Saanko nyt olla täällä?

Aucklandissa on kesä kauneimmillaan, vaikkei sen pitäisi olla vielä alkanut. Ilma on hyväilevän lämmin, välillä jopa tukala. Kaikkialla kukkii ja tuoksuu. Takapihalta siintää turkoosi meri.

Tätä taustaa vasten tuntuu kummalliselta ajatella, miten paljon olen viime viikkojen aikana hermoillut, pelännyt, tuskaillut ja tuntenut syyllisyyttä. Kuukausien reissaamisen jälkeen aloilleen asettuminen ei olekaan helppoa. Kuvittelin tarvitsevani juuri tätä - kodin laittamista, myslin paahtamista ja huonekalujen verhoilua. Nyt kaikkea kuitenkin varjostaa se kauhea ajatus valinnasta - Uuteen Seelantiin jäämisestä. Haluan jäädä, mutta en halua jäädä. Tähän taloon emme voi jäädä kuin kesäksi, koska lattialautojen välistä paistaa aurinko. Voimmeko siis jäädä tähän maahan?

Olen käynyt tähän mennessä kahdessa työhaastattelussa, ja valvonut kumpaakin edeltävän yön tuskaillen mahdollisen työpaikan tuomaa elämänmuutosta ja kaiken "lopullisuutta" - sekä tietysti itse haastattelua. Molemmat haastikset menivät hienosti ja tämän päiväinen tuntuu tosi hyvältä paikalta: Lähellä, joustavaa tuntityötä ja mukavia ihmisiä.

Itsekkyydestä

Miksi en ole rauhallisin mielin ja tyytyväinen? Viime yönä kattoon tuijotellessani yritin pureutua asian ytimeen. Minusta tuntuu, että en saisi olla täällä. Olen itsekäs, jos en asu lähellä lapseni isovanhempia ja muita sukulaisia. Minulla ei ole riittävän painavia syitä asua tässä kauniissa ja lämpimässä maassa. Minun kuuluisi asua Suomessa.

Mitä Suomessa tekisin? En olisi edes samassa maassa vanhempieni kanssa. Mitä sitten Virossa tekisin? En osaa kieltä, joten en ainakaan oman alani töitä. Reissaisimme kai Suomessa järjestämässä Unetonta ja yrittäisimme saada Filmsourcingia tuottamaan jotain. Mutta en halua reissata. En yhtään.

Ja mitä sitten, kun vanhempani tarvitsevat apua ja hoitoa? Mitä sitten, kun he kuolevat? Missä asuisin, jos heitä ei olisi? Uudessa Seelannissa. Hassua, miten helppoa tuohon kysymykseen on vastata, vaikka kaikki muu tuntuu niin sekavalta.

Muuttamisesta

Olen päättänyt, etten enää koskaan myy kaikkea. Jos lähden, lähden tammisen antiikkilamppuni kanssa. Ja kahvinkeittimeni. Ja tuon nojatuolin, jota vaivalla verhoilen. Ehkä haen tavaroista turvaa, tai jonkinlaista ankkuria. Tiedän vain, ettei elämäni enää mahdu matkalaukkuun.

Rahasta

Oli miten oli, tarvitsemme jonkinlaisen toimeentulon. Ilman tuloja emme voi asua missään. Kyselen siis itseltäni kysymästä päästyäni - Saanko nyt asua täällä, juuri tässä heppoisesti rakennetussa pikku rivitalossa, meren äärellä? Saanko tehdä töitä graafisena suunnittelijana henkeni pitimiksi? Saanko nauttia kesästä? Saanko maalata tauluja ja verhoilla tuoleja, vaikken jäisikään tänne ikiajoiksi?

Aina oikeassa ja väärässä paikassa

Suomessa ollessamme en olisi halunnut lähteä. Olisin halunnut palata Tallinnaan ja jäädä sinne, ikuisiksi ajoiksi. En tiedä, halusinko todella asua siellä, vai ainoastaan välttyä muuttamasta ja matkustamasta. Ehkä olen jakautunut kahdeksi persoonaksi, jotka elävät sulavasti kahdella eri mantereella. Heti kun siirryn maasta toiseen, haluan olla juuri siellä missä olen. Aivan kuin persoonani olisi nestemäinen, valmiina mukautumaan mihin tahansa astiaan, vailla pysyvää olomuotoa.

Syyllisyyteen sekoittuu myös ihan vanhanaikaista ikävää. On ikävä ihmisiä, Tallinnan kahviloita ja kujia. Aivan niin kun siellä ollessani ikävöin Seelannin vihreyttä ja hymyileviä vastaantulijoita.

Mikä minussa oikein on vialla?

Vauva! Sairaus! Kriisi! sekä muita vanhoja uutisia.

Edellisestä kirjoituksesta on kulunut jo yli puolitoista vuotta. Joku hätäisempi voisi jo luulla, että olen lopettanut blogin kirjoittamisen. Itse haluan nähdä tämän vain vähän tavallista pitempänä päivitysvälinä. Jatkuva aloittaminen ja lopettaminen on vain median luoma harha, jolla pumpataan lisää draaman aineksia irti jokapäiväisistä asioista - tunnettu henkilö aloittaa uuden ruokavalion, lopettaa tupakanpolton tai viinankäytön - ja sitten aloittaa sen uudelleen. Jos samoja asioita tarkasteltaisiin vähän pitkäjänteisemmästä näkökulmasta, elämä olisi vain sarja tekoja ja tapahtumia, joiden väleissä on lyhyempiä ja pidempiä taukoja. Vasta kuoleman koittaessa ihminen todella lopettaa.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana on ehtinyt tapahtunut muutamia asioita. Kuten tämä:



Täysin suunnittelematon raskaus lopetti nätisti lasten "hankkimiseen" liittyvän epämääräisen jahkailuni. Ilman tätä vahinkoa olisin varmasti vieläkin lapseton ja yhtä kaukana vauvakuumeesta. Hyvä näin.

Luku 1: Vauva

Lukas syntyi Uudessa Seelannissa, maan tapojen mukaan. Oli oma kätilö, joka asui parin korttelin päässä ja kävi kotikäynneillä. Kotona olisi saanut synnyttääkin ilman sen suurempaa haloota. Selviydyimme kuitenkin juuri ja juuri paikalliselle synnärille - sellaiselle epäsairaalamaiselle, josta ei saanut ilokaasua kummempaa kivunlievitystä. En olisi kyllä huolinutkaan, sanoin tiukan ein jopa sille kaasulle. Olin käynyt hypnosynnytyskurssin ja valmistautunut jotakuinkin orgastiseen synnytyskokemukseen. No ei ihan, mutta hypnoosi sai kyllä kaiken näyttämään ulospäin helpolta ja mukavalta. Eikä se rääkki kestänytkään lopulta kuin kuusi tuntia.

Synnytys on ihan tajuttoman intensiivinen kokemus, mutta ei se ole mitään verrattuna sitä seuraavaan rääkkiin - kuukausien imetyshysteriaan, yövalvomiseen ja elämänpiirin kaventumiseen. Siksi synnytys tuntuu jälkikäteen pikkujutulta. Kaikki on suhteellista.

Luku 2:  Sairaus

Poika on nyt 11 kuukautta ja oikein ihastuttava olento. Olen melko onnellinen. Olen myöskin järjettömän väsynyt. Lapsen saaminen ja hoitaminen on hirveä urakka. Itselläni urakkaa pahensi raskauden jälkeinen kilpirauhasen tulehdus. Kuukausitolkulla unettomuutta - se siitä päällimmäisenä jäi mieleen. Sekä liikatoiminta että vajaatoiminta veivät kyvyn nukahtaa luonnollisesti ja nukkua sikeästi. Hourin. Näin omituisia valveunia. Liikatoiminnan aikana hikoilin paniikissa, vajaatoiminnan aikana palelin pää tukossa. Paino laski ja nousi. Sain kaksi virhediagnoosia: Uudessa Seelannissa tarjoiltiin masennusta, Suomessa Basedowin tautia. Tuhlasin monta viikkoa peläten, että silmäni pullistuisivat päästä. Pelkäsin menettäväni kaiken lihasmassan. Ajatus koko loppuelämän kestävästä sairaudesta on 33-vuotiaana aika musertava.

Luku 3:  Uneton

Verikokeiden ja järjettömän hankalien ruokavaliokokeilujen (maidoton, viljaton...) keskellä saavuimme Samin ja vauvan kanssa Suomeen järjestämään Unetonta. Oma panokseni oli kaikkien aikojen huonoin, mutta uudet tuottajat tekivät parhaansa ja kisa saatiin pidettyä. Itse en syttynyt tämän vuoden elokuville. Monet olivat ihan hyviä, mutta mikään ei vain kolahtanut - paitsi yksi myöhästynyt, jossa esiintyi vauva - tietenkin. Raskauden muhentamat aivoni eivät enää kestäneet edes Breaking Badin viimeistä tuotantokautta. En myöskään pystynyt lukemaan itse kirjoittamaani kässäriä, jonka teemana oli itsemurha.  Lämpimämpiä muistoja jäi väliaikaisesta asumisesta Kulosaaressa, jonne äitini saapui hoitamaan poikaa kisan ajaksi. Kesä on Helsingissäkin kaunis ja suurlähetystöillä on päämajoinaan absurdeja kiinteistöjä.

Luku 4:  Tallinna

Unettoman jälkeen muutimme koko perheen voimin väliaikaisesti Tallinnaan. Omat vanhempani olivat jo valmiiksi siellä, ja yhtäkkiä elämä oli hyvin perhekeskeistä. Kaikki muuttui helpommaksi. Löysimme pienen vuokrakämpän vanhasta kaupungista ja purimme matkalaukut. En tarvinnut lääkkeitä ja nukuin koko ajan paremmin. Edes vauvan takia heräileminen ei enää niin haitannut. Nautimme halvoista kahviloista ja monen makuisista kohupiima-tahnoista. Veimme välillä lapsen isovanhemmille hoitoon ja kävimme leffassa.

Luku 5:  Kirjoittaminen

Terveyden palauduttua palasi myös halu kirjoittaa. Menin Tallinnan kesäyliopiston luovan kirjoittamisen kurssille ja verryttelin viikon verran aivojani hauskoilla harjoitustehtävillä. Myöhemmin bongasin Suomessa Katri Mannisen järjestämän "kirja kuukaudessa" -haasteen, ja ryhdyin sen innoittamana roiskimaan kasaan suomenkielistä romaania - tietäen, että aika loppuisi kesken...

Ja niin se sitten loppui. Ensin piti keskittyä tekemään crowdfunding-kamppis Filmsourcingin jatkeeksi suunnittelemallemme mobiiliaplikaatioille. Ajelimme ympäri Tallinnaa ja kuvasimme itseämme pitchaamassa kameralle mitä ihmeellisemmissä lokaatioissa. Ja sitten piti taas muuttaa.

Luku 6:  Muutto

Olimme jättäneet Aucklandiin ison varastokontillisen tavaraa sekä Toyota Priuksen, jonka vanha akku oli sillä välin kuollut. Piti lähteä takaisin, jos ei muusta syystä niin ainakin selvittelemään asiamme. Fiksu ihminen ei jää arvailemaan, missä vaiheessa varastoinnista maksettava hinta mahtaa ylittää kontin sisällön yhteenlasketun arvon.

Kokosimme siis itsemme ja tavaramme, ties kuinka monetta kertaa, ja lensimme takaisin Seelantiin. Fiksu ihminen ei kyllä alun alkaenkaan järjestele elämäänsä tällä tavalla. Kuka hullu raahaa alle vuoden ikäistä lasta kahteen kertaan mannerten yli ja punkkailee väliaikaisesti yli kymmenessä asunnossa?

Terveisiä siis Titirangista! Tämä ikääntyneiden hippien puskainen kaupunginosa tarjoaa kävijälle kiemuraisia teitä, krääsämarkkinoita ja rikasta sademetsäkasvillisuutta - sekä kätkee sisäänsä rakkaiden ystäviemme ostaman viihtyisän talon, jossa saamme taas väliaikaisesti majailla. Olen niin väsynyt. Olen niin kyllästynyt muuttamaan. Olen niiiiin tuuliajolla. Etsimme tilanteeseen ratkaisua...

Luku 7: Paskaa

Maantieteellisen harhailun lisäksi olen kirjoittajana tienhaarassa. En ole saavuttanut yhtään mitään. Olen lisäksi puolikielinen. Olen koko aikuisikäni opiskellut englantia suomen kustannuksella, tehnyt kaikkeni että pystyisin ilmaisemaan itseäni luovasti juuri englanniksi. Ai miksi? No en tiedä. Ajattelin vain, että pitäisi. Kun ei suomea kuitenkaan maailman mittakaavassa kukaan osaa. Kuka tätäkin blogia lukee? Kuka mun kirjoituksia lukee millään kielellä? Englanniksi itseään ilmaisevien ympärillä on moninkertaisesti enemmän hälyä. Koko maailma on täynnä itseään ilmaisevia, lahjakkaita ihmisiä. Miten sellaisesta maailmasta voi löytää paikkaansa?

Olisi parempi olla keskinkertainen, itseään heikosti ilmaiseva ihminen. Ihminen, joka ei mikrobloggaa, makrobloggaa eikä väännä keskinkertaista romaania - ihan vain säästääkseen sen niille, jotka osaavat. Nämä ihmiset ovat vähemmistössä. Kaiken maailman sisällöntuottajia on nykyään enemmän kuin yleisöä. Joukkorahoituskin perustuu siihen, että taiteilijat tukevat toisten taiteilijoiden kamppiksia - jotta ne toiset taiteilijat sitten vastavuoroisesti tukevat heidän kamppiksiaan.

Viime yönä mietin, miksi lukiossa maalasin jatkuvasti valmiiden maalausteni yli ja miksen tänäkään päivänä saa mitään pitempää kirjoitusta valmiiksi? Teen, korjaan, teen uudelleen... enkä tajua laskea käsistäni.

Olen päättänyt ryhtyä tästä eteenpäin tekemään paskaa taidetta. Paskaa, mutta valmista. Pahoittelen, jos blogin taso tästä syystä romahtaa. Toisaalta - jos edelleen seuraat jopa 19 kuukauden mittaisia viestintätaukoja pitävää kanavaa, odotuksesi eivät liene kovin korkealla :)

Vanhuksen mietteitä

Syntymäpäivän kynnyksellä olen miettinyt eri elämänvaiheita ja niiden hienouksia.

Minua ärsyttää nuoruus. Ärsyttää se, miten tiettyä elämänvaihetta ihannoidaan länsimaissa yli kaiken. Jo teini-iässä oivaltaa, että kolmenkympin jälkeen ei ole tiedossa enää mitään hyvää. Nuorena kuuluu saada kaikki mahdollisuudet, erivapaudet ja oikeudet. Nuoren kuuluu saada hieno työpaikka, rahaa ja asunto. Puitteet täytyy saada kuntoon ja koko elämä viimeisen päälle elettyä, ennen kuin ensimmäiset rypyt ilmestyvät silmäkulmiin.

Sanoin joskus huomattavasti nuoremmalle ystävälleni, etten pysty ottamaan sen antamia elämänohjeita vakavasti. En ota itseäni reippaasti nuorempia ihmisiä kovin vakavasti. He ovat usein herttaisia ja tarkoittavat hyvää, mutta ilman elämänkokemusta neuvot ovat kovin ohuita. Kirjoista luettuja ja tohkeissaan toistettuja. Ystävä loukkaantui ja vaati, että minun pitäisi antaa nuorille mahdollisuus.

Millä tavalla nuoruuden pitäminen vähän hupsuna lopulta syrjii nuoria? Kukaan ei ole lopullisesti nuori, kaikki vanhenevat samaa vauhtia. Jotkut tietysti kuolevat liian aikaisin, mutta kun on kysymys iän kautta saavutettavista eduista, kaikilla on niihin teoriassa yhtäläiset mahdollisuudet. Jos vain pysyy hengissä, ikää kyllä karttuu.

Eiväthän kaikki tietenkään vanhetessaan viisastu, mutta uskon että siihenkin on jokaisella mahdollisuus. Ja vaikka olisi kuinka valveutunut ja fiksu 25-vuotias, ei voi olla vielä saavuttanut sitä ymmärrystä, minkä elämänsä aikana voi saavuttaa.

On ihmisiä, jotka parissakymmenessä vuodessa saavuttavat enemmän kuin toiset seitsemässäkymmenessä. Kun vertaa lyhyttä, tuotteliasta elämää pitkään ja tyhjänpäiväiseen, on vaikea nähdä vanhenemisen etuja. Mutta jos 27-vuotiaana aivonsa seinälle ampunut nero olisi jaksanut elää seitsemänkymppiseksi, mitä se olisikaan saanut aikaan?

Yksi nuoruuden tuntomerkki on itsekeskeisyys. Se ilmenee yhtä lailla ujoutena kuin tärkeilynä. Suuri osa huomiosta kiinnittyy siihen, miten muut näkevät minut. Olenko varmasti kaunis ja kiinnostava? Yksi sitkeimmistä nuoruuden harhoista on ajatus siitä, että kaikki huomaavat ulkonäköni ja vähäisetkin tekemiseni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä kirkkaammin ymmärrän, miten itseensä keskittyneitä kaikki muutkin ovat. Kukaan ei tuijota minua. Kaikki tuijottavat itseään.

Odotan vanhuuden tuomaa näkökulmaa. Haluan kasvaa enemmän ja enemmän irti omasta egostani. Haluan kiinnittää huomioni ulkopuoliseen maailmaan, ideoihin ja ihmisiin. Haluan luoda uutta ja nauttia siitä. Se, mitä teen ja miten sen teen, ei enää määrittele minua ihmisenä. Kun olen riittävän vanha ja elämän muovaama, minua ei tarvitse enää määritellä. Voin keskittyä olennaiseen.

Nuorempana halusin olla kirjailija. Vanhempana haluan vain kirjoittaa.

Olen koko elämäni rukoillut viisautta. Luin nuorena Raamatusta, että sitä saa pyytämällä. Ihan noin vain. Siellä todellakin luvataan. Nuoruuden naiiviudessani ajattelin, että se tulee jotenkin suorana striimauksena taivaasta. Viisaus ammutaan aivoihini kuin lasersäde. Olin joskus teini-iän kynnyksellä peiliin katsottuani päätellyt, etten tule ulkonäölläni menestymään. Täytyy siis hankkia viisautta.

Meni vuosia, ennen kuin ymmärsin, että olen saanut mitä pyysin. Olen saanut haasteita ja vaikeuksia. Olen saanut avioliiton, joka on muovannut minua valtavasti. Olen omaksunut toisen kielen ja kulttuurin. Olen saanut useamman ammatin. Olen oppinut omista heikkouksistani. Ymmärrän 27-vuotiasta, joka ampuu aivonsa seinälle. Ymmärrän 18-vuotiasta, joka ei tätä ymmärrä. Ja nyt saan käyttää kaikkea tätä käsikirjoituksissani.

Vanheneminen myös yhdistää meitä vanhenevia. Voin luottaa siihen, että saman ikäluokan ystävät vanhenevat kanssani ja me olemme aina toisillemme saman ikäisiä. Näiden ihmisten kanssa voin katsella nuorempia ikäluokkia ja naureskella niiden kehitysvaiheille. Ei mitenkään pahalla. Se vain on yksi iän myötä saavutettavista eduista. Minkäs teet.

Täytän ensi sunnuntaina 32, enkä malta odottaa miten tuleva vuosi muovaa minusta taas vähän viisaamman.

Oikeus olla jotain muuta

On taas se aika vuodesta, kun mieheni pakkaa laukkujaan ensimmäistä Suomen-visiittiä varten ja alan itse henkisesti valmistautua siihen varsinaiseen reissuun - joka siis minulle koittaa vasta huhtikuun lopussa.

Joka vuosi katson kaunista uutta kotimaatani ja muistelen sitä vanhaa. Jos tässä vaiheessa erehdyn lukemaan liikaa Hesaria tai Iltalehteä tai minkä tahansa yökkölaarin kommenttiosuuksia, minut valtaa hirvittävä tarve köyttää itseni sellaiseen Hobbitonin parsakaalipuuhun ja niellä lentolippuni.

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin rakastaa sitä vanhaa kotimaata. Ihmisiä on helppo rakastaa, niihin minulla on yhtymäkohtia (ihmisenä). Mutta kotimaata, sen ilmapiiriä ja aivoituksia on joka vuosi vähän vaikeampi rakastaa.

Uskon, että Suomessa on ihmisiä, jotka kokevat olevansa vapaita tekemään ja olemaan mitä haluavat. On varmasti niitä, joita muiden mielipiteet eivät kiinnosta tai painosta. Minä en ole niitä. Minua ahdistaa. En kuitenkaan ole niin epätoivoinen, että jaksaisin ahtaa itseni kotimaan raameihin.

Tältä se minusta tuntuu:

Suomessa ihminen voi olla vain sitä tai tätä - ei sitä ja tätä. Sitä se on yleensä jo syntyessään, geneettisen perimänsä, syntymävuotensa ja kasvuympäristönsä perusteella. Jos kesken elämänsä haluaisikin olla tätä, se ei enää onnistu. Moni opiskelee 5-10 vuotta tai astuu julkisuuteen ollakseen virallisesti sitä, jonka jälkeen minkäänlainen kurssinmuutos ei ole enää mahdollinen.

Kahvipöytäkeskustelussa suomalaiselta tiedustellaan ensimmäiseksi, onko hän sitä tai tätä. Jos vastaus venyy liian vaikeaksi: "Olen tehnyt sitä ja tätä ja vielä lisäksi tuota", vastapuoli auttaa raiteille kysymällä tarkentavia kysymyksiä - "oletko opiskellut sitä ja tätä ja tuota?" "minkä tasoisia tutkintoja?" "oletko menestynyt sinä, tänä tai tuona?" Vastauksiesi perusteella sinulle luodaan titteli, sinut määritellään. Jatkossa osaat vastata: "Olen koulutukseltani sitä, mutta teen myös amatööritasolla tätä ja vähän tuota. En kuitenkaan ole varteenotettava tekijä näillä alueilla, eikä sinun tarvitse kokea minua uhkana, olen alapuolellasi." Tuon loppuosan voi jättää sanomatta, se on Suomessa itsestään selvää.

Olen yrittänyt jäljittää syytä suomalaisten tarpeeseen istuttaa itsensä ja kanssaihmisensä tiukkoihin lokeroihin. Suomea leimaa yksi Euroopan yhdenmukaisimmista geeniperimistä. Ehkä tasapäistäminen lähtee jo lisääntymistasolta. Maahanmuuttajat ovat lähinnä pakolaisia, eikä hankala kieli ainakaan edistä monikulttuurisuutta ja kansainvälistymistä. Lisäksi väkiluku on pieni, joten luonnollisesti variaatiota on vähemmän. Kun vaihteluväli on pieni, kaikilla on ahtaammat raamit.

Ahtaisiin raameihin liittyy myös eräänlainen persoonallisuuden paketointi, jota esiintyy varmasti kaikissa maissa. Ihmisten on vain helpompi suhtautua toisiinsa, jos naamat ja nimet yhdistyvät napakoihin määritelmiin - "laulava talonmies", "teatteria harrastava hevonen"...

Jos luit tämän kirjoituksen avoimin mielin, olet tässä vaiheeessa jo ymmärtänyt, että ahtaat raamit ovat jokaisen (tässä tapauksessa minun itseni) omassa päässä, eikä kenenkään tarvitse niihin missään maassa sopeutua.

Joillekin herkemmille ihmisille, kuten itselleni, maisemanvaihdos voi kuitenkin lisätä henkistä vapautta tehdä ja olla mitä haluaa. Sitä ja tätä ja tuota. Sekä muuttaa mieltään, jos siltä tuntuu. Kun on itse maistanut vapautta, ei halua lokeroida muitakaan liian kiihkeästi. Jokaisella pitää olla vapaus vaihtaa suuntaa. Jos se ei Suomessa onnistu, pääseehän sieltä pois.