Oikeus olla jotain muuta

On taas se aika vuodesta, kun mieheni pakkaa laukkujaan ensimmäistä Suomen-visiittiä varten ja alan itse henkisesti valmistautua siihen varsinaiseen reissuun - joka siis minulle koittaa vasta huhtikuun lopussa.

Joka vuosi katson kaunista uutta kotimaatani ja muistelen sitä vanhaa. Jos tässä vaiheessa erehdyn lukemaan liikaa Hesaria tai Iltalehteä tai minkä tahansa yökkölaarin kommenttiosuuksia, minut valtaa hirvittävä tarve köyttää itseni sellaiseen Hobbitonin parsakaalipuuhun ja niellä lentolippuni.

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin rakastaa sitä vanhaa kotimaata. Ihmisiä on helppo rakastaa, niihin minulla on yhtymäkohtia (ihmisenä). Mutta kotimaata, sen ilmapiiriä ja aivoituksia on joka vuosi vähän vaikeampi rakastaa.

Uskon, että Suomessa on ihmisiä, jotka kokevat olevansa vapaita tekemään ja olemaan mitä haluavat. On varmasti niitä, joita muiden mielipiteet eivät kiinnosta tai painosta. Minä en ole niitä. Minua ahdistaa. En kuitenkaan ole niin epätoivoinen, että jaksaisin ahtaa itseni kotimaan raameihin.

Tältä se minusta tuntuu:

Suomessa ihminen voi olla vain sitä tai tätä - ei sitä ja tätä. Sitä se on yleensä jo syntyessään, geneettisen perimänsä, syntymävuotensa ja kasvuympäristönsä perusteella. Jos kesken elämänsä haluaisikin olla tätä, se ei enää onnistu. Moni opiskelee 5-10 vuotta tai astuu julkisuuteen ollakseen virallisesti sitä, jonka jälkeen minkäänlainen kurssinmuutos ei ole enää mahdollinen.

Kahvipöytäkeskustelussa suomalaiselta tiedustellaan ensimmäiseksi, onko hän sitä tai tätä. Jos vastaus venyy liian vaikeaksi: "Olen tehnyt sitä ja tätä ja vielä lisäksi tuota", vastapuoli auttaa raiteille kysymällä tarkentavia kysymyksiä - "oletko opiskellut sitä ja tätä ja tuota?" "minkä tasoisia tutkintoja?" "oletko menestynyt sinä, tänä tai tuona?" Vastauksiesi perusteella sinulle luodaan titteli, sinut määritellään. Jatkossa osaat vastata: "Olen koulutukseltani sitä, mutta teen myös amatööritasolla tätä ja vähän tuota. En kuitenkaan ole varteenotettava tekijä näillä alueilla, eikä sinun tarvitse kokea minua uhkana, olen alapuolellasi." Tuon loppuosan voi jättää sanomatta, se on Suomessa itsestään selvää.

Olen yrittänyt jäljittää syytä suomalaisten tarpeeseen istuttaa itsensä ja kanssaihmisensä tiukkoihin lokeroihin. Suomea leimaa yksi Euroopan yhdenmukaisimmista geeniperimistä. Ehkä tasapäistäminen lähtee jo lisääntymistasolta. Maahanmuuttajat ovat lähinnä pakolaisia, eikä hankala kieli ainakaan edistä monikulttuurisuutta ja kansainvälistymistä. Lisäksi väkiluku on pieni, joten luonnollisesti variaatiota on vähemmän. Kun vaihteluväli on pieni, kaikilla on ahtaammat raamit.

Ahtaisiin raameihin liittyy myös eräänlainen persoonallisuuden paketointi, jota esiintyy varmasti kaikissa maissa. Ihmisten on vain helpompi suhtautua toisiinsa, jos naamat ja nimet yhdistyvät napakoihin määritelmiin - "laulava talonmies", "teatteria harrastava hevonen"...

Jos luit tämän kirjoituksen avoimin mielin, olet tässä vaiheeessa jo ymmärtänyt, että ahtaat raamit ovat jokaisen (tässä tapauksessa minun itseni) omassa päässä, eikä kenenkään tarvitse niihin missään maassa sopeutua.

Joillekin herkemmille ihmisille, kuten itselleni, maisemanvaihdos voi kuitenkin lisätä henkistä vapautta tehdä ja olla mitä haluaa. Sitä ja tätä ja tuota. Sekä muuttaa mieltään, jos siltä tuntuu. Kun on itse maistanut vapautta, ei halua lokeroida muitakaan liian kiihkeästi. Jokaisella pitää olla vapaus vaihtaa suuntaa. Jos se ei Suomessa onnistu, pääseehän sieltä pois.