Uudessa-Seelannissa pääsee äänestämään Suomen seuraavaa presidenttiä ensi viikonloppuna, yhdessä Aucklandin keskustan hotelleista. Koen valtavaa painetta käyttää äänioikeuttani, mutta en tiedä, ketä pitäisi äänestää. Ehdokkaat ovat profiloituneet tietyille ikä- ja persoonallisuusryhmille, luultavasti niille jotka ovat Suomessa vahvimmin edustettuina. Itse sovin näihin ideologisiin lokeroihin kuin kulmikas palikka pyöreään, ummessa olevaan reikään.
Arhimäen kanssa olen samaa mieltä hienomman ja katutaiteen väkinäisestä jaottelusta. Katutaide on toisinaan aivan yhtä teennäistä. Ihmisellä on aina tarve luoda. Luovuus ei ole mikään piristävä pikkulisä muuten urautuneeseen elämään. Se on elinehto, jotain mikä yhdistää meitä Luojaamme sekä maailman halvin terapiamuoto. Mutta kun luovaa toimintaa arvotetaan valtion tukien muodossa, syntyy hankala tilanne. Kaikki eivät voi elää valtion taideapurahoilla, joten minkälainen taide on tukemisen arvoista? Pitääkö tukea itse herra taiteilijaa vai yksittäisiä taideprojekteja? Kuuluuko tuen jatkua hautaan asti, kun tuen saaja kasvaa siitä riippuvaiseksi? Millä tavalla taiteilijan tulee olla tulosvastuullinen? Tehdäänkö taidetta itselle vai yleisölle? Mikä on taidetta? Mikä on taiteen tehtävä? Epäilen, ettei Arhinmäellä sen enempää kuin minullakaan ole täydellisiä vastauksia.
Lisäksi en halua äänestää miestä, joka on juuri saamassa lapsen. Tuntuu, kuin äänestämällä riistäisin lapselta isän ja vaimolta miehen, jolle itkeä hormooniheilahteluissa. Eihän palkatulle avulle voi kiukutella samalla tavalla kuin omalle miehelle.
Haaviston kanssa olen samaa mieltä ydinvoimasta ja siitä, että Karjalan palauttamiseen ei ole syytä. Suomi saa hädin tuskin kolattua lumet omalla tontillaan, kuka siitä Karjalasta jaksaisi huolehtia? Haavisto ja minä olemme myös yhtä mieltä siitä, että Jumalan siunauksen toivottaminen Suomen kansalle on kaunis tapa - tosin tässä kyselyssä "kaunis tapa" oli ainoa tarjolla oleva positiivinen ilmaus, ei oma sananvalintani.
Väyrysen kanssa olen samaa mieltä siitä, että homoasia ei ole poliittisesti niin tärkeä. Koko kysymys on lähinnä taitava harhautus, jolla ohjataan huomio pois ulko- ja sisäpoliittisista kriiseistä. Avioliittolain uudistus on ehkä ainoa kikka, jolla tuleva presidentti voi kerätä kansansuosiota. Muu tulevaisuudessa odottava kakka talouskriiseineen tuo vain syytöksiä niskaan. Näille asioille yksi presidentti ei lopulta voi yhtään mitään.
Erimielisyyksistä eri ehdokkaiden kanssa tulisikin liian pitkä lista. Jos vain löytyisi yksi, jonka kanssa voisi olla suurin piirtein samaa mieltä. Jos voisi uskoa poliitikkoon. Mutta mulla on toisinaan vaikeuksia uskoa itseeni, tai edes Jumalaan. Ja Jumala on sentään rakkaus. Poliitikot ovat vain vallanhimoisia ihmisiä.
Lopulta olen kuitenkin Suomessa vain pari kolme kuukautta vuodesta. Minun tarvitsee kärsiä/riemuita presidenttivalinnasta vain silloin, kun presidentti vierailee Seelannissa. Silloin kaikki täkäläiset suomalaiset kutsutaan vastaanotolle, jolla on ilmaista viinaa. Ja suomalainen on suomalainen missä tahansa. Ilmainen viina yritetään kantaa vatsalaukussa pihalle.
10.1.12
11.12.11
Joulun (painolastin) alla
Vaikka meillä ei joulua tänä vuonna mitenkään suurieleisesti vietetä, elämä väkisinkin hektistyy kohti jouluaattoa. Tänä viikonloppuna oli jouluteemaista menoa joka illaksi. Perjantaina selvisin Ponsonbyyn katselemaan jouluvaloja ja lauantaina piknikille Christmas in the Parkiin, pitkästä pitkästä aikaa. Tänä iltana en enää selvinnyt minnekään. Viime yön valvoin kuukautiskivuissani ja nukuin neljän tunnin päiväunet täsmälleen Samin bändiharkkojen aikana (uskomatonta mutta totta). Että kyllä on elämä taas niin täynnä glamouria.
Joulun alla on hyvä puhua ruoasta.
Eilen kuulin uusilta hollantilaisilta ystäviltäni, että kahvia ei pitäisi tehdä alumiinikeittimessä, kun siitä irtoaa alumiinia ja ties mitä. Tänä aamuna tutkin väitteitä ja tilasin trademesta uuden, teräksisen espressokeittimen. Mikä siinä on, että joka kerta kun kuulee jonkin asian tai ruoka-aineen epäterveellisyydestä, sellainen huoleton suhtautuminen katoaa. Voi olla, että uusi tutkimus sitten kumoaa edellisen väitteen, mutta viattomuuteni ei koskaan enää palaa. Kohta ei ole enää yhtään viatonta ruoka-ainetta, jota voisin vain syödä mussuttaa sen kummempia ajattelematta. Liha on epäeettistä, limu on myrkkyä, leipä lihottaa... Jos olo on huono, etsin ensimmäisenä syitä ruoasta. Hämmentävintä on se, että lähes kaikki mitä syön voi jonkun dieettigurun tai tutkimuksen näkökulmasta aiheuttaa pahaa oloa. Tai se että syön liikaa. Tai se, etten syö.
Meidän elämä on vähän vaiheessa.
Talo on menossa myyntiin. Jomine on muuttamassa pois, Australiaan. Löysimme toimistohuoneen Kingslandista, kivalta paikalta ja tosi halvalla. Menen ensi viikolla mittailemaan huonetta, sisustustarkoituksessa. Nyt pitäisi vain löytää uusi koti ja valmistautua muuttamaan. David eli toinen kämppis tulee mukana. Se osti juuri oman rivitalokaksion, mutta ei raaski asua siellä itse vaan vuokraa sen aluksi eteenpäin ja asustelee meidän kanssa. Haluaisin löytää niin edullisen asunnon, että meillä olisi varaa maksaa sitä ihan kahdestaankin, kun David lähtee. Kun kämppiksistä ei koskaan tiedä. Ja jos hengailee päivät toimistolla, jossa on muuta media- ja musiikkialan väkeä, siinä on ehkä ihan riittävästi sosiaalista elämää.
Sinkkunaisista
Olen viime viikkojen aikana tutustunut useampaan sinkkunaiseen. Ei sillä, että sinkkuus olisi omasta mielestäni niiden määrittelevin ominaisuus. Olen vain päätynyt miettimään, miten se vaikuttaa ystävyyteen. Pystyn kyllä eläytymään siihen, miten hankalaa on olla yli kolmekymppinen kristitty ja etsiä elämänkumppania. En vain ole itse kokenut mitään vastaavaa. Olen ollut naimisissa 19-vuotiaasta. Sinkkuus ei ole koskaan ollut mulle kuin jännittävä, lyhyt elämänvaihe. Aina kun ehdin vähän innostua yksin olemisesta ja yksin pärjäämisestä, tapasin jonkun. Vasta viikkojen tutustumisen jälkeen olen alkanut miettiä, miltä oma naimisissaoloni sinkkunaisista tuntuu. Tarkoittaako se, etten ole yhtä hyvä ystävä? Sinkkunaisilla tuntuu olevan jotenkin tiiviimpiä ja intensiivisempiä ystävyyssuhteita. Minä lähden usein aikaisin kotiin, kun kotona odottaa oma mies ja halit ja usein myös ruoka.
Sinkkunaisilla näyttää myös olevan yksinkertaisempi päätöksentekoketju. Katsoin aivan ihmeissäni, kun ystäväni osti hetken mielijohteesta 75 dollaria maksavan ottomaanin - huonekalun, jolla ei ole selkeää käyttötarkoitusta. En olisi ikinä pystynyt perustelemaan Samille, miksi tarvitsemme raidallisen, liian matalan ja selkänojattoman tuolin, jota ei saa käyttää pöytänä.
Joulusuunnitelmista
Kun edessä on vääjäämätön muutto, ei jaksa laittaa joulua. Miksi ripustaa koristeita, jos ne ovat (toisin kuin kaikki muu) jo valmiiksi mukavasti muuttolaatikoissa? Kun sukua ei ole tulossa käymään, ei ole erityistä syytä reissata minnekään. Muuttaminen maksaa, joten rahaakaan ei viitsisi hirveästi kuluttaa. Että taitaa tulla aika simppeli joulu :)
Joulun alla on hyvä puhua ruoasta.
Eilen kuulin uusilta hollantilaisilta ystäviltäni, että kahvia ei pitäisi tehdä alumiinikeittimessä, kun siitä irtoaa alumiinia ja ties mitä. Tänä aamuna tutkin väitteitä ja tilasin trademesta uuden, teräksisen espressokeittimen. Mikä siinä on, että joka kerta kun kuulee jonkin asian tai ruoka-aineen epäterveellisyydestä, sellainen huoleton suhtautuminen katoaa. Voi olla, että uusi tutkimus sitten kumoaa edellisen väitteen, mutta viattomuuteni ei koskaan enää palaa. Kohta ei ole enää yhtään viatonta ruoka-ainetta, jota voisin vain syödä mussuttaa sen kummempia ajattelematta. Liha on epäeettistä, limu on myrkkyä, leipä lihottaa... Jos olo on huono, etsin ensimmäisenä syitä ruoasta. Hämmentävintä on se, että lähes kaikki mitä syön voi jonkun dieettigurun tai tutkimuksen näkökulmasta aiheuttaa pahaa oloa. Tai se että syön liikaa. Tai se, etten syö.
Meidän elämä on vähän vaiheessa.
Talo on menossa myyntiin. Jomine on muuttamassa pois, Australiaan. Löysimme toimistohuoneen Kingslandista, kivalta paikalta ja tosi halvalla. Menen ensi viikolla mittailemaan huonetta, sisustustarkoituksessa. Nyt pitäisi vain löytää uusi koti ja valmistautua muuttamaan. David eli toinen kämppis tulee mukana. Se osti juuri oman rivitalokaksion, mutta ei raaski asua siellä itse vaan vuokraa sen aluksi eteenpäin ja asustelee meidän kanssa. Haluaisin löytää niin edullisen asunnon, että meillä olisi varaa maksaa sitä ihan kahdestaankin, kun David lähtee. Kun kämppiksistä ei koskaan tiedä. Ja jos hengailee päivät toimistolla, jossa on muuta media- ja musiikkialan väkeä, siinä on ehkä ihan riittävästi sosiaalista elämää.
Sinkkunaisista
Olen viime viikkojen aikana tutustunut useampaan sinkkunaiseen. Ei sillä, että sinkkuus olisi omasta mielestäni niiden määrittelevin ominaisuus. Olen vain päätynyt miettimään, miten se vaikuttaa ystävyyteen. Pystyn kyllä eläytymään siihen, miten hankalaa on olla yli kolmekymppinen kristitty ja etsiä elämänkumppania. En vain ole itse kokenut mitään vastaavaa. Olen ollut naimisissa 19-vuotiaasta. Sinkkuus ei ole koskaan ollut mulle kuin jännittävä, lyhyt elämänvaihe. Aina kun ehdin vähän innostua yksin olemisesta ja yksin pärjäämisestä, tapasin jonkun. Vasta viikkojen tutustumisen jälkeen olen alkanut miettiä, miltä oma naimisissaoloni sinkkunaisista tuntuu. Tarkoittaako se, etten ole yhtä hyvä ystävä? Sinkkunaisilla tuntuu olevan jotenkin tiiviimpiä ja intensiivisempiä ystävyyssuhteita. Minä lähden usein aikaisin kotiin, kun kotona odottaa oma mies ja halit ja usein myös ruoka.
Sinkkunaisilla näyttää myös olevan yksinkertaisempi päätöksentekoketju. Katsoin aivan ihmeissäni, kun ystäväni osti hetken mielijohteesta 75 dollaria maksavan ottomaanin - huonekalun, jolla ei ole selkeää käyttötarkoitusta. En olisi ikinä pystynyt perustelemaan Samille, miksi tarvitsemme raidallisen, liian matalan ja selkänojattoman tuolin, jota ei saa käyttää pöytänä.
Joulusuunnitelmista
Kun edessä on vääjäämätön muutto, ei jaksa laittaa joulua. Miksi ripustaa koristeita, jos ne ovat (toisin kuin kaikki muu) jo valmiiksi mukavasti muuttolaatikoissa? Kun sukua ei ole tulossa käymään, ei ole erityistä syytä reissata minnekään. Muuttaminen maksaa, joten rahaakaan ei viitsisi hirveästi kuluttaa. Että taitaa tulla aika simppeli joulu :)
8.10.11
Kynttilän polttamisen vauhti
Päivitän blogia nykyään niin harvoin, että käyttöliittymä muuttuu jokaisen päivityskerran välissä. Syytän tästä Googlea. Asioiden pitäisi tapahtua netissä ja netin ulkopuolella kaiken kaikkiaan hitaammin, jotta tuntisin itse liikkuvani nopeammin. Kaikki on suhteellista. Kouluaikana pidin hiihtämisestä pimeässä. Kun ei nähnyt latua, tuntui kuin olisi kiitänyt hirveällä vauhdilla metsän läpi. Todellisuudessa sotkin varmaan aika lailla paikallani. En ollut mikään huippuhiihtäjä.
Luin Tina Feyn kirjan. Ottaen huomioon, että nainen on ehtinyt luoda TV-shown, näytellä sen pääosaa ja tehdä pari lasta, en ymmärrä miten tuo kirja on ehtinyt valmistua. Ehkä sen oli kirjoittanut joku assistentti. Kirjasta heijastui hassulla tavalla se newyorkilaisuus, joka Woody Allenin ja Frendien jälkeen tuntuu etäisen vieraalta. Siihen sisältyy olettamus loputtomasta tuotteliaisuudesta, univelasta ja rautaisesta ajanhallinnasta.
New Yorkista voi sanoa kaikenlaista, mutta monet siellä (corporate-tikapuiden yläoksilla) ehtivät valtavasti. Elämää ei tuhlailla lomiin, lounaisiin tai kahvilassa istuskeluun. New Yorkin kahviloissa ei ollut juuri pöytiä eikä tuoleja, vain jatkuva espressojono. Auta armias, jos saavut tiskille ilman harjoiteltua tilausrepliikkiä. Seuraava asiakas puskee sinut jonosta lompakkonsa terävällä kulmalla.
Olen viime aikoina miettinyt, että minun pitäisi jotenkin lisätä vauhtia. Pitäisi saada enemmän aikaan, puristaa itsestään enemmän irti. Olen yrittänyt herätä aikaisemmin ja päätynyt valvomaan myöhempään. Se ei ole kovin vaikeata. Vaikeata on oikeastaan vain mukavuus. Jos elämässä on liikaa mukavuutta, kaikki muu kärsii. Tämän oivaltaminen ei kuitenkaan poista sitä luontaista vastarintaa, jonka pelkkä ajatus kurinalaisemmasta elämästä saa aikaan. Ihminen pystyy mihin tahansa, jos on pakko. Mitä enemmän on vapautta, sitä vähemmän viitsii. Viitsitkö nousta lauantaiaamuna kahdeksalta, jos ei ole pakko (ja jos menit nukkumaan kolmelta)?
Olen kuullut koko elämäni varoituksia liiallisesta huhkimisesta. Vanhemmat ja sukulaiset puhuvat loppuunpalamisesta, levon tarpeesta, itsensä kuuntelemisesta ja vieterin oikenemisesta. Mitä jos vieterini onkin liian löysällä? Voiko ihminen saada liikaa lepoa ja unta?
Tämä kuulostaa siltä kuin en olisi tehnyt mitään moneen viikkoon. Ei pidä paikkaansa. Sami voi todistaa, että olen tällä viikolla suunnitellut monipuolista nettipalvelua, työstänyt käsikirjoitustani, käynyt kuntosalilla ja jumpannut ahkerasti kipsistä paljastunutta kättäni. Tiedän vain, etten ole käyttänyt kaikkia voimiani. Mulla on vielä virtaa.
Kumpi on tärkeämpää - se, että käyttää kaiken energian vai se, että keksii jotain hienoa? Luin joskus firmasta, joka piti palkkalistoillaan täysin toimetonta miestä. Mies oli kerran keksinyt yritykselle miljoonan dollarin arvoisen idean, joten sille kannatti maksaa palkkaa pelkästä olemisesta - siinä toivossa, että se keksisi toisenkin miljoona-idean. Ihmiskunnan kannalta miljoona-idea on ehkä arvokkaampi kuin yhden yksilön elämänmittainen työpanos. Toisaalta, jos kaikki elämän päivät tallentuvat jonnekin - sanotaan nyt vaikka tuonpuoleiselle videolle - sieltä tuskin etsitään vain yhtä neronleimausta. Elämä on täynnä pienempiä valintoja, kokonaisuus koostuu valtavasta määrästä aamuja, ponnistuksia ja laiskuuden hetkiä.
Tuonpuoleinen elokuva
En muista kerroinko tästä jo aikaisemmin, mutta mulla on pyörinyt mielessä kuva tuonpuoleisesta leffateatterista. Luin jostain tanskalaisesta naisesta, joka oli kliinisesti kuollut useamman minuutin ja heräsi henkiin. Kuolleena ollessaan se oli kohdannut jonkinlaisen valon olennon, joka oli katsonut sen kanssa läpi koko naisen elämän, yksityiskohtaisesti, kuin 3D-videona. Jokainen hetki ja valinta oli arvioitu valo-pimeys-akselilla. Ajatus kuolemanjälkeisestä aikamatkasta tuntuu jännittävältä (Oman maailmankatsomukseni näkökulmasta en osaa pelätäkään: Jos tuonpuoleisessa paljastuu, ettei valon olento ole Jeesus, eikä armoa tarjolla, päädyn varmasti samaan paikkaan kuin kaikki muutkin. Ei ole monta täydellistä.)
Mikä ajatuksessa kuolemanjälkeisestä elokuvasta häiritsee, on sen tarina. Mitä jos siinä ei ole draaman kaarta? Mitä jos se on tylsä? Mitä jos siitä puuttuu todellinen kliimaksi, jossa sankari voittaa pelkonsa / pahiksen / tms? Joskus, kun olen oikein onneton ja itken niin että räkä tippuu pitkin leukaa, mietin miten tämä kohtaus tallentuu tuolle videolle. Tulisiko siitä hyvä "low point" tai "point of no return" tai mitä niitä nyt on. Se helpottaa, ihan oikeasti. Se, että joku tallentaa jokaisen hetkemme 3D-videolle saattaa kuulostaa creepylta, mutta lopulta paljon pahempaa on se, jos kukaan ei näe, kukaan ei muista eikä millään ole mitään väliä.
Luin Tina Feyn kirjan. Ottaen huomioon, että nainen on ehtinyt luoda TV-shown, näytellä sen pääosaa ja tehdä pari lasta, en ymmärrä miten tuo kirja on ehtinyt valmistua. Ehkä sen oli kirjoittanut joku assistentti. Kirjasta heijastui hassulla tavalla se newyorkilaisuus, joka Woody Allenin ja Frendien jälkeen tuntuu etäisen vieraalta. Siihen sisältyy olettamus loputtomasta tuotteliaisuudesta, univelasta ja rautaisesta ajanhallinnasta.
New Yorkista voi sanoa kaikenlaista, mutta monet siellä (corporate-tikapuiden yläoksilla) ehtivät valtavasti. Elämää ei tuhlailla lomiin, lounaisiin tai kahvilassa istuskeluun. New Yorkin kahviloissa ei ollut juuri pöytiä eikä tuoleja, vain jatkuva espressojono. Auta armias, jos saavut tiskille ilman harjoiteltua tilausrepliikkiä. Seuraava asiakas puskee sinut jonosta lompakkonsa terävällä kulmalla.
Olen viime aikoina miettinyt, että minun pitäisi jotenkin lisätä vauhtia. Pitäisi saada enemmän aikaan, puristaa itsestään enemmän irti. Olen yrittänyt herätä aikaisemmin ja päätynyt valvomaan myöhempään. Se ei ole kovin vaikeata. Vaikeata on oikeastaan vain mukavuus. Jos elämässä on liikaa mukavuutta, kaikki muu kärsii. Tämän oivaltaminen ei kuitenkaan poista sitä luontaista vastarintaa, jonka pelkkä ajatus kurinalaisemmasta elämästä saa aikaan. Ihminen pystyy mihin tahansa, jos on pakko. Mitä enemmän on vapautta, sitä vähemmän viitsii. Viitsitkö nousta lauantaiaamuna kahdeksalta, jos ei ole pakko (ja jos menit nukkumaan kolmelta)?
Olen kuullut koko elämäni varoituksia liiallisesta huhkimisesta. Vanhemmat ja sukulaiset puhuvat loppuunpalamisesta, levon tarpeesta, itsensä kuuntelemisesta ja vieterin oikenemisesta. Mitä jos vieterini onkin liian löysällä? Voiko ihminen saada liikaa lepoa ja unta?
Tämä kuulostaa siltä kuin en olisi tehnyt mitään moneen viikkoon. Ei pidä paikkaansa. Sami voi todistaa, että olen tällä viikolla suunnitellut monipuolista nettipalvelua, työstänyt käsikirjoitustani, käynyt kuntosalilla ja jumpannut ahkerasti kipsistä paljastunutta kättäni. Tiedän vain, etten ole käyttänyt kaikkia voimiani. Mulla on vielä virtaa.
Kumpi on tärkeämpää - se, että käyttää kaiken energian vai se, että keksii jotain hienoa? Luin joskus firmasta, joka piti palkkalistoillaan täysin toimetonta miestä. Mies oli kerran keksinyt yritykselle miljoonan dollarin arvoisen idean, joten sille kannatti maksaa palkkaa pelkästä olemisesta - siinä toivossa, että se keksisi toisenkin miljoona-idean. Ihmiskunnan kannalta miljoona-idea on ehkä arvokkaampi kuin yhden yksilön elämänmittainen työpanos. Toisaalta, jos kaikki elämän päivät tallentuvat jonnekin - sanotaan nyt vaikka tuonpuoleiselle videolle - sieltä tuskin etsitään vain yhtä neronleimausta. Elämä on täynnä pienempiä valintoja, kokonaisuus koostuu valtavasta määrästä aamuja, ponnistuksia ja laiskuuden hetkiä.
Tuonpuoleinen elokuva
En muista kerroinko tästä jo aikaisemmin, mutta mulla on pyörinyt mielessä kuva tuonpuoleisesta leffateatterista. Luin jostain tanskalaisesta naisesta, joka oli kliinisesti kuollut useamman minuutin ja heräsi henkiin. Kuolleena ollessaan se oli kohdannut jonkinlaisen valon olennon, joka oli katsonut sen kanssa läpi koko naisen elämän, yksityiskohtaisesti, kuin 3D-videona. Jokainen hetki ja valinta oli arvioitu valo-pimeys-akselilla. Ajatus kuolemanjälkeisestä aikamatkasta tuntuu jännittävältä (Oman maailmankatsomukseni näkökulmasta en osaa pelätäkään: Jos tuonpuoleisessa paljastuu, ettei valon olento ole Jeesus, eikä armoa tarjolla, päädyn varmasti samaan paikkaan kuin kaikki muutkin. Ei ole monta täydellistä.)
Mikä ajatuksessa kuolemanjälkeisestä elokuvasta häiritsee, on sen tarina. Mitä jos siinä ei ole draaman kaarta? Mitä jos se on tylsä? Mitä jos siitä puuttuu todellinen kliimaksi, jossa sankari voittaa pelkonsa / pahiksen / tms? Joskus, kun olen oikein onneton ja itken niin että räkä tippuu pitkin leukaa, mietin miten tämä kohtaus tallentuu tuolle videolle. Tulisiko siitä hyvä "low point" tai "point of no return" tai mitä niitä nyt on. Se helpottaa, ihan oikeasti. Se, että joku tallentaa jokaisen hetkemme 3D-videolle saattaa kuulostaa creepylta, mutta lopulta paljon pahempaa on se, jos kukaan ei näe, kukaan ei muista eikä millään ole mitään väliä.
2.9.11
Elämää kipsissä
Viime tiistaina oli suuri päivä - kipsinvaihtopäivä. Raahattuani viiden kilon kipsiveistosta käsivarressani parin viikon ajan, odotin valtavalla innolla uutta kipsiä. Viimeksi kakkoskipsini oli kevyt puolikipsi, jonka saattoi jopa välillä poistaa ja ranteen pestä. Vielä mitä. Totuus paljastui kipsaushuoneessa, kun ewokin näköinen kipsaajatäti veti pohjasukan melkein kainaloon asti. Hän selitti, että kyynerpäätä ei saa suoristaa kun toipuu leikkauksesta. Ilmoitin purskahtavani itkuun. Purskahdin itkuun. Ewok-täti selitti sahaavansa kyllä palan pois kipsin sisäpuolelta, että käsi taipuu toiseen suuntaan. Pala sahattiin, ja testasin, että pystyn sitomaan hiukseni kiinni. Siinä vaiheessa lupasin rauhoittua, ja rauhoituin. Kirurgi ilmoitti, että kipsiä on nyt pidettävä neljä viikkoa. Ääääääähhh.
(Kuvassa käsi kipsien vaihdon välissä. Komea leikkausarpi, jolle voi myöhemmin keksiä vaihtoehtoisia selityksiä...)
Nyt kirkkaanvioletti umpikipsi on roikkunut mukana pari päivää. Viime yönä sormet turposivat niin, etteivät sormukset lähde enää pois. Mietin, pitäisikö soittaa Ewokille. Päätin vain kuljeskella päivän käsi pystyssä. Tiedän, ettei pitäisi antaa olosuhteiden rajoittaa elämäänsä, mutta en voi olla huomaamatta rajoituksia. Törmään niihin jatkuvasti. Yhdellä kädellä kirjoittaminen on hidasta ja ärsyttävää. En voi tehdä kuntosalilla kuin jalkaliikkeitä. En saa hunajapurkkia auki. En voi olla kolistamatta kipsiä oveen kun pesen käsiäni vessassa. En meinaa löytää pitkähihaisia vaatteita, jotka venyisivät päälle, joten toinen käsi joutuu palelemaan. Onneksi ilmat ovat lämpiämään päin.
Kipsistä on myös iloa. Ventovieraat tulevat juttelemaan - varsinkin kun raahaan kipsiä kuntosalille. Pitäisi vain keksiä jokin hienompi tarina. Mutaan liukastuminen kuulostaa mummohaaverilta. Ihmiset tarjoutuvat kipsin nähdessään auliimmin avuksi. Jo pari kertaa vanhempi mies on tarjonnut paikkaansa kassajonossa. Kipsillä voi myös koputtaa oveen tai sitä voi käyttää perkussioinstrumenttina. Jälkimmäistä en ole vielä kokeillut. Kirjoitusnopeuden hidastumisesta on se etu, etten kovin herkästi korjaa tai pyyhi mitään kirjoittamaani. Tämä on erityisen suotavaa, kun kirjoittaa sitä ensimmäistä käsikirjoitusversiota. Tulee myös ajateltua piirun verran pidemmälle, ennen kuin alkaa edes takoa näppäimiä. Tästä on hyötyä muussakin kuin käsikirjoittamisessa :) Kipsi kädessä tulee myös luettua enemmän. Kun kuntosalilla ei voi mennä tanssitunnille, päätyy stepperin päälle aikakauslehden kanssa. Jos vielä saisi Les Millsin perusvalikoiman sijaan hankittua laadukkaampaa lukemista, kuntosaliharjoittelu (vaikkakin kipsi hikoaa sisältä ja varmaan lopulta sulaa) voisi todella kääntyä voitoksi.
(Kuvassa käsi kipsien vaihdon välissä. Komea leikkausarpi, jolle voi myöhemmin keksiä vaihtoehtoisia selityksiä...)
Nyt kirkkaanvioletti umpikipsi on roikkunut mukana pari päivää. Viime yönä sormet turposivat niin, etteivät sormukset lähde enää pois. Mietin, pitäisikö soittaa Ewokille. Päätin vain kuljeskella päivän käsi pystyssä. Tiedän, ettei pitäisi antaa olosuhteiden rajoittaa elämäänsä, mutta en voi olla huomaamatta rajoituksia. Törmään niihin jatkuvasti. Yhdellä kädellä kirjoittaminen on hidasta ja ärsyttävää. En voi tehdä kuntosalilla kuin jalkaliikkeitä. En saa hunajapurkkia auki. En voi olla kolistamatta kipsiä oveen kun pesen käsiäni vessassa. En meinaa löytää pitkähihaisia vaatteita, jotka venyisivät päälle, joten toinen käsi joutuu palelemaan. Onneksi ilmat ovat lämpiämään päin.
Kipsistä on myös iloa. Ventovieraat tulevat juttelemaan - varsinkin kun raahaan kipsiä kuntosalille. Pitäisi vain keksiä jokin hienompi tarina. Mutaan liukastuminen kuulostaa mummohaaverilta. Ihmiset tarjoutuvat kipsin nähdessään auliimmin avuksi. Jo pari kertaa vanhempi mies on tarjonnut paikkaansa kassajonossa. Kipsillä voi myös koputtaa oveen tai sitä voi käyttää perkussioinstrumenttina. Jälkimmäistä en ole vielä kokeillut. Kirjoitusnopeuden hidastumisesta on se etu, etten kovin herkästi korjaa tai pyyhi mitään kirjoittamaani. Tämä on erityisen suotavaa, kun kirjoittaa sitä ensimmäistä käsikirjoitusversiota. Tulee myös ajateltua piirun verran pidemmälle, ennen kuin alkaa edes takoa näppäimiä. Tästä on hyötyä muussakin kuin käsikirjoittamisessa :) Kipsi kädessä tulee myös luettua enemmän. Kun kuntosalilla ei voi mennä tanssitunnille, päätyy stepperin päälle aikakauslehden kanssa. Jos vielä saisi Les Millsin perusvalikoiman sijaan hankittua laadukkaampaa lukemista, kuntosaliharjoittelu (vaikkakin kipsi hikoaa sisältä ja varmaan lopulta sulaa) voisi todella kääntyä voitoksi.
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)

