Honey I shrank my world

Getting out of Facebook is a slightly complicated process. You can either deactivate your account (with the option to go back any time) or permanently delete your account - an option I could only find via Google. Like a proper divorce, it comes with a waiting period of 14 days.

If you go for deactivation, Facebook knows you're not 100% serious. That's why they use emotional extortion as seen above. They tell you that the last five people you've messaged through Facebook will miss you. Then they present a counter argument for every conceivable argument you could possibly have for leaving. I suspect these options are based on thorough research and I especially love "I don't understand how to use Facebook". It has so many levels :)

After investigating the 'deactivate' path, I went with deleting. The funny thing is that when you bravely click 'delete', nobody argues with you at all. They don't care why you're leaving. I guess if you're determined enough to "self destruct" like that, you're beyond convincing. Although I should probably expect some digital stalking during the next 14 days. Divorces are messy business, right?

The Shrinking World Phenomenon

Right after deleting the account, I left for a Pilates class. On the way there, I had a weird sensation of my whole world shrinking. All the invisible strings I had cast everywhere around the globe were suddenly pulled back and I was enclosed in my immediate reality, completely present in that car, on Links road, passing the golf course and stopping at the intersection. For a moment, I had a feeling of being just washed up on a desert island. Nobody knows I'm right here, I thought to myself. It made no sense. When I was on Facebook, I never updated about my daily activities like that. Towards the end, I hardly shared anything. My latest profile pic was nearly two years old. But things don't have to make sense to be profoundly felt. Maybe there's something we're sharing of ourselves by just being there. Maybe my soul was so deeply distracted, my focus split into million pieces over time, that it needed to be reeled in.

Here I am, right here, hungry, sweaty and tired in my tiny little world. It's so cosy. Like camping in your own head.

Away from Facebook, back to blogging

The time has come for myself and Facebook to part ways. We had a good run of nearly 8 years. Now I feel like I have wasted enough of my time and energy on communicating via snappy one-liners, tortured puns and accidental insults. I'm exhausted. I'm getting old. I need real communication with fewer people who I actually have a chance of knowing. I also need more time for creative writing, painting and playing with my son - oh, and my husband :)

This post is for those on Facebook who do know me. This is where I will be, occasionally, to update on whatever I find interesting. There is no umbrella, no genre or topic. It may not be what's 'trending' on Facebook, now that I get to decide :) I've had this blog since 2006 and I know - it's in Finnish. If that's not your cup of tea, don't worry. I promise to write in English too. I actually find it easier now, which is a little worrying.

The only way I can sort of delete my Facebook account and keep business pages running is to remove ALL friends and information and maybe change my account name. So please don't take this personally.

I'm really excited to see how this change will affect my life and aim to keep you updated... I've done my research and it seems there is a chance I will be considered 'suspicious'. Apparently, only mass murderers don't have Facebook accounts. Well, let's change that. There is a chance I will miss out. There is a chance people will think I'm dead. It's a chance I'm willing to take.

Pois Facebookista, takaisin blogiin

Helou taas yli vuoden tauon jälkeen. I'm back.

Viimeisen parin vuoden aikana Facebook on alkanut ärsyttää. Ensin ajattelin, että yhteiskunta on muuttunut ärsyttävämmäksi. Että ihmiset ovat nykyään puolta kärkkäämpiä mielipiteineen ja kaikenlaisten loukkauksien latelemisesta on tullut ihan ok tapa ryydittää niitä mielipiteitä. Mutta aina kun jaksoin viettää aikaa offline-tilassa todellisten ihmisten seurassa, totesin etteivät asiat ole näin huonosti.

Sosiaalinen media vääristää ihmissuhteita. Se saa meidät näkemään toisemme kävelevinä anekdootteina ja mielipiteinä. Se tyyppi, joka kannattaa Vihreitä. Se tyyppi jolla on syöpä. Se jonka elämän keskipiste on koira/vauva/bisnes. Toistelemme fraaseja kuten "Haters gonna hate", mutta kukaan ei ajattele itse ovansa "hater". Ketä nämä vihaajat ovat? Onko kenenkään persoona todella kiteytettävissä tähän yhteen karmeaan sanaan?

Netissä ihmiset pystyvät seulomaan lähipiirinsä. Facebook lisää tätä ilmiötä tarjoamalla meille juuri sitä sisältöä, jonka päällä liikuttelemme hiirtä. Ihmisiä riittää ja heistä pääsee eroon hetkessä. Meillä on siis varaa aukoa päätämme ja etsiä niitä, jotka ovat 100% samaa mieltä kaikesta. Livenä tämä ei ole mahdollista. Kun seison kassajonossa tai keinutan lastani puistossa, en voi poistaa tai blokata toisia ihmisiä. Minun on siis tultava toimeen, vaikka kaikki merkit viittaisivat siihen että kyseessä on arvomaailmaltaan totaalisesti minusta poikkeava yksilö.

Facebookissa jokainen meistä voi olla se turhamainen tähti, jonka ympärillä pyörii entourage yes-miehiä. Luonnossa olemme joukkuepelaajia.

Facebook ja viha

Ymmärtämättä täysin Facebookin luonnetta ja logiikkaa olen tehnyt massiivisia virheitä ja oppinut mielenkiintoisia asioita.

Vuosi sitten kerroin Facebookissa, etten kannata homoavioliittoa - siis kristillisen avioliittokäsityksen muuttamista. En ajatellut asiaa sen kummemmin, halusin vain nähdä miten ihmiset reagoisivat tämän hetken normista poikkeavaan mielipiteeseen. Jos antaisin "ystävilleni" aiheen vihata minua, tarttuisivatko he siihen? Myönnän, että se oli tyhmää. Facebook on kuin luotu vihaamiseen. En ollut koskaan aiemmin kokenut vastaavaa suodattamatonta syytösten vyöryä ihmisiltä, jotka kertoivat aiemmin pitäneensä minua ihan mukavana. Kaikki mitä he olivat minusta siihen asti ajatelleet oli nyt historiaa.

Huomasin myös samalla toisen, hiljaisemman aallon yhteydenottoja ihmisiltä, joita selvästi ahdisti minuun kohdistunut hyökkäys - jotkut jopa kertoivat salaa jakavansa mietteeni, mutta eivät koskaan uskaltaisi sanoa sitä ääneen. Taide- ja elokuvapiireissä se olisi ammatillinen itsemurha.

Kuukausia ajattelin, että suurin osa maapallon väestöstä vihaa minua - tai vihaisi jos tuntisi. Olin siis elänyt vuosia valheellisesti pidettynä ja arvostettuna ihmisenä, kun totuus vääristä ajatuksistani paljastui. Minulta kysyttiin, enkö tajua että yleinen mielipide on muuttunut? Kysyttiin, miksi vihaan homoja. Vastasin, etten vihaa homoja (niin kuin en todellakaan vihaa). Kysyttiin, miksi lietson vihaa ja eripuraa. En ymmärtänyt, mutta yritin kuunnella.

Tajusin, että minusta oli hetkessä tullut yksiulotteinen "homophobic bigot", joka on vähän samaa sarjaa kuin "hater" - ihmistyyppi, jota ei ole olemassakaan. Jo muutaman rivin keskustelun jälkeen ihmisten viha alkoi laantua. Muutama junasta hypännyt lähetti pian uuden kaveripyynnön. Heti kun keskustelin todellisen ihmisen kanssa, kumpikaan meistä ei voinut olla yksiulotteinen, käsittämätön pahis. Kumpaakaan meistä ei voinut summata yhdellä tai kahdella öklöllä sanalla.

Kun tomu oli laskeutunut, huomasin ajattelevani Facebookista ja ihmisistä eri tavalla. Tunsin, että meitä kaikkia on petetty. Sosiaalisen median vääristymä estää meitä katsomasta toisiamme pintaa syvemmälle. Se tekee meistä ärsyttäviä. Se tekee minusta ärsyttävän. Mutta se ei ole koko totuus. Meillä on edelleen valmiudet kommunikaatioon ja ystävyyteen eri tavalla ajattelevien kanssa. Haluan löytää ne uudestaan. Ihmiset ovat minulle rakkaita, Facebook ei.

Facebook ja luovuuden kuolema

Oma aika, erityisesti oma luova aika on minulle tärkeää. Aikaa on kaiken kaikkiaan vähän ja kaipaan jatkuvasti lisää hetkiä kirjoittamiseen, maalaamiseen ja ties mihin projekteihin.

Facebook on huomaamaton mutta järjestelmällisen tehokas ajan nielijä. Minuutit, jotka voisin käyttää Lukaksen kanssa leikkien tai oman mielikuvitukseni viihdyttämänä, valuvat linkkien klikkailuun ja artikkeleiden lukemiseen. Olen siitä huono lukija, että yksi mielenkiintoinen artikkeli johtaa minut lähes aina etsimään lisätietoa, tarkistamaan lähteitä ja ristiriitaisia näkemyksiä. En halua, että minulle valehdellaan.

Blogin tulevaisuus

Valmistaudun siis nyt sulkemaan Facebook-tilini ja palaamaan bloggaamisen pariin. Ilman Facebookissa pyörimistä blogin päivittämiseenkin pitäisi jäädä enemmän aikaa. Olen harkinnut kielen vaihtamista tai vuorottelemista, mutta en jaksa perustaa uutta blogia. Tämä tarinakokoelma on tavallaan muotokuvani, miksei se voisi vaihtaa kieltä siinä missä aivonikin? Pitkä ulkomailla asuminen sekoittaa pään.

Kirjoitan tätä blogia lähinnä ystäville ja sukulaisille. Jos et ole kumpaakaan, mutta jostain syystä haluat lueskella, lueskele vaan. Olet tervetullut tänne Facebookia pakoon :)

PS. Tässä hauska artikkeli ihmisistä, jotka ovat lähteneet Facebookista.