Tietyt lopunajan merkit ilmestyvät aina ennen Suomeen lähtöä...
Ryhdyn miettimään vaatevarastoani uusiksi. Suomessa ei voi pukeutua ihan miten huvittaa, jo pelkästään sään vuoksi. Lisäksi katukuvassa liikkuu lähes identtisiä ihmisiä. Jos et halua erottua, pukeudu normin mukaisesti. Tänä vuonna ehkä haluankin, ihan silkkaa laiskuuttani ja koska vaatteet ovat täällä niin paljon halvempia. En halua ostaa Suomesta mitään.
Olen sosiaalinen. Hamuan laatuaikaa ystävien kanssa, istun illanvietoissa pidempään kuin normaalisti (yleensä lähden heti kun tuntuu vähän tylsältä). Tämä on kuin ahmimista paaston edellä. Muistan yhtäkkiä, että Suomessa ei voi soittaa ja mennä käymään. Suomessa pitää varata ystävän kalenterista aika hyvissä ajoin. Tajuan, että olen jo myöhässä. Tapaamiset olisi pitänyt sopia kuukausi sitten. Crap.
Syön kaikkea mitä Suomesta ei saa. Kotipihan puun feijoa-hedelmiä, omaa mysliä. Söisinhän sitä muutenkin, mutta nyt kaikkeen liittyy outo haikeus.
Katselen kaappeihin. Niissä on koko elämäni, omat tavarani joita en millään saa mahtumaan matkalaukkuun. Pitää valita. En ole pakannut vielä yhtäkään vaatekappaletta, mutta olen jättänyt hyvästejä useille.
Tuijotan aamulla olohuoneen verhoja, kun kirpeä kirkas aurinko nousee ja paljastaa pölyn ja paskan ikkunoissa. Tulee ikävä valoa. Sellaista kuin täällä ei ole missään muualla. Olen huomannut sen lähes joka päivä. Sateen jälkeen on niin kirkasta ettei silmiä särkee.
Herkistyn, kun ventovieraan juttelevat. Eilen kirpputorilla joku keski-ikäinen nainen tuli rupattelemaan ja ryhdyin auttamaan sitä farkkujen etsimisessä. Iloitsen, että on sosiaalisesti hyväksyttävää puhua tuntemattomille. Se tuntuu arvokkaalta.
Mietin, mitä saisin vietyä mukanani. R&J lakuja... en keksi mitään riittävän pientä. Pitää viedä vain omat muistot ja sydän siinä tilassa kuin se sattuu olemaan. Seelannin pehmentämä pääni Suomen kylmyyteen.
Eihän tässä siitä ole kysymys, että Suomi olisi jotenkin kauhea paikka. Mulla on vaan koti täällä, enkä haluaisi jättää sitä. Tulee koti-ikävä.
Olen ollut NZ:ssa kahdesti.. =)
ReplyDeleteKuulin siellä toista kertaa käydessäni aiemmalla matkalla tavanneita nähdessäni uuddelleen kysymyksen, että olenko aivan varmasti Suomesta? Eikö suomalaisten pitäisi olla hiljaisia, ja murjottaa omassa kulmassansa puhumatta mitään?
Vähintään pari kertaa kuukaudessa, jos tapaan jonkun uuden ihmisen, kuulen Suomessakin että "onko varma että molemmat vanhempasi ovat täältä".. vaikka näytän aivan suomalaiselta - mutta kun puhun tuntemattomille, hymyilen ihmisille kun he katsovat minuun ja olen aivan liian eloisa.
Välimerellisellä luonteella olen suomalaiseksi outo lintu, ja hetkittäin saanut siitä sormillenikin. Onneksi Suomessa on kesä, jolloin sitä hymyä löytyy muiltakin =).