pari viikkoa sitten, ei ole vieläkään toiminnassa. Soittelin taas perään ja odotan yhteydenottoa.

Pitäisiköhän hankkia uusia unelmia?

Tähän asti aikani on kulunut enimmäkseen kotona, jäljelle jääneitä Uneton48-hommia tehden. Ihan hyvä, muuta en juuri voisi tehdäkään. Johtuen käden mahdollisesta leikkauksesta ja auton puutteesta, en voi koe-esiintyä mihinkään rooliin. Yritin palata käsikirjoittamisen pariin, mutta inhosin kaikkea aiemmin kirjoittamaani.

Mutta ei koko ajan jaksa murjottaa.


Aina hetkittäin mulla on ihan kivaa. Katselen uusia vuokra-asuntoja netistä ja haaveilen. Viime sunnuntaina kirkossa mun käden puolesta rukoiltiin ja sitten joku ventovieras mies tuli ovella kertomaan, että mun rukous on kuultu. Että kyllä se varmasti paranee, tavalla tai toisella. Sami tilasi mulle uuden imacin, joka saapuu ehkä jonain päivänä ehkä viikon sisällä. Vaikka sen maksu ei mennytkään heti läpi.

Joku voisi ajatella, että ylläni roikkuu kirous...

Järjestelmällisesti jatkuneista hankaluuksista huolimatta en usko huonoon onneen. En suostu ajattelemaan, että seuraavakin juttu epäonnistuu. Tottakai on ihmisiä, joilla on helpompaa. Mutta niitä on aina. Ja ne jää paitsi sellaisista epätoivon vivahteista joita minä saan nähdä. Raamatussa sanotaan, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat. Tällä hetkellä se tuntuu liioittelulta, mutta mistä sitä tietää. Ehkä jonain päivänä jossakin tarvitaan näyttelijää, jonka paksu ranne ei taivu ja minä saan se roolin :)

9.6.11

Mietteitä Uneton48-leffoista 2011

Kirjoitin huvikseni omat "arvostelut" kaikista tämän vuoden Uneton48-leffoista. Näistä top 15 voi katsoa täällä: UNETON-TV. Paria leffaa en kirjoittaessani valitettavasti enää muistanut (osa on kirjoitettu vähän viiveellä), joten jätin tyhjäksi. Muistuttakaa mua niistä niin päivitän ;)

Näytös 1 - Helsinki

Negatiivinen Ioni – Kaikkimahtavuusmies – supersankarielokuva
Mahtava draivi päällä alusta loppuun, en kyllästynyt hetkeksikään. Näyttelijätyö ontui siellä täällä, uskoa omaan henkilöhahmoon olisi saanut olla vähän enemmän. Itkuraivarit vedettiin kuitenkin täysillä. Kaiken kaikkiaan tosi hauska pätkä täynnä nautinnollisia yksityiskohtia. Oivaltavia lainauksia tutuista supersankarileffoista - kuten lelutraktorin kasvaminen isoksi.

Unilukkarit Seattlessa – Paperihääpäivä – juhlaelokuva
Nokkela, sanavalmis ja viihdyttävä. Nautin vivahteikkaista näyttelijäsuorituksista. Olisi voinut helposti mennä överiksi, mutta pysytteli juuri ja juuri uskottavuuden paremmalla puolella ja antoi katsojalle mahdollisuuden nauraa, nauttia ja kiemurrella penkissä. Ääniraidan ongelmat tulivat teatterissa esille, mutta kotivideon tyylilaji antoi tekniset virheet aika hyvin anteeksi.

Pinkit Sateenkaariponit – Kuvankaunis – historiallinen elokuva

Monimutkainen murhamysteeri, joka ei täysin auennut allekirjoittaneelle. Jäi kiinnostamaan, miten vuosikertaveri ja peilissä asuva kaksoisolento liittyivät yhteen. Mihin siivojien verta tarvittiin? Keskivaiheilla oli todella pitkä tupakointi-viininjuontikohtaus, joka tuntui perusteettomalta ajan kuluttelulta. Ekassa kuvassa oli ihana vanhan ajan charmi vangittu vähillä elementeillä.

HMC – Uneton palkkionmetsästäjä Arttu – tie-elokuva
Tälle tarinalle täytyy antaa pisteet selkeydestä. Kertojanäänellä on puolensa - sen, mitä intensiteetissä menettää, usein voittaa takaisin ymmärrettävyydessa. Leffassa oli mielenkiintoinen sekoitus loistavaa läppää "Valkoinen uros ... kuolinsyy - pää käännetty ympäri, kahdesti." ja ontuvaa suomen kieltä "Mä teen kaikki kysymykset". Tappelukohtausten ääniefekteillä mässäiltiin siihen malliin, että homma meni hienosti huumorin piikkiin. Kaiken kaikkiaan seitsemän minuuttia kului kepeästi.

Kulkurit Toisesta Maailmasta – Tervemenoa huomiseen – ympäristöelokuva

Kunnianhimoinen apokalyptinen tarina yhdistettynä baariympäristöön nosti esiin mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä ydinkatastrofin ja suomalaisten kostean illan välillä. Joskus oli vaikea nähdä, missä kohtaa normiörvellys muuttui yleiseksi hätätilaksi. Näyttelijätyö ontui parisuhteen osalta - sanat eivät sopineet suuhun ja tässä kohtaa katsojana irtauduin tarinasta. Lopussa päähenkilö pisti parastaan peilin ääressä ja intensiteetti nousi.

Salainen Gentti – Hyvää syntymäpäivää – juhlaelokuva
Snatch on tullut Suomeen! Hyvän leffan imitoimisen saa kyllä anteeksi, kun sen tekee taitavasti, 48 tunnissa ja omilla mausteilla (kuten tyttöjen asut!). Parasta tässä tarinassa oli sen oivaltava loppu. Teknisesti myöskin hämmentävän hieno suoritus. Ainoa asia, mikä jäi vähän kaivelemaan oli kosto(?)retken syy. Päähenkilöihin ja heidän iskuunsa olisi pystyny eläytymään suuremmalla panoksella, jos olisi tiennyt miksi kaikkien ukkojen piti kuolla. Joka tapauksessa loppuratkaisu jätti hyvän jälkimaun. Erityisesti tumman tytön näyttelijätyö oli ihanan mutkatonta ja sopi tyyliin.

Manaconda – Ekho – tieteiselokuva
Kaunis, häiriintynyt elokuva, joka jätti joukon kysymysmerkkejä leijumaan pääni ympärille. Oliko miehiä kaksi vai oliko toinen jonkinlainen heijastus / mielikuvituksen tuote? Tapahtuiko kaikki tulevaisuudessa vai ehkä rinnakkaisessa todellisuudessa? Vaikeus sijoittaa tarinaa mihinkään puitteisiin hankaloitti sen 'sisälle' pääsemistä. Nautin kuitenkin valkoisista kuvista ja oudoista mielleyhtymistä. Visuaalisesti monet kuvat toivat mieleen klassikon Avaruusseikkailu 2001 ja leffa tekisi mieli nähdä vielä monta kertaa uudestaan.

Team Bancoco – Changes – postmoderni tekotaide-elokuva
Elokuva tavoitti yhden postmodernin tekotaiteen kulmakivistä - puuduttavan toiston. Metsässä kävelyä, teen juontia ja musiikin kuuntelua kuvattiin huomattavasti kauemmin kuin tehoviihteeseen tottunut peruskatsoja jaksaa seurata. Leffassa oli yksi hieno repla "Odottakaa, kuuntelen kappaleen ensin loppuun". Musiikin yhdistäminen kaverin nappikuulokkeisiin oli hyvä idea, jota olisi kannattanut käyttää johdonmukaisesti läpi elokuvan. Leffasta näkyy ensikertalaisuus, eikä siinä mitään vikaa. Uskon, että näiltä tekijöiltä irtoaa seuraavalla kerralla jo jotain huomattavasti parempaa.

Näytös 2 - Helsinki


On Slow Productions – Huomisen hammas – tieteiselokuva

Tämä leffa ei poista kenenkään hammaslääkäripelkoa, mutta herättää kyllä ajatuksia. Kuvat ovat kauniita ja samalla häiritseviä. Naisten näyttelijätyö toimi suurelta osin, mutta lipsahti hetkittäin karikatyyrimäiseksi eikä siten tuntunut sopivan tyylilajiin. Loppuratkaisu tuntui vähän helpolta, eikä lunastanut aivan odotuksia. Olisi voinut toimia paremmin, jos Ainin keksintöä, sen merkitystä hallitukselle ja jopa sen mahdollisia komplikaatioita olisi pohjustettu enemmän. Yleisesti ottaen futuristinen hammaslääkäriasema ja sen hiukan salamyhkäisen uhkaava tunnelma välittyi kuvista hienosti. Tieteiselokuvan suurin haaste - uuden maailman luominen - saavutettiin.

Honey Lizzards – Kuvankaunis – musikaali tai tanssielokuva
Rohkea tanssimusikaali, joka keskittyi ensisijaisesti elokuvaa varten tehdyn kappaleen ympärille. Tarinan kaarta ei pätkästä juuri löytynyt, mutta sitäkin enemmän hetken hurmosta ja aseistariisuvaa esiintymistä. Tuli hyvä mieli ja biisikin jäi vähäksi aikaa pyörimään päässä. Vanha kamera ja asusteet lisäsivät musikaalitunnelmaa. Odotin koko ajan, että jostain ilmestyy vielä sateenvarjo sekä katulamppu, jonka ympärillä pojat voisivat pyörähtää.

Prime Bokeh Production – Yhtä hulvatonta juhlaa – juhlaelokuva
Ensikertalaiset esittelivät elokuvansa "mahalaskuna kuralammikkoon". Siitä ei suinkaan ollut kyse, vaan herttaisesta antisankaritarinasta, joka olisi vain kaivannut tiiviimpää leikkausta ja rakennetta. Supersankaripuvussa laahustava keski-ikäinen mies on toimiva lähtökohta. Idea sankarista, jolta tilanteet menevät ohi oli mainio älynväläys. Olisi vain tarvittu useampi vastaava tilanne, tiukemmin leikattuna, ja lopputulos olisi lentänyt. Tsemppiä Prime Bokeh -tiimille. Toivottavasti jatkatte tekemistä!

Viro Tuotanto – Palasokerimies – historiallinen elokuva
Viro Tuotanto on hionut tyylinsä ja kisajoukkueensa sellaiseen iskukuntoon, että tältä porukalta voi kohta kylmästi odottaa ihmeitä (ei mitään paineita, ei...). Palasokerimies on kaikkea, mitä hyvän lyhytelokuvan pitää olla: Hauska, koskettava, todellinen, tyylikäs, aito ja niin IHANA. Aiheen valinta osui aivan nappiin. Tarina oli haastava, mutta aikasiirtymä toteutettiin hienosti jopa vanhentavaa meikkiä myöten. Parasta tässä leffassa oli se, että päähenkilöön syntyi vahva suhde niin lyhyessä ajassa. Kun sokerit viimeisen kerran putosivat kuppiin, itkin.

Savant Garden – Jälki – ympäristöelokuva
Savant Gardenin porukka kertoi ensi-illassa, että tällä kertaa ei tavoiteltu voittoa, vaan tehtiin mitä haluttiin tehdä. Sen huomasi. Elokuvassa oli henkilökohtainen tuntu. Ympäristöelokuvaa enemmän mieleen tuli kyllä hetkittäin postmoderni tekotaide. En oikein tiennyt, saiko puuhun viritetylle peilille nauraa, vai pitikö koko juttu ottaa vakavasti. Loppukuva oli kuitenkin hieno kyynelineen. Visuaalisesti puhdas kokonaisuus.

Katukollit – Kerro, Kerro Kuvastin – juhlaelokuva

Mielenkiintoinen huumedraama, joka tuntui loppuvan vähän kesken. Peilin symboliikka jäi vähän epäselväksi. Ajattelin, että päähenkilö halusi pillereitä napsimalla kadottaa peilikuvansa. Kuvaus, leikkaus ja musiikki toimivat hienosti yhdessä ja yökerhotunnelma oli käsinkosketeltava.

Ryhmävalaan Rakkaus – KingCon – juhlaelokuva

Kunnon teekkarihenkeen toteutettu ilottelu, joka jaksoi huvittaa ja liikuttaa loppuun asti. Täydet pisteen pääosan esittäjälle antautumisesta. Huumori perustui pitkälti juuri R-Thorin näyttelijätyöhön. Jotkut vitsit vaikuttivat hetkittäin "liian tutuilta", vaikka en ihan osannut sanoa missä olen niitä kuullut/nähnyt. Joka tapauksessa hieno pätkä, jonka jaksaa katsoa useamman kerran.

Ammattisisaret – Hello Aini – tieteiselokuva

Tyylipuhdas, kaunis, karmaiseva ja yhtäkkiä herkkä. Tätä elokuvaa ei kukaan usko 48 tunnissa tehdyksi... paitsi minä, joka tarkistin pakolliset elementit, nekin kaikki sulavasti naitettuna kokonaisuuteen. Onnittelut. Myös nais- ja miespääosat tekivät todella hienoa, pienieleistä työtä.

Amazement – Nyt tai ei koskaan, Pentti! – romanttinen komedia

Näpsäkkä romanttinen komedia, joka oli sekä hauska että romanttinen. Omasta näkökulmastani romanttisuus kärsi hieman lopussa, kun vaimo jätti miehensä. Pihalla pikana vedetty perhedraama tunteenpurkauksineen oli ehkä tarinan heikoin lenkki. Ratkaisuja olisi voinut pohjustaa vähän paremmin. Mutta niuhotan tästä lähinnä siksi, että leffa oli kokonaisuudessaan niin toimiva.

Näytös 3 - Helsinki

Montaasi – Hauras yhteys – romanttinen komedia
Kaunis idea, jonka toteutus kärsi teknisistä ongelmista. Herttainen loppu ja kaikin puolin genrelleen uskollinen tulkinta. Näyttelijäsuorituksetkaan eivät vaivanneet. Haluaisin nähdä tästä sen korjatun version!

Hasardifilmi – LVI XXX – tieteiselokuva
Tämä leffa päästi ilmoille loistavan replan, josta syntyi kiertävä läppä: "Visigootit tekevät myyräntyötä akvedukteissa." Leffassa oli myöskin Suomen intohimoisin putkimies (loistava näyttelijäsuoritus), alaston alien ja muuta kivaa. Todella näkemisen arvoinen, hämärä tieteisleffa.

KGB Productions – Huomentaide – postmoderni tekotaide-elokuva
Joku muistuttakaa mulle mitä tässä leffassa tapahtu... se on kadonnut mielestäni!

Film Jong-il – Pitkäsaari – ympäristöelokuva
Ympäristöä hienosti kuvaava ympäristöelokuva. Pisti miettimään kaupungin ja maaseudun eroa. Tarina oli jännitteeltään aika heikko. Päähenkilön haaste tuntui kovin pieneltä, kun maaseudulle pääseminen oli vain auton nappaamisesta kiinni. Pisteet kaikkein ankeimpien Pasilan nurkkien hyödyntämisestä - siellä jos missä kaupunki alkaa ahdistaa.

KALAPALA – Minne ne menevät – entä me? – ympäristöelokuva

Kaunista luontokuvaa sisältävä ympäristöelokuva, joka kuvasi kauniisti tyttöjen välistä ystävyyttä. Lopun ilmapallot olivat vähän ristiriitainen valinta, varsinkin kun ne päätyivät roskaamaan luontoa. Yhtenäinen teos joka tapauksessa, hyvä tunnelma.

Thunder Sky Productions – Yölento – supersankarielokuva
Supersankariuden voi yhdistää myös tavalliseen baari-iltaan tulevaisuudessa. Lopputulos muistuttaa hämmästyttävän paljon tavallista baari-iltaa :) Hauskoja oivalluksia muodista, nokkimisjärjestyksestä jne.

Silent Paprika Films – Kangastetut – tieteiselokuva
Karu ja todellisen tuntuinen tulevaisuuden kuva, jossa ympäristöä oli hyödynnetty hienosti tunnelman luomiseen. Repliikit tuntuivat osittain pakotetuilta, koko juttu olisi saattanut toimia ilman dialogia. Peilillä oli mielenkiintoinen rooli. Ahdistava tunnelma säilyi loppuun asti ja tarina eteni hyvin. Viisaan miehen tutkiva katse jäi mieleen, siinä kuvassa oli hieno länkkärifiilis.

Brittiläinen Dartsinpelaaja – Anna – romanttinen komedia

Nokkela idea, joka vähän kilpistyi aavistuksen teennäiseen dialogiin. Leffan rakenne oli kunnossa. Loppuratkaisu toimi.

Masters of the Universe – Hetken tie on kevyt – tie-elokuva

Tämän leffan olisi voinut pistää keskeltä poikki. Alku oli hämäryydessään mielenkiintoinen miesten kohtaaminen. Loppu oli hauska vitsi. Näiden kahden esiintyminen samassa elokuvassa oli siinä mielessä turhaa, etteivät ne tuntuneet liittyvän toisiinsa kuin löyhästi. Nauratti joka tapauksessa, joten pisteet komediantajusta.

Pommit ja Kissanpennut – Seitsemän vuoden epäonni – juhlaelokuva
Hyvin rullaava vitsi - seitsemän vuotta tiivistettynä seitsemään minuuttiin. Osa vitseistä ei kovin omaperäisiä, mutta hetkittäin oikein toimivia ratkaisuja. Tykkäsin eniten niistä pienistä jutuista - kun ääni petti, tai juna-aikataulu. Myös harkintakyvyn pettäminen toimi :)

Näytös 4 - Helsinki


Lentävä Lehmä Films – Kirveellä veistetty kansa – postmoderni tekotaide-elokuva
Loistava kieli poskessa -tulkinta annetusta aiheesta. Näyttelijätyö oli hetkittäin aika karrikoitua, mutta meni alas näin hienon idean yhteydessä. Tuntui, että suomalaisuuden symboleja olisi riittänyt vielä ihan muutama lisää, jatko-osassa sitten?

Merikarhu Films – Siskoni ainiaan – historiallinen elokuva

Todella kaunis pätkä elämää. En löytänyt tästä erityisesti tarinaa, mutta fiilistelin kuvia senkin edestä. Tuntui pahalta silmälasitytön puolesta.

Frances – Arttu joka puhuu Jumalalle johon ei usko koska tyttöystävä Nadja kuoli – postmoderni tekotaide-elokuva

Raaka, pysäyttävä ja sopivalla tavalla häiritsevä teos. En voinut irrottaa katsettani Erkan naamasta. Ollakseen kännykällä tehty yhden miehen tuotos, leffa oli oudon arvaamaton ja piti otteessaan loppuun asti.

Nuotta.com – Toivo – historiallinen elokuva

Herkkä tarina, jonka sijoittaminen historiaan ei tuntunut tuovan mitään lisää. Ehkä kaikki tapahtui 80-luvulla vain annetun genren takia. Plussaa Lahden hienoista kuvauspaikoista.

J.J. Koski Productions – Kesäkondikseen – salainen henkilöllisyys
Lenkkeilydraama, jonka loppuratkaisu tulla tupsahti aivan puskasta. En oikein tajunnut, mistä tässä oli kysymys, mutta ainakin hätkähdin asiaankuuluvasti.

Muusat – Intohimon isku – ympäristöelokuva
Idea - orvokkien vapauttaminen tarhakettujen sijaan - oli hyvä lähtökohta. Omaan makuuni tässä kuitenkin hiiviskeltiin käytävillä ja tehtiin kuperkeikkoja aivan tarpeettoman pitkään. Ilman keskivaiheen pyörimistä olisi voinut olla ihan napakka juttu.

Rico Films – Pop korni – postmoderni tekotaide-elokuva
Joku muistuttakaa mulle mitä tässä leffassa tapahtu... se on kadonnut mielestäni!

Off Productions – Prologue: void null – tieteiselokuva
Pisteet hulppeista lavastuksista ja todellisesta omistautumisesta genrelle. Päättelin elokuvan nimestä, että kysymyksessä on jonkinlainen esipuhe, eli koko tarina ei vielä ole tässä?

IrisFilmi – Olympia 1952 – historiallinen elokuva

Leffa, jota fanittelen vieläkin aivan täysillä ja odotan, että pitempi leikkausversio tulee linjoille. Loistavaa näyttelijätyötä, taidokas 50-luvun lavastus ja tunnelma. Aivan ihana tarina. Leffa toimisi sellaisenaan pitkän elokuvan alkuna, jonka aikana tapahtuu se kaikkein tärkein - rakastuminen päähenkilöön. Seuraavaksi - mitä tapahtuu Markulle? Löytääkö hän rakkauden?

Liekehtivä vuohi – Unitango – musikaali tai tanssielokuva

Ihana, oivaltava musikaali, jossa laulut eivät tuntuneet katkaisevan tarinaa "tarpeettomina pitkityksinä" niin kuin usein käy. Kekseliäät sanoitukset ja sympaattiset päähenkilöt. Pinnan alla tuntui myös kuplivan enemmän kuin mistä laulettiin.

Näytös 5 - Helsinki


A Happy Puppy – Kuin ensimmäistä kertaa – tie-elokuva
Suuri tarina oli yritetty tiivistää seitsemään minuuttiin, mikä teki siitä hetkittäin tarkoituksettoman hilpeän. Kauniita kuvia, ihanat värit.

Graphause – Veli – salainen henkilöllisyys
Aivan mielettömän hieno leffa. Ainoastaan julma loppuratkaisu vähän harmitti. Arttu-veli oli tavattoman sympaattinen - loistava näyttelijäsuoritus! Kauniita kuvia ja taattua Graphause-laatua.

Lajinsa Viimeiset – Tehtävä 1 – musikaali tai tanssielokuva
Hauska tarina, riittävän yksinkertainen ja juuri lyhyelokuvan mittainen juttu. Laulut ajoivat asiansa ja erityisesti lyriikat toimivat hyvin. Naispääosan kasvoissa oli sitä jotain. Pisteet oivaltavasta lopusta.

Bijou Troupe – Arttu lentää – romanttinen komedia
Ei ehkä perinteisin romanttinen komedia. Kattoi kaikki kisassa tarjolla olevat genret ja kai se nyt romanttinen komediakin oli, jos oikeasta vinkkelistä osaa katsoa. Kauniisti kuvattu, viimeisen päälle värikylläinen ja niin hämärä, että jää varmasti elämään omaa elämäänsä jonkinlaisena kultti-kummajaisena.

Colour Studios – Rakkauden Eden – romanttinen komedia

Herttainen nuorten leffa, jossa näyteltiin näyttelemistä. Diivaseurue irrotti hersyvät naurut. Leffa muistutti enemmän näytelmää kuin elokuvaa. Koska kyseessä on selvästi nuorten ensitekele, jätän arvostelut sikseen ja sanon, että jatkakaa tekemistä! Oli hauska kurkistaa maailmaanne :)

Aamusaurus – Hassua, mutta se on elämää – romanttinen komedia
Sekavinta, ihmeellisintä teatteria miesmuistiin. Kenen päästä? Mistä päästä? Nauratti ihan alusta loppuun. Suomessa on ehkä kasvamassa sukupolvi, jonka kulttuuri on niin kaukana valtakulttuurista, että siitä ei saa kolmekymppinen vanhus enää mitään otetta.

RRA – Hullunkurinen perhekriisi Alpeilla – romanttinen komedia
Voi hyvänen aika. Elokuva, jonka sisältö - lastenvaunujen hajotus rämeikössä ja (toivottavasti) humalaiset laulelut eivät mitenkään kuvaa sitä. Tätä elokuvaa ei voi kuvailla, se pitää nähdä.

Hansa Lovers – Citizen Kani – musikaali tai tanssielokuva
Loistava city-kanin tarina, jossa tanssi oli aivan ihanalla tavalla osa kaikkea kanssakäymistä. Annoimme järjestäjätiimin puolesta tälle leffalle "Raw sexual magnetism" erikoismaininnan. Kanissa oli sitä jotain. Myös jumppaava tyttö ja muut karrikoidut hahmot upposivat täysillä. Loppu tuntui pitkittyvän turhaan, olisi voinut päättyä kolariin. Mutta aivan pimeä. Aivan ihana.

Korruptio – Lehtolapsi – tie-elokuva

Vahvaa draamaa niukilla aineksilla: kaksi miestä, yksi huone. Tiedän, että pojilla oli resurssit vähissä ja he käyttivät ne siihen mikä on tärkää - jännitteen luomiseen kahden päähenkilön välille. Harmi, että äänitys meni vähän puihin. Tästä olisi voinut tulla jotain erityisen hienoa. Lehtolapsi on tälle leffalle aivan täydellinen nimi - jopa niin täydellinen että mietin, oliko nimi keksitty ensin ja sitten sille sisältö... Täysi tunnustukseni kahden hengen tiimille - harva joukkue sai rakennettua 48 tunnissa näin kouriintuntuvat henkilöhahmot.

Näytös 6 - Helsinki


Elävän Kuvan Ritarit – Herää! – romanttinen komedia

Aivan ihana romanttinen komedia, jonka aivoituksista tuli mieleen Michel Gondry. Hyvän mielen leffa. Vähän häiritsi se, miten taksikuski tuntui tietävän päähenkilön vaivan, kun osasi sen niin hienosti onkia esille. Muutenkin taksijohdannon olisi voinut korvata jollain paremmin lopun unimaailman tyyliin sopivalla. Pääosan esittäjä sopi hyvin romanttisen komedian miesrooliin - sekä näytteljänä että silmänruokana :). Vuoristorata oli loistoidea!

NIIN-Elokuvat – Tarkastus – salainen henkilöllisyys

Todella kaunista maalaiskuvausta ja hauskaa EU-satiiria. Tyylikäs ja tuotannollisesti hieno. Loppu aukesi vasta, kun tajusin ettei siinä ollut mitään ylimääräistä tajuamista. Tarkastajan ilmeestä nimittäin päättelin, että vanha isäntä oli hänelle jotenkin tuttu, kenties hänen oma isänsä, pomonsa tms. Heti kun sain ravisteltua itseni irti tästä virhetulkinnasta, tarina asettui mielessäni uomiinsa ja toimi oikein hyvin. Tunteenpurkaus ja sitä seuraava kurkkuviipale-kahvimaito-kapina olivat hienoja kohokohtia.

Muukino – Ei se siihen kaadu – musikaali tai tanssielokuva
Rohkealla asenteella hoidettu tanssielokuva, joka kärsi vähän laahaavasta tarinankuljettamisesta. Pisteet siitä, että koko tiimi (?) pistettiin tanssimaan. Se, että kaikki päätyivät samalle tanssitunnille oli ihan kiva koukku, joka tiukemmalla leikkauksella olisi toiminut paremmin. Hyvä meininki antoi anteeksi teknisiä puutteita.

Savuailmantulta – Salattu – supersankarielokuva
Kylmäävä tarina. Intensiteetti kärsi keskivaiheilla pyöränlainausepisodista ja turhasta dialogista. Tarina kerrottiin vanhempien näkökulmasta, mikä oli rohkea veto. Vanha mies oli rooliinsa jotenkin liian herttainen, en halunnut uskoa häntä "pahikseksi". Vaimo oli hyytävän uskottava ja loppukuva loistava.

Team Paha – Vettä kengässä – tie-elokuva

Unien tulkintaa, joka vähän ontui. Tämä ei ollut Team Pahaa parhaimmillaan, vaikka ideassa olisi ehkä ainesta ollutkin. Kirjan kansi nauratti.

Fishcock Films – Syöveri – postmoderni tekotaide-elokuva
Sekavuudessaan ihmeen viihdyttävä taidepläjäys, jossa ei luonnollisesti ollut päätä eikä häntää. Kuvat olivat asianmukaisen taiteellisia, osa jopa "kehystäisin seinälleni" tasoa.

Z-Koodi – Haikka – salainen henkilöllisyys
Unettomasta päätellen esim. Kiss Kiss Bang Bang -leffasta tuttu kertojanääni nokkeline sanailuineen ja pysäytyskuvineen on tyylinä tullut suosituksi. Jotenkin jäin kaipaamaan paikallisväriä tai jotain omaleimaisempaa. Tarina oli ihan tukevasti kasassa eikä junnaillut. Kaiken kaikkiaan nätisti toteutettu, kunnianhimoinen työ.

Jam With Us – Veera – tie-elokuva
Herkkä road movie, joka kärsi erittäin heikosta kuvan ja äänen laadusta sekä vähän sohivasta leikkauksesta. Roolisuoritukset olivat hienoja ja vivahteikkaita, tytön ja pojan suhde tuntui todelliselta. Loppu jäi vähän ilmaan, mutta leffasta välittyi kuitenkin aito kesäyön tunnelma, joka jäi mieleen kummittelemaan.

Pörinä Films – Musikaalin ensimmäinen laki – musikaali tai tanssielokuva
Musikaali, jolla oli sanoma: Fiilis on tärkein! Fiilistä tosiaan riitti, vaikkei lauluääni tai tekninen toteutus aina yltänyt idean tasalle. Hyvä fiilis pelasti kuitenkin monelta muulta vaivalta. Näiltä tekijöiltä odotan vielä paljon...

Ragequit – Työn sankarit – musikaali tai tanssielokuva

Musikaali lukiolaisten maailmasta - ammatinvalinnasta ja myös jossain määrin koulukiusauksesta. Jälleen kerran hurraan nuorten rohkeudelle esiintyä ja laulaa, kun tarve vaatii. Musiikkikoulujen venäläinen "viivotinta sormille" mentaliteetti ei ole päässyt pilaamaan osallistumisen iloa kaikkialla Suomessa. Biisit olisivat parantuneet tiukemmasta rakenteesta ja leikkauksesta, nyt pianon välisoittoihin tuhrautui turhaa aikaa. Ensi kerralla useampi laulaja ja stemmat kohdalleen, kyllä se siitä.

Näytös 7 - Tampere

Jupeliskupelikset – Kierrätetty sielu – ympäristöelokuva
Saarnaava ympäristöelokuva, jonka pelasti seinästä reväisty loppu - joka ei tosin oikein sopinut kuvaan. Päähenkilön ympäristösyntien listaamisen sijaan olisin nähnyt mielellään loppuratkaisua jotenkin petaavia kohtauksia. Nyt tarinaa kuljetettiin flashbackin keinoin, ydinsodan jälkeinen nykyhetki olisi riittänyt ns. syyttäväksi sormeksi sellaisenaan. Pisteet matojen syömisestä ja ansiokkaasta inhorealismista roskineen kaikkineen!

Samiel Productions – Perus Rasisti – historiallinen elokuva
Protestihenkinen pätkä. Oikeaan suuntaan, mutta asennetta olisi saanut olla enemmänkin. Teipit ovissa naurattivat, samoin monet repliikit. Loppu ei ihan lunastanut odotuksia, mutta kaikenkaikkiaan tässä oli munaa enemmän kuin Samiel Productionsin viimevuotisessa.

Nuoret Taiteilijat From Alavus ja Ähtäri – Kesän Alun Piina – tie-elokuva
Nuorten taiteilijoiden ensiteos ja sinällään arvokas. Ensimmäisiä yrityksiä ei pitäisi arvostella ihan samasta lähtökohdasta. Tässähän nyt oli ongelmia ihan joka osa-alueella, kuten odottaa saattaa.

Valtikka Films – Heijastus – musikaali tai tanssielokuva
Hienosti rakennettu ja rytmitetty tarina, joka teknisten ongelmien vuoksi oli jäänyt toteutukseltaan hiukan kesken. Näyttelijätyö kärsi paikoin kankeista repliikeistä ja ns. blatant exposure -tyyppisestä selityksestä, jossa näyttelijä kertoo yleisölle, mitä kuvassa tapahtuu. Onnettomuus flashback oli toteutettu hienosti ja hotelli toimi kuvauspaikkana erittäin hyvin. Joukossa oli joitakin mielettömän kauniita kuvia.

Nyytinmurtajat – Tulipallo – supersankarielokuva

Supersankareiden "AA-kokous" oli mahtava lähtöidea. Tarina kompuroi kuitenkin siitä eteenpäin. Käänteitä oli kuitenkin sen verran, etten täysin kyllästynyt.

Epic Fail! – Teknikko – supersankarielokuva

Supersankari, joka muuttui vaivihkaa miehestä naiseksi. Leffa sisälsi paljon hauskoja yksityiskohtia, mutta ei nivoutunut kovin vahvaksi kokonaisuudeksi. Hyvä meininki tosin välittyi ja rasvatukkien yhdistäminen supersankariskeneen toi mukavaa piristystä genreen.

V.I.P. – Villilä Important Persons – Luontokappale – ympäristöelokuva

Ympäristöelokuva, jonka vahvuus oli sen napakassa lopussa. Leffassa tuhlailtiin aikaa henkilöiden esittelyyn ja kerrottiin katsojalle olennaisen lisäksi paljon ylimääräisiä asioita, joita ei mitenkään lunastettu lopussa. Näyttelijätyö oli sinänsä hyvää ja tekninen toteutus oikein mukiinmenevä.

Pupari Productions – Magna Mundi alla sillan – juhlaelokuva

Parhaat sillanalusbileet, joita olen koskaan päässyt todistamaan :) Hauska, näppärä tarina. Niin heppoinen, ettei se voinut oikein mennäkään pieleen, teknisestä toteutuksesta viis. Syntikkamiehen hersyvä esiintyminen voitti välittömästi puolelleen. Todellinen hyvän fiiliksen leffa. Mahtava loppukuva.

Digital Beauty – Kirje – historiallinen elokuva

Kaunis, taitavasti kuvattu tarina. Pidin siitä, miten tuulessa pyörivä kirje toi toisilleen vieraat ihmiset yhteen. Tämän tyyppinen idea sopi loistavasti juuri lyhytelokuvaan, jossa kovin monimutkaisia taustatarinoita ei ehdittäisikään selvittää. Ainoa häiritsevä kohta oli pariskunnan riita, joka kuulosti vähän paperista luetulta. Loppu oli kaunis ja heleä.

PYLlismi – Tarkoitus – postmoderni tekotaide-elokuva
Nimestä huolimatta tämän hassunkurisen leffan tarkoitus jäi vähän hämärän peittoon. Erkki-Petteri herätti kuitenkin sympatiat ja olin huomaavinani henkilöhahmossa jonkilaista muutosta / kasvua elokuvan aikana. Heh.

Näytös 8 - Tampere


DayOne – EnT – tieteiselokuva

Men in Black autokorjaamolla. Näitä ei näe usein. Leffa kärsi vähän keskivaiheilla junnaamisesta, mutta oli kokonaisuutena viihdyttävä. Pisteitä foliohatuista ja muusta ufo-omistautumisesta.

Monadi-Filmi – Ihmisen luonto – ympäristöelokuva

Tyylikäs ja pelottava ympäristöelokuva, josta jäi epätodellinen fiilis. Ehkä realistinen kuvaus ja aihemaailma oli pienessä ristiriidassa Agatha Christie -henkisen sivistyneen murhamysteerin kanssa. Toisaalta koko leffassa oli jotain niin omaleimaista, että ristiriitaisuuskin oli aivan perusteltua. Hienot, vahvat henkilöhahmot. Taitavaa näyttelijätyötä. Kaikin puolin hieno kokonaisuus.

MOTHACOOLYEAH – OUJEAH! – Hyvältä näyttää – ympäristöelokuva
Herttainen poika, vähän köykäinen tarina. Kaiken tapahtuminen suht hitaasti yhdessä kuvassa koetteli kärsivällisyyttä. Pojan ilmeet ja äänet hellyttivät.

Will Smithin Pojat – Speili – postmoderni tekotaide-elokuva
Huikea suoritus, aivan omaa luokkaansa. Jo pelkästään tribuuttina Speden perinnölle aivan korvaamaton - lisäksi taide-elokuvana vertaansa vailla. Ilmaisu oli samanaikaisesti tyylikästä, kaunista ja naurettavaa, näyttelijät käsinkosketeltavan Spedejä. En tiedä ketään, joka olisi vielä pystynyt tähän. Afrikan osuus istui tähän hurlumheihin kuin kirsikka maksalaatikkoon. Aplodit.

Velaatta Filmi – Kalamiehen kosto – historiallinen elokuva
Velaatan pojat ovat kasvaneet. Kolmannessa Uneton48-leffassa on enemmän väkivaltaa kuin koskaan aikaisemmin. Myös trash talk -osastolla on tapahtunut kehitystä. Tarina on ehkä tässä kehityksessä kärsinyt, joten toivottavasti ensi vuonna turpaan mäiskimisen oheen tulee taas aiemmista vuosista tuttua kasvutarinaa ja muita oivalluksia. Pisteet kuitenkin 80-luvun herättämisestä henkiin, sekä tämän vuoden ainoasta huussikohtauksesta :)

#Risteys – Todellisuuden rajaton eksistenssi – postmoderni tekotaide-elokuva
Ajattelin ensin, että kyseessä on toisinto 70-luvun helmestä: Jonathan Livingston Seagull. Kysymys oli kuitenkin ulkopuoliseksi itsensä tuntevan opiskelijan elämänkuvauksesta. Postmodernin tekotaiteen tuntomerkit oli löydetty hienosti visuaalisine yksityiskohtineen. Tämä olisi voinut olla opettavainen TV-taide-elokuva 70-luvulta, siinä oli jotain BBC-retroa.

Aaveet – Mirror, mirror on the wall – juhlaelokuva

Surullinen tarina, joka kääntyi loppupuolella kauhuksi. En saanut oikein kiinni peilin mystiikasta, ja turhat repliikit häiritsivät. Kuvaus ja leikkaus Kokonaisuutena kunnianhimoinen.

Univirrat – Nauhat kiinni – romanttinen komedia

Jotenkin ihana, kömpelö romanttinen komedia. Huumoria ja romantiikkaa oli molempia roppakaupalla. Näyttelijätyö oli aika haparoivaa, mutta säilytti herkkyytensä. Keskivaiheilla juoksuosuus oli vähän liian pitkä ja erityisesti ohikulkijan kohdalla napakampi leikkaus olisi auttanut. Jätti kuitenkin hilpeän tunnelman, kuten genreen kuuluu. Loistava loppurepliikki lunasti tarinan.

Lelufantasia – Alcedo at this – salainen henkilöllisyys
Hieno kulttuurien välinen kohtaaminen, jonka mahdollisuuksia ei ihan hyödynnetty loppuun asti. Kauniita kuvia ja hyvät näyttelijäsuoritukset (vaikka tunteenpurkaus tulikin vähän "tyhjästä"). Pitkä alkulämmittely, ei meinannut päästä vauhtiin. Loppu toimi kivasti.

Näytös 9 - Mikkeli


Vino Mänty – Formicidae – tie-elokuva

Kunnianhimoinen tarina aloittelijan taidoilla ja välineillä toteutettuna. Sisälsi liikuttavia oivalluksia kasvamisesta ja oman minän löytämisestä - sekä muurahaisinfon että itse päähenkilön välityksellä. Tästä on hyvä lähteä kehittämään. Elokuvanteossa tärkeintä on kuitenkin se, että on ideoita ja jotain sanottavaa.

Kirkkaat Nivelet – Kukaan ei halua nukkua yksin – juhlaelokuva
Yksinkertainen, kauniisti näytelty leffa, joka kärsi hieman liiallisesta arvattavuudesta. Sarjakuvadialogi sopi hienosti aiheeseen ja kuvaustapaan. Loppurepla olisi helposti voinut liisteröityä äklöksi, mutta ei - se oli tyylikäs. Koin yhteyttä erityisesti miespääosaan, ihanan avoimet silmät ja olemus. Biisi oli omaan makuuni liian humppainen, mutta sopi hyvin leffaan.

JNZ-Flicker – Päivänäytös – tie-elokuva

Elokuva, joka nokkelasti kertoi indie-elokuvan "tylsyydestä", taituroiden itse siinä tylsyyden rajamailla. Pitkäveteiseksi venähtäminen oli siis tavallaan perusteltua, mutta ainahan se saa yleisön pyörimän penkeissään. Leffassa oli joitakin hauskoja oivalluksia ja erityisesti loppu oli jotenkin herkkä. Tylsinkin leffa voi osua hermoon, kun aihe on lähellä sydäntä :)

Pure Films – Epeli – juhlaelokuva
Näpsäkästi kuvattu leffa, jossa kikkailtiin peilielementillä oikein olan takaa. Jutun pointti jäi itselleni vähän hämärän peittoon, mutta jaksoin kyllä ihmetellä loppuun asti.

Pure Films – Pelto – juhlaelokuva
Pure Filmsin toinen tuotos (jonka olisi esitysjärjestyksessä pitänyt ilmeisesti olla ensimmäisenä?) avautui Epeliä paremmin, mutta osittain siksi, että näyttelijät selittivät asiat juurta jaksain katsojalle. Jäi mietityttämään, mihin ihmiset pellolta päätyivät - Epelin bileisiinkö? Onnittelut joka tapauksessa Pure Filmsille - ensimmäinen U48-joukkue, joka teki 48 tunnissa kaksi leffaa!

Kylmä Käki Visio – Kivenheiton Päässä – romanttinen komedia

Mikkelin näytöksen paras, minun mielestäni. Olisi aivan hyvin voinut olla finaalissakin. Romanttinen komedia, joka täytti genren vaatimukset. Hienoa tyylilajin hallintaa alusta loppuun. Sisälsi myös yhden kilpailun hienoimmista kamera-ajoista - auton alla. Ottaen huomioon, että romanttinen komedia on pohjimmiltaan "pornoa naisille", miespääosa olisi tarvinnut hiustenleikkuun ja kunnon stailauksen. Miehen näyttelijätyössä ei sinänsä ollut mitään vikaa.

Team Kahakka – Ennen ajan laskua ei voi – historiallinen elokuva

Rohkea veto - kisan ainoa esihistoriallinen elokuva. Peili oli hauskasti mukana "futuristisena esineenä" shamaanin majassa. Jotkin yksityiskohdat - kuten päähenkilön valkoiset housut - pistivät silmään, mutta kokonaisuus oli viihdyttävä.

Kieli Oppi Osaajat – tarinasi – historiallinen elokuva

Elokuvia tehdään yleensä jotenkin tavallisuudesta poikkeavista yksilöistä. Tämä leffa lähti uskaliaasti kertomaan keskiverron, tylsän tyypin elämän alusta loppuun. Ottaen huomioon päähenkilön mitäänsanomattoman tavanomaisuuden, tarina piti ihmeen hyvin mielenkiinnon yllä ja toteutus oli hauska. Ajoitus on yhden oton elokuvassa hyvin hankalaa - parhaimmillaan tällaiset tuotannot ovat kuin tanssikoreografiaa. Siihen ei aivan päästy, mutta tarina rullasi kyllä ihan hyvin.

Positiivarit/Haukivuoren lukio – Annan päiväkirja – supersankarielokuva
Hyvän mielen leffa koulumaailmasta. Aloittelijoiden jälkeä, mutta sisälsi muutamia hauskoja yksityiskohtia, kuten hifistelijä-Artun kuva kuvalta kasvavan kuulokekokoelman. Pidin siitä, että supersankari oli perinteisen viittahemmon sijaan tulkittu "näkymättömäksi ystäväksi", joka piti päähenkilön puolta. Onnellinen loppu lämmitti mieltä.

Näytös 10 - Oulu

Perhekerho – Rytmisairaus – musikaali tai tanssielokuva
Ehjä, teknisesti tyylikäs leffa. Hienoa laivatunnelmaa. Musiikin epärytmisyys - joka oli varmasti tarkoituksellista - häiritsi korvaani sen verran, ettei tunnelmaan jotenkin päässyt mukaan vaan kokemus jäi ikäänkuin ulkopuolisen tarkasteluksi (ts. sormet eivät alkaneet napsua). Mitään muuta valittamista ei olekaan. Kauniit kuvat, hulvattomat hahmot ja loppuratkaisu toimivat kuin junan vessa.

Tmi. Pienet Merenneidot – Kitaristin tango – musikaali tai tanssielokuva
Hupaisa kilpakitarointileffa, jolla ei tuntunut olevan suuria taiteellisia tavoitteita. Huumoria riitti kuitenkin ihan mukavasti. Hahmot olivat sopivan hörhöjä tähän tarkoitukseen. Pippelihevi nauratti.

Tokem – Saattue – tie-elokuva
Synkkyydessään vangitseva, karun kaunis leffa. Loppu jäi kummittelemaan, en tiedä mitä kameraan katsovat sukulaiset tarkoittivat. Nuoren pojan näyttelijätyö oli aivan mielettömän hienoa!! Se jäi ehkä päällimmäisenä mieleen.

Kolmipäinen Lohikäärme – Tule luokseni – tieteiselokuva
Kekseliäs tieteiselokuva, jossa peiliä käytettiin mielenkiintoisella tavalla. Tarina oli tähän mittaan vähän liian pitkä, olisi vaatinut parempaa pohjustusta - miksi tyttö halusi "tuonpuoleiseen", mikä tytön ja pojan suhde oli jne. Dialogia vähentämällä tästä olisi tullut parempi - erityisesti kun poika kutsui tyttöä takaisin seinän takaa. Mutta mielenkiintoisia ideoita - tästä voisi kehittää vaikka mitä.

Sig Naali – Mie, Ämmi! – supersankarielokuva
Mahtava päähenkilö ja loppuratkaisu. Keskivaiheilla leffa tosin junnasi niin ankarasti, että usko meinasi loppua. Kuvat olivat kuitenkin kauniita ja näin etelän eläjän näkökulmasta myös eksoottisia.

Tokem_2 – Yrtsi -Maailman pelastaja – supersankarielokuva
Yrtsi oli ehkä tämän vuoden supersankareista vaatimattomin, mutta nousi tarinan myötä hienosti sankaruuteen. Leffalla oli sarjakuvallisia piirteitä, joita parempi tekninen jälki olisi ehkä nostanut selvemmin esille. Optimoija oli hahmona hyvä idea, vain harva joukkue oli oivaltanut, että supersankarilla on oltava kunnon antagonisti, joka aluksi vaikuttaa ylivoimaiselta.

Kikkarekultakentän Keltakekkare Ja Kukka – Syvä pohjoinen – salainen henkilöllisyys

Teknisesti todella kaunis leffa, jossa tyylikkäitä kamera-ajoja oli ehkä jopa liikaa... Toisella katselukerralla nautin tästä enemmän. Eka kerrasta jäi hirveä pettymys, kun loppu ei lunastanutkaan lupauksia. Ajattelin, että Arttu olisi voinut ollut koira, karhu, alien... mitä tahansa, kunhan loppu olisi palkinnut odotuksen. Huumoria oli onneksi matkan varrella, joten katselukokemus oli kyllä viihdyttävä.

Karvareuhka Ry – Sankari Solutions – supersankarielokuva

Ainoa supersankarileffa, jossa supersankareita oli kokonainen iskuryhmä. Loistavia super-kykyjä - kuten "luterilainen työmoraali ja ajokortti". Kaiken kaikkiaan mainio hupipätkä, jonka tekniset puutteet annoin anteeksi tuon edellä mainitun lainin kohdalla.

Lumimiesfilmi – Pieni TV-Puoti – salainen henkilöllisyys
Leffa tulvillaan pohjoisen kieroa huumoria ja kiroilua. Joitakin hienoja hetkiä, joissa epätodellinen yhdistyi todelliseen (tai jotain muuta yhtä vaikeasti tulkittavaa). Kokonaisuus jäi hämäräksi, mutta onneksi kaikki päättyi häihin, niin kuin Lumimiesfilmiltä voi odottaa :)

Raject films – Outo kumpu – tie-elokuva
Suomen hämmentävin kiinteistövälittäjä. Uskomaton hymy ja olemus. Näitä ei voi olla kuin se yksi maailmassa :) Ihanan omalaatuinen tarina, joka ei muistuttanut mitään aiemmin näkemääni. Äidin palopuhe pojan valmistujaisissa oli hykerryttävä.

21.5.11

Suomi on paras maa suomalaisille

Niin siinä taas kävi, että tultiin Suomeen järjestämään Uneton48-kisaa, eikä ollut enää aikaa käsikirjoittaa, tehdä mysliä, nyppiä kulmakarvoja, tanssia tai varsinkaan päivittää blogia.

Myös kipsikäsi hankaloitti elämää ensimmäiset 2-3 viikkoa. Kättä ei tarvinnut leikata, luu oli kuulemma ihan paikallaan. Sain kevyemmän kipsin ja pääsin käyttämään räpylääni ensin pieniin, sitten vähän vaativampiin juttuihin. Kun kipsin sai ottaa pois, sisältä paljastui paksu ja jäykkä ranne. Harjoittelen kiertoliikkeitä päivittäin, mutta eihän se halua mihinkään kääntyä. Optimistisesti arvioisin, että liikerata on kasvanut parissa viikossa 5mm. Hiljaa notkea tulee.

Kipsi kädessä lentäminen ei muuten ole hauskaa. Esim. kaikki lentokoneen eväät on pakattu pieniin muovipusseihin, joita ei saa yhdellä kädellä auki. Sain kuitenkin apua kanssamatkustajilta ja Aucklandin päässä Jomine hoivasi mua tauotta sekä sairaalassa että kotona ennen lähtöä. Samainen kämppis saapuu tänne Suomeen ensi viikon tiistaina, mistä olen aivan innoissani! Tehdään yhdessä dokumenttia ja sen sellaista. Siitä lisää myöhemmin...

Angus & Julia Stone


Eilen pääsimme pitkästä pitkästä aikaa viettämään vapaailtaa. Meillä oli liput Angus & Julia Stonen keikalle Tavastialle. Ihana keikka, sellainen jonka ei soisi päättyvän. Kaikki levyltä kuullut kappaleet heräsivät uuteen elämään. Aivan kuin yhtye olisi levyttäessään pitänyt vähän kynttilää vakan alla. Sami osti mulle bändipaidan, josta tuli uusi lempivaatteeni.

Suomi, mielentilat ja Suomi mielentilana


Parasta Unettomassa ovat uudet kontaktit ja syvälliset keskustelut Suomen kulttuurituotannon tilasta. Miksi verkostoituminen on niin vaikeaa? Onko raha ainoa motivaation lähde? Päivä päivältä tajuan olevani kauempana tyypillisen suomalaisen ajatusmaailmasta ja arjesta. Mulla ei ole rajoituksia, eikä oikeastaan arkeakaan.

Kun suomalainen kohtaa itseään onnellisemman ihmisen, hänellä näyttää olevan kaksi vaihtoehtoa: kiinnostua tai ärsyyntyä. Hyvin moni valitsee jälkimmäisen. Toisten onni ja mukavampi elämä on raivostuttavaa. Jos kysymys on aineellisesta hyvästä, sitä on helppo arvostella. Mutta jos kysymys on erilaisista elämänvalinnoista ja asenteesta, tilanne on vaikeampi. Olen itse pitkän linjan pessimisti, oikeassa mielentilassa keksin kyllä argumentteja joka lähtöön. Syytän onnellisia teeskentelijöiksi, amerikkalaisiksi, tyhjäpäisiksi tai ärsyttäviksi käännyttäjiksi, jotka yrittävät tunkea optimismioppejaan toisten kurkusta alas.

Onneksi suurimman osan ajasta olen nykyään siinä mukavammassa mielentilassa. Jopa täällä Suomessa :D

Suomi ON hyvä maa

Otsikko on mukailtu Ehrnroothin hokemasta "Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille." Pitkään ajattelin lauseen merkitystä käänteisesti: Suomi on paras maa suomalaisille samalla tavalla kuin sairaala on paras paikka sairaille. Ei meitä muuallekaan huolittaisi. Nyt olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että Suomi on todellakin hyvä maa - eikä välttämättä vain suomalaisille. Monet suomalaiset eivät näe oman maansa hienoutta, saati sitten omia mahdollisuuksiaan tässä maassa.

Suomi on maa, jota kestää hyvin muutaman kuukauden jaksoissa. Tämän mittaisista oleskeluista on enemmän hyötyä kuin haittaa sekä oleskelijalle että Suomelle. Mitä jos aloitetaan koko maailman laajuinen vaihto-ohjelma, jossa kierrätetään väkeä maasta toiseen, Suomi mukaan lukien. Näin saataisiin tuoreita ajatuksia joka maahan. Kun ulkomaalainen kertoo suomalaiselle, että hänen asiansa ovat hyvin, se saattaa mennä perille. Suomalaiset ovat kuitenkin vahvasti ulkopuolelta ohjautuvaa kansaa.

10.4.11

Sairaalaan

Halusin vielä kerran ennen lähtöä ihastelemaan länsirannikon maisemia. Ihana päivä päättyi kuitenkin sairaalassa. Mt Zionin rinteillä kulkevat polut olivat sateiden jälkeen mutaisia, kengänpohjat täyttyivät töhnästä ja muuttuivat luistimiksi. Otin kaatuessani vasemmalla kädellä vastaan ja näin, miten ranneluu muljahti nahan alta esiin. Huusin NOOO! ja vaistomaisesti kiskaisin käden paikalleen. Kaverit vuolivat kepit ranteen tueksi, sitoivat paketin paidalla ja ripustivat kalsareilla kaulani ympärille. Autoille oli vielä tunnin kävelymatka, siitä reilu puolen tunnin ajo terveysasemalle, jossa otettiin röntgen-kuvat, kerrottiin että on parista kohtaa ikävästi poikki ja lähetettiin sairaalaan spesialistille.

Siitä asti lääkäreitä on riittänyt joka sormelle. Hoito aloitettiin piikittämällä ranne täyteen puudutusainetta ja kiskomalla luut paremmin kohdalleen. Ortopedi sanoi, että käden kiskominen tapahtumahetkellä paikalleen säästi sen hermovaurioilta. Olin siis onnekas että itsesuojeluvaistoni toimi niinkin automaattisesti, kiitos Luojalle hyvästä suunnittelusta!

Nyt vietän unista sunnuntaita sairaalasängyssä, odotellen tietoa leikkauksesta. Pitäisi olla huomenna. Ranteeseen täytyy ilmeisesti asentaa metallilevyt pitämään luut paikallaan. Tänään käsi vielä skannataan varmemmaksi vakuudeksi. Paljon käsikipua pahempaa on tähän mennessä ollut morfiinipohjaisen särkylääkkeen aiheuttama pahoinvointi. Kieltäydyin jatkossa lääkkeestä ja sai jotain pahoinvointia lieventävää suonensisäisesti. Buranalla pärjää.

Samin ollessa Suomessa Jomine on ollut mukana joka käänteessä. Tänä aamuna se saapui jo ennen virallista vierailuaikaa tuoden mukanaan matkalaukullisen tavaraa. Tuntuu kuin olisin muuttanut tänne.

No niin, nyt alkaa taas yrjöttää ja täytyy pyytää sitä lääkettä jos en taas nukahda ennen sitä. Huh.

9.4.11

Suomen vierailun lähestyessä

Tietyt lopunajan merkit ilmestyvät aina ennen Suomeen lähtöä...

Ryhdyn miettimään vaatevarastoani uusiksi. Suomessa ei voi pukeutua ihan miten huvittaa, jo pelkästään sään vuoksi. Lisäksi katukuvassa liikkuu lähes identtisiä ihmisiä. Jos et halua erottua, pukeudu normin mukaisesti. Tänä vuonna ehkä haluankin, ihan silkkaa laiskuuttani ja koska vaatteet ovat täällä niin paljon halvempia. En halua ostaa Suomesta mitään.

Olen sosiaalinen. Hamuan laatuaikaa ystävien kanssa, istun illanvietoissa pidempään kuin normaalisti (yleensä lähden heti kun tuntuu vähän tylsältä). Tämä on kuin ahmimista paaston edellä. Muistan yhtäkkiä, että Suomessa ei voi soittaa ja mennä käymään. Suomessa pitää varata ystävän kalenterista aika hyvissä ajoin. Tajuan, että olen jo myöhässä. Tapaamiset olisi pitänyt sopia kuukausi sitten. Crap.

Syön kaikkea mitä Suomesta ei saa. Kotipihan puun feijoa-hedelmiä, omaa mysliä. Söisinhän sitä muutenkin, mutta nyt kaikkeen liittyy outo haikeus.

Katselen kaappeihin. Niissä on koko elämäni, omat tavarani joita en millään saa mahtumaan matkalaukkuun. Pitää valita. En ole pakannut vielä yhtäkään vaatekappaletta, mutta olen jättänyt hyvästejä useille.

Tuijotan aamulla olohuoneen verhoja, kun kirpeä kirkas aurinko nousee ja paljastaa pölyn ja paskan ikkunoissa. Tulee ikävä valoa. Sellaista kuin täällä ei ole missään muualla. Olen huomannut sen lähes joka päivä. Sateen jälkeen on niin kirkasta ettei silmiä särkee.

Herkistyn, kun ventovieraan juttelevat. Eilen kirpputorilla joku keski-ikäinen nainen tuli rupattelemaan ja ryhdyin auttamaan sitä farkkujen etsimisessä. Iloitsen, että on sosiaalisesti hyväksyttävää puhua tuntemattomille. Se tuntuu arvokkaalta.

Mietin, mitä saisin vietyä mukanani. R&J lakuja... en keksi mitään riittävän pientä. Pitää viedä vain omat muistot ja sydän siinä tilassa kuin se sattuu olemaan. Seelannin pehmentämä pääni Suomen kylmyyteen.

Eihän tässä siitä ole kysymys, että Suomi olisi jotenkin kauhea paikka. Mulla on vaan koti täällä, enkä haluaisi jättää sitä. Tulee koti-ikävä.

26.1.11

Kirja, joka jokaisen kristityn pitäisi lukea

Harvemmin ryhdyn vaahtoamaan kirjasta ennen kuin olen edes lukenut sen loppuun. Mutta minkäs teet, kirja kiertää kämppiksen, Samin ja minun välillä kun kaikki tahtovat siitä osansa. Kyseessä ei ole romaani, eikä edes kirjallisesti ansiokas teos. Teksti junnaa hetkittäin paikoillaan ja siinä on minun makuuni aivan liikaa toistoa. Mutta...

Todellisia AHAA elämyksiä ei synny joka päivä.

99 pilkku jotain prosenttia lukemastani sopii suht kätevästi maailmankuvaani - eli käsitykseeni siitä miten maailma toimii ja miten sen pitäisi toimia. Luen mielenkiintoisia artikkeleita, katson videoita ja käyn keskusteluja. Näiden kautta saan jatkuvasti täydentävää tietoa. Tämä tieto vaikuttaa sitten siihen, miten painotan asioita. Muistutan itselleni esimerkiksi hampaidenhoidon tärkeydestä. Tai Raamatun. Tai oikean hengitystekniikan. Luomuruoka, mineraalimeikit, aurinkopaneelit, matofarmit ynnämuut trendit voivat herättää innostusta ja saada aikaan elämänmuutoksia.

Vain todella harvoin jokin saa minut tarkistamaan maailmankatsomustani. Tämä sai:

Good News for Anxious Christians: 10 Practical Things You Don't Have to Do - by Phillip Cary

Tämän kirjoituksen alku on jo saattanut johtaa harhaan jonkun innokkaan kirkostaerottajan, joka "kristitystä ateistiksi" termillä googlaillen on päätynyt tälle sivulle. Tuotan karmean pettymyksen. Maailmankatsomukseni tarkistaminen sai minut ainostaan oivaltamaan jotain Jumalan suuruudesta.

Caryn kirja keskittyy yleisiin harhaoppeihin / painotuksiin evankelisen liikkeen sisällä. Olen itse kasvanut näitä saarnoja kuunnellen, joten on vaikea tajuta, miten tuoreita jotkin näistä uusista mausteista ovat. Tässä huippulyhyesti pari ensimmäisenä kolahtanutta:

"Jumalan äänen kuuleminen omassa sydämessä"
Tätä ajatusta on viljelty niin kauan kuin muistan. Pitäisi viettää aikaa hiljaisuudessa ja oppia erottamaan Jumalan ääni sieltä muiden äänten joukosta. Pääni ja sydämeni ovat täynnä mitä sekavampia ääniä ja tämä opetus on ahdistanut ja ärsyttänyt jo pitkään. Nyt olen vapaa. Raamattua kohta kohdalta läpi käyden Cary kiskoo pohjan irti koko ajatukselta. Kaikki sydämeni äänet ovat omiani. Jumala puhuu Raamatun ja profeettojen kautta, niinkuin on historian hämäristä asti puhunut.

"Let go and let God"
Ajatus siitä, että ei saisi tehdä asioita 'omassa voimassa'. Sekavaan ja ristiriitaiseen ajatteluun johtava vaatimus, jonka saa ihmisen yhtä aikaa passivoitumaan ja hermoilemaan siitä, tekeekö nyt kuitenkin omassa vain jossain muussa voimassa. Parasta vastalääkettä tähän on tuttu leiviskävertaus. Me emme 'anna Jumalalle lupaa toimia', vaan Jumala antaa meille lahjat ja elämän käytettäväksi. Meillä on vastuu omista tekemisistämme.

Asiasta löytyy lisää myös suomeksi Nuotan sivuilta:
Jumalan äänen kuulemisesta
Omassa voimassa toimimisesta

Ja lopuksi - aloitin vuoden alussa kirjoittamaan myös englanninkielistä blogia. Se löytyy TÄÄLTÄ.

4.1.11

Menestyksellä vai ilman?

Vuoden alussa päätyy aina tarkastelemaan elämänsä suuntaa. Kuin yrittäisi pimeässä tunnustella valonkatkaisijaa. Oman elämänsä ohjaaminen on lopulta aika vaikeaa. Joissakin elämänvaiheissa voi kokea pitelevänsä rattia, mutta se on hetkellistä ja pitkälti harhaanjohtavaa. Ajelet kuitenkin teitä, joita et itse rakentanut, maailmassa jota et itse luonut. Ja tien päätepysäkkihän tiedetään.

Tänä aamuna mietin, miksi menestyspsykologia kääntyy niin huonosti suomen kielelle. Tähän on kaksi hyvää syytä: Kirjoittajat ovat usein keskinkertaisia ja ajatukset lähtökohtaisesti aika tukevaa juustoa. Jos kapitalismi mahdollistaisi jokaisen ihmisen menestyksen ihan vain asennetta muuttamalla, meillä olisi resursseja joista emme tienneetkään. Enkä sano etteikö olisi, mutta ne ovat tämän todellisuuden ulkopuolella. Ei aarteiden kokoaminen taivaaseen kiinnosta lihaa ja verta olevaa ihmistä, joka haluaa aurinkopaneeleja, sähköauton ja luomupuutarhan.

Nuorempana ajattelin, että viimeistään kolmekymppisenä palikat ovat paikoillaan. Ainakin ammatillisesti. Ajattelin menestyväni mainosalalla, saavuttavani jotain titteleitä tai palkintoja. En tiennyt, että sellainen menestys olisi vaatinut kurinalaisempaa, rajoittuneempaa ajattelua. Nelivuotisen AMK-tutkinnon aikana ei vaadittu lukemaan yhtään kirjaa. Tämä oli vihje numero yksi. En ottanut sitä kuuleviin korviini, vaan luin, mietin, rukoilin, juttelin papille, vääntelin ranteitani, yritin ymmärtää... Ja niin jo opiskeluaikana epävarmana heilahdellut kiinnostukseni mainosalaa kohtaan hiipui. Minua ällötti ajatus turhien tuotteiden markkinoinnista, Kiinan muovituotannosta ja loputtoman kasvun filosofiasta, jota ammattikuntani ruokki. Ärsytti se, etten päässyt tuottamaan sisältöä, ainoastaan muovailemaan ulkoasua.

Löysin siis alan, joka ei kiinnosta. Oivalluksena tämä ei ollut kovin merkittävä - ottaen huomioon, että vaihtoehtoja on tuhansia. Mutta ammatit eivät ole vain ammatteja, ne edustavat elämäntapoja ja arvomaailmoja. Alaa vaihtaessani päädyin miettimään, mitä haluan olla viisikymppisenä. Kuusikymppisenä. Kuoleman jälkeen. En edes vaihtanut alaa, teen edelleen samoja hommia. Taistelen edelleen sen ajatuksen kanssa, etten halua olla graafinen suunnittelija. Ei työ sinänsä ole pahaa, en vain halua kuulua kyseiseen alakulttuuriin. En tunne yhteyttä muovipokaisiin off-beat boho corporate punk erilainen-ihan-niin-kuin-kolleganikin ihmisiiin. Identiteetti hiertää.

Mutta enemmän kuin mitään muuta, haluan kirjoittaa elokuvaa ja TV:ta. Mahdollisuuteni menestymiseen ovat tilastollisesti olemattomat. Mahdollisuuteni kehittymiseen ovat lähes rajattomat. Jos pelkkä kirjoittaminen riittää, onko menestyksellä lopulta väliä?

Päättelin, että menestyspsykologia menettää merkityksensä, jos yksilö hyväksyy ajatuksen loppuelämästään vailla maallista menestystä.

Kuvittelin siis kaiken loppuun asti, yksityiskohtia myöten. Käsikirjoituspinot, kommuunielämän, yrttiviljelmät ikkunalaudalla. Kuvittelin yhden lapsen kanssa. Kuvittelin ilman. Kuvittelin saavani lopulta toteutettua pienen budjetin pitkän leffan. Kuvittelin, ettei se onnistunut. Kuvittelin, ettei käsikirjoituksistani yksikään päätynyt tuotantoon. Kuvittelin, että julkaisin omakustanneromaanin. Kuvittelin laatikollisen kirjoja autotallin lattialla. Kuvittelin itseni itkemässä, kastellen betonilattian. Kuvittelin sukeltavani uuden projektin pariin. Kuvittelin tekeväni osa-aikatyötä siivoojana. Graafikkona. Postinjakajana. Vanhana, suonikohjuisena, pussit silmien alla. Kuvittelin Samin silti rakastavan. Kuvittelin ilman. Kuvittelin kirkon, ystäviä, yksinäisyyttä, loputtoman epätasapainon ja luonteenvirheet, jotka eivät katoa. Kuvittelin sairauden, odotushuoneet, hoidoista kieltäytymisen, jotta saan olla kotona. Luopumisen tuskan, kuoleman - irtoamisen omasta ruumiistani. Ihmisiä itkemässä, ihmisiä, joita en voi lohduttaa tai koskettaa. Kertoa, että kaikki on hyvin. Kuvittelin pimeän tunnelin, jonka päässä on valo. Kuvittelin uuden seikkailun.

Menestyspsykologia ei valmista ihmistä epäonnistumiseen, siihen että lopussa pitää luopua kaikesta. Mitä jos ns. maallinen huippu on jo saavutettu? Rukoilen, että tänä vuonna voisin nähdä edes usvaisen kuvan siitä, miten Jumala arvostaa elämää ja sisältöä jota siinä tuotamme. Jumalallinen näkökulma vapauttaa meidät sekä tämän todellisuuden onnistumispakosta (eiväthän kaikki pääse edes alkuun) että onnistumisen vääränlaisesta määrittelystä. Se, mikä kuolinvuoteella saattaa tuntua suurimmalta saavutukseltasi on ehkä taivaassa kirjattu ylös vain viitteenä.

Mitä sitä voi muuta kuin tehdä sitä mitä rakastaa. Ja lopun aikaa rakastaa minkä voi.

Sanovat, että vuoden ensimmäinen päivä näyttää suunnan tulevalle vuodelle

Ensimmäisenä päivänä pääsimme purjehtimaan Bay of Islands -saaristoon. Minun ei siis tarvinnut kiskoa köysiä joista en mitään ymmärrä, vaan sain snorklata kämppiksen välineillä, maata veneen kannella, syödä tomaattileipää ja juoda kahvia. Siitä jäi jotenkin epätodellinen olo, ja niinkuin yksi mukana reissannut balettitanssijamies asian tiivisti: "This is the sexiest afternoon you can imagine."