Äänestämisen ahdistus

Uudessa-Seelannissa pääsee äänestämään Suomen seuraavaa presidenttiä ensi viikonloppuna, yhdessä Aucklandin keskustan hotelleista. Koen valtavaa painetta käyttää äänioikeuttani, mutta en tiedä, ketä pitäisi äänestää. Ehdokkaat ovat profiloituneet tietyille ikä- ja persoonallisuusryhmille, luultavasti niille jotka ovat Suomessa vahvimmin edustettuina. Itse sovin näihin ideologisiin lokeroihin kuin kulmikas palikka pyöreään, ummessa olevaan reikään.

Arhimäen kanssa olen samaa mieltä hienomman ja katutaiteen väkinäisestä jaottelusta. Katutaide on toisinaan aivan yhtä teennäistä. Ihmisellä on aina tarve luoda. Luovuus ei ole mikään piristävä pikkulisä muuten urautuneeseen elämään. Se on elinehto, jotain mikä yhdistää meitä Luojaamme sekä maailman halvin terapiamuoto. Mutta kun luovaa toimintaa arvotetaan valtion tukien muodossa, syntyy hankala tilanne. Kaikki eivät voi elää valtion taideapurahoilla, joten minkälainen taide on tukemisen arvoista? Pitääkö tukea itse herra taiteilijaa vai yksittäisiä taideprojekteja? Kuuluuko tuen jatkua hautaan asti, kun tuen saaja kasvaa siitä riippuvaiseksi? Millä tavalla taiteilijan tulee olla tulosvastuullinen? Tehdäänkö taidetta itselle vai yleisölle? Mikä on taidetta? Mikä on taiteen tehtävä? Epäilen, ettei Arhinmäellä sen enempää kuin minullakaan ole täydellisiä vastauksia.

Lisäksi en halua äänestää miestä, joka on juuri saamassa lapsen. Tuntuu, kuin äänestämällä riistäisin lapselta isän ja vaimolta miehen, jolle itkeä hormooniheilahteluissa. Eihän palkatulle avulle voi kiukutella samalla tavalla kuin omalle miehelle.

Haaviston kanssa olen samaa mieltä ydinvoimasta ja siitä, että Karjalan palauttamiseen ei ole syytä. Suomi saa hädin tuskin kolattua lumet omalla tontillaan, kuka siitä Karjalasta jaksaisi huolehtia? Haavisto ja minä olemme myös yhtä mieltä siitä, että Jumalan siunauksen toivottaminen Suomen kansalle on kaunis tapa - tosin tässä kyselyssä "kaunis tapa" oli ainoa tarjolla oleva positiivinen ilmaus, ei oma sananvalintani.

Olen Väyrysen kanssa samaa mieltä avioliittolaista. Miksi homojen oikeudet pitää kirjoittaa osaksi avioliittolakia? Selkeyden vuoksi homoliitot voisivat olla havioliittoja ja ihmisen ja eläimen väliset liitot kavioliittoja. Vakiintuneiden termien ja perinteiden muuttaminen tai laajentaminen tuntuu turhalta ja keinotekoiselta. Homoliitot eivät ole osa perinteistä kristinuskoa ja sen arvoja. Miksi niiden pitäisi väkisin olla? Mikseivät homot perusta omaa kirkkoaan? Sitä voisi kutsua vaikka Hirkoksi. Tai Huterilaisuudeksi, kun Suomessa ollaan :)

Ennen kaikkea olen kuitenkin Väyrysen kanssa samaa mieltä siitä, että homoasia ei ole poliittisesti tärkeä. Koko kysymys on lähinnä taitava harhautus, jolla ohjataan huomio pois ulko- ja sisäpoliittisista kriiseistä. Avioliittolain uudistus on ehkä ainoa kikka, jolla tuleva presidentti voi kerätä kansansuosiota. Muu tulevaisuudessa odottava kakka talouskriiseineen tuo vain syytöksiä niskaan. Näille asioille yksi presidentti ei lopulta voi yhtään mitään.

Erimielisyyksistä eri ehdokkaiden kanssa tulisikin liian pitkä lista. Jos vain löytyisi yksi, jonka kanssa voisi olla suurin piirtein samaa mieltä. Jos voisi uskoa poliitikkoon. Mutta mulla on toisinaan vaikeuksia uskoa itseeni, tai edes Jumalaan. Ja Jumala on sentään rakkaus. Poliitikot ovat vain vallanhimoisia ihmisiä.

Lopulta olen kuitenkin Suomessa vain pari kolme kuukautta vuodesta. Minun tarvitsee kärsiä/riemuita presidenttivalinnasta vain silloin, kun presidentti vierailee Seelannissa. Silloin kaikki täkäläiset suomalaiset kutsutaan vastaanotolle, jolla on ilmaista viinaa. Ja suomalainen on suomalainen missä tahansa. Ilmainen viina yritetään kantaa vatsalaukussa pihalle.