10 viimeistä päivää

Suomeen paluu lähestyy, ja vaikkei kysymys olekaan lopullisesta muutosta, se vähän pelottaa. Joka päivä keksin uusia asioita, joita tulee täältä lähtiessä ikävä. Osa niistä on ihan hassuja, mutta yli kahdessa vuodessa sitä vaan tottuu joihinkin juttuihin. Niinkuin vaniljasoijamaitoon, jatkuvaan auringonpaisteeseen ja siihen, miten hiukseni kihartuvat ilmankosteudesta. Tulee ikävä aasialaista asiakaspalvelua, sitä miten naapurit tervehtivät kadulla ja tuovat meille ruokaa ja sitä, miten voin käyttää suomea salakielenä Samin kanssa. Tulee ikävä sitäkin, että täällä maailmankolkassa saa olla erilainen ja eksoottinen. Suomessa kaikki ovat samannäköisiä blondeja... Tulee ikävä ystäviä ja niitä kaikenmaailman persoonallisuuksia, joiden kanssa saa pyöritellä silmiään filmiprojekteissa.

Samin olkapäähän putosi tällä viikolla avokado naapurin puusta. Se oli tosi iso ja kypsä ja olemme siivuttaneet siitä leivän päälle jo monta päivää. Pidimme koko viikonlopun garage salea, autotalli täynnä hyvinkin huokeasti hinnoiteltua tavaraa. Muutama naapuri kävi ostamassa huonekaluja ja hakemassa viinilaseja 'ilmaiset' -korista. Suurimman osan ajasta tarjosimme viikon parasta viihdettä naapuruston pikkupoikien fillarijengille, jotka ravasivat hakemassa lisää rahaa vanhemmiltaan ja ostivat mitä ikinä pystyivät. Ostosterapiassa ei selvästikään ollut kysymys itse tavaroista vaan ostamisen riemusta. Sami käytti tilaisuuden hyväkseen kasvatuksellisessa mielessä - joka tuotteelle oli hinta, josta osa maksettin meille ja loput piti poikien käydä lahjoittamassa jollekulle apua tarvitsevalle. Laupeudentyön harjoittelu ja lisäostosten suunnittelu piti pojat liikkeessä niin, että varmaan viiden minuutin välein jonkun fillari rullasi autotallin ovesta sisään. Mulla alkoi jo päässä tykyttää. Yritä nyt siinä tehdä töitä samalla, kun joku pikku samoan-intialainen kauppamiehen alku tinkaa kahden dollarin maalauspohjaa puoleen hintaan... Autotallimyymälä aukeaa taas ensi viikonloppuna lopulliseen tyhjennykseen. Samalla näemme, minkälaisen taideteoksen naapurin pojat ovat luoneet - annoin taulupohjan puoleen hintaan sillä ehdolla, että se käytetään luovaan ilmaisuun.

Kävin viime viikolla hoitamassa meille paluuviisumit kuntoon niin, että niitä ei tarvitse erikseen Suomesta käsin hakea. Viisumit syntyivät odottaessa ja maksutta, mutta paluuaikaa annettiin vain vuosi eteenpäin. Systeemi on hiukan hämärä, mutta ymmärsin sen verran, että kun palaamme maahan vuoden sisällä ja sen jälkeen seuraavan kerran anomme samaa viisumia, se annetaan ns. loppuelämäksi. Sitten ei menekään enää pitkään, kun voi hakea kansalaisuutta.

Yritämme ennen maasta lähtöä haalia taskut täyteen kaikenlaista täällä halpaa ja jokapäiväistä, joka Suomessa tuntuisi eksoottiselta ja siten alkuperäistä hintaansa arvokkaammalta. Sama toimii tänne palatessa toisinkin päin - jos olisin alun perin Suomesta lähtiessäni tajunnut, miten kovassa kurssissa henkkamaukan ja ikean kamat ovat täälläpäin maailmaa... no, Aasian kautta lentäessä ei saa viedä kuin sen 20kg / hlö joten mitäpä tuosta. Mutta paluulento tänne on varattu Vancouverin kautta ja rahtia saa olla sitten enemmän. Ikea, here I come...

Memory prints of the life outside

Elämässäni tapahtuu enää vähän asioita, jotka eivät ole työtä tai muuten tietokoneella tapahtuvaa. Tässä viimeisimmät:

Viime perjantaina kävimme pohjoisessa kaupunginosassa katsomassa viimeisimmän Bourne-elokuvan puhallettavalta valkokankaalta. Ilma oli mukavan lämmin ja kuiva. Kaivoimme pyykkikorista esiin matkalla ostettuja herkkuja ja makoilimme pyyhkeillä.

Lauantaiyönä listasimme arvokkaimmat tavaramme myyntiin nettihuutokauppaan. Sohvat menivät heti, samoin vierashuoneen sänky. Sänkyä tulivat hakemaan neljä kaunista teini-ikäistä, kaksi tyttö ja kaksi poikaa, jotka virittivät sen kiikkerästi liinoilla autonsa katolle. Naapurin lapsi lauloi pienellä äänellä "no river wide enough..." ja teinit liittyivät kuoroon niin että kortteli raikui. Hymyilin niin että poskiin koski ja haaveilin olevani taas nuori.

Sunnuntai-iltana menimme Samin, Petrinan ja Wannan kanssa South Seas -leffateatterinäytökseen. Näytös oli virheellisesti nimetty S'Oscarseiksi, vaikkei siellä mitään pystejä jaettu - katsottiin vain edellisen vuoden lopputyöfilmejä ja kalkkunakaulainen kurssinjohtaja kehuskeli oppilaitaan ja itseään. Mutta hyvin ne kehut upposivat viinilasillisen jälkeen. Lightning Guy oli edelleen yhtä ihana. Ei täydellinen, mutta jotenkin ne virheet eivät haittaa kun eläytyy tarinaan ja se on aika paljon. Jos nyt jonakin näistä päivistä saan sen luvatun DVD-kopion koululta, voin lähettää lyhäriäni eteenpäin. Sami lupasi tehdä tänään post soundin myös siihen meidän iän kaiken hyllyllä seisoneeseen lyhäriin, että voidaan järjestää näytös ennen Suomeen tuloa.

Onneksi on tuo Uneton48 -kisa, että voin tuntea tekeväni edes jotain elokuva-alaan liittyvää kaiken graafikan väännön lomassa.

Keskiviikkona Nikki ja Graeme saivat kauan odotetun poikavauvansa, joka sain nimen Felix. En malttanut olla kertomatta, että Felix on myös Suomen parasta ketsuppia. Olemme harjoitelleen Samin kanssa laulamaan 'herkkuja ruokapöytään!', jonka voimme esittää Felixille lähipäivinä, kun vauva on valmis tapaamaan ulkopuolisia (ja -maalaisia) hörhöjä.

Eilen sain soiton ekstroja välittävästä toimistosta, jonka lähettämänä kävin aiemmin koe-esiintymässä Iso-Britannian markkinoille menevään kakkumainokseen. Pääsin toiselle kierrokselle! Myös mainoskuvausten puvustaja soitti ja kyseli mittojani johonkin pukuun, jota hän on ompelemassa. Jos saan homman, kuvaukset ovat ensi viikon keskiviikkona. Jännittää! Parasta hommassa on se, että syömällä hymyillen kakkua voi saada rahaa. Muuten olen koko jutusta vähän hämmentynyt. En ollut koskaan ennen käynyt koe-esiintymässä mihinkään, enkä ajatellut että mulla olisi mahdollisuuksia. En koskaan unohda, miten esiintymiseni kuvannut nainen sanoi: "Obviously you have some acting experience?". Ei siis väliä, vaikka en saisi osaa. Olen jo päässyt ekstra-urallani pitemmälle kuin koskaan ajattelin :)

Nyt täytyy palata varsinaisiin töihin, joista voin blogata sitten myöhemmin...

Syksyn ja kevään rajalla

Viikonloppuna olimme ystävien häissä. Katrin blogista voi käydä katsomassa, miltä siellä näytti. Koko seremonia ja juhla tapahtui yhdessä paikassa ja tunnelma oli tiivis, koska ulkona satoi koko päivän. Sain tapojeni vastaisesti Katrin hääpuvun valmiiksi hyvissä ajoin ennen häitä, eikä meikin ja puvun silittämisten kanssakaan tullut hääaamuna mitään kummempia ysköksiä. Oli kyllä mukava siivota ompelupöytä ja tuhannet langanpätkät pois kun puku oli paketissa. Ompelutyö kun venyi sen verran pitkäksi, että Sami ehti jo hengittää jonkin verran lankaa.

Tulevan 6 kk Suomen vierailun yksityiskohdat alkavat selvitä. Viime viikolla löysimme tutuntutun kautta kämpän Vallilasta, 15.4. alkaen. En ole koskaan asunut niin idässä pk-seudulla, mutta paikka vaikuttaa ihan mukavalta. Olimme valmistautuneet survomaan itsemme johonkin tyypillisistä 14 neliön yksiöstä, mutta löysimmekin 50m2! Nyt yritämme vuokrata Aucklandin asuntoamme puoleksi vuodeksi kalustettuna eteenpäin. Halusin mennä asiassa oikeaa reittiä, joten vuokravälittäjä lähetti viestini omistajalle, joka nyt pohtii asiaa sanakirjan kanssa (koska ei osaa Englantia). Jos alivuokralaisuus tai muu järjestely ei onnistu, pistämme kaikki tavarat myyntiin ja palaamme maahan taas nomadeina lokakuussa. Sami on jo tyytyväisenä myymässä kaikkea. Ei mullakaan tähän tavaraan mitään tunnesuhdetta ole. Lähinnä harmittaa aloittaa taas ihan alusta - sisustaminen voi olla kivaakin, mutta kattiloiden, vessaharjojen ja tyynyliinojen hankkiminen vain aikaa vievää juoksentelua. Puhumattakaan niistä eroon pääsemisestä...

Tuntuu mukavalta ajatella tulevaa Suomen kesää, vaikkei sirkkojen siritys ole hiljennyt vielä täälläkään. Yöt ovat kuitenkin jo satunnaisesti kylmempiä, joten syksyn voi tavallaan haistaa. Katsoin jotain ajankohtaisohjelmaa netistä, ja jotenkin hätkähdin Suomen maiseman värittömyyttä (ja lumettomuutta). Kun on yli kaksi vuotta katsellut jatkuvaa vihreyttä ja vuorotellen kukkivia puita ja pensaita, kotimaan harmaanruskea taajama tuntuu kuin ahdistusta käsittelevältä tilataideteokselta - ikäänkuin sillä olisi vertauskuvallinen merkitys ja koko juttu olisi suunniteltu säväyttämään julmuudellaan.

Aloitin viime viikolla taas kuntosaliharjoittelun. Kun liittyy parin vuoden aikana kolmannen kerran samalle salille (neljännen kerran kuntosalille), tuntuu jotenkin pöljältä kiertää niitä laitteita läpi ja kuunnella opastusta. Aaaa, täällä ovat siis pukuhuoneet. Juu, verenpaine on hyvä, ei ole lääkitystä eikä sydämeni todennäköisesti vielä vanhuuttaan jätätä. Piirsin raksit samoihin ruutuihin kuin edelliselläkin kerralla ja mietin, että työntekijä on ollut talossa vähemmän aikaa kuin minä - siis on/off, mutta kuitenkin. Ensimmäisellä kerralla liittyessäni kuntosaliohjaaja oli Latviasta, toisella kerralla taisi olla samoalainen. Tämänkertainen argentiinalaistyttö oli oikein mukava ja täyttelen hänen mielikseen harjoituskorttia ja keikun mahdollisimman paljon jumppapallon päällä. Sain YMCA:n jäsenyyden tällä kertaa lahjana Samilta, kun olin hinkunut liittymistä kalliille hienostelusalille, jossa on kylpylä. YMCA:ssa on kyllä sauna, mutta sinne pitää kulkea pimeää käytävää seiniä hapuillen, ellei joku ole jo vaihtanut lamppua. Eikä missään ole peilejä, ettei silkkipuseroissaan 'urheileville' mummoille tule paha mieli, kun huomaavat hikitahrat kainalossaan. Mutta toisaalta voin läpsiä aviomieheni takapuolta kun se hölköttää juoksumatolla.

Loppuhuomautuksena - ellei teistä uskollisista lukijoistani joku ole vielä liittynyt Uneton48 Facebook-ryhmään, tehkää se pikimmiten. Yritämme saada niin paljon nimiä hankkeen taakse kuin mahdollista ja jokainen uusi liittyjä piristää päivääni aivan uskomattoman paljon. Pienestä se on kiinni :)

Tarpeeton lauantaipäivitys

Pääsin tänään pitkästä aikaa kuntosalille, kun Petrina vei minut tutustumaan kaupungin kalleimpaan liikuntakeskukseen, johon oli juuri liittynyt. Myöhästyimme jumpasta ja päädyimme hiljaiselle naisten kuntosalille, jossa oli aivan tuoreita juorulehtiä. Niiden lukeminen juoksumatolla on tosin hyvin hankalaa, kun kirjaimet pomppivat tärykalvolla - eikun verkkokalvolla askelten tahtiin. Olo oli jälkikäteen niin hyvä, että harkitsin taas jollekin salille liittymistä. Hankalaksi asian tekee se, että olemme tulossa kesäksi Suomeen. Kuntosalien jäsenyydet ovat ovat nykyään niin sitouttavia, että liittymistä on syytä harkita kauemmin kuin naimisiinmenoa. Mihin ovat kadonneet vanhat hyvät kuukausimaksut tai jopa kohtuulliset kertamaksut. Täällä jopa YMCAn kaltaisten peruskuntosalien kertamaksun hinnalla saa konserttilipun.

Päivä on ollut muilta osin raukean lauantainen. En selvinnyt edes kirpputorikierrokselle, kun aika meni yöhousuissa koneen ääressä istuessa. On kätevää tehdä bisnesjuttuja koneella ja hoitaa yhteyksiä sähköpostilla, mutta jos joku kysyy mitä olen puuhannut, yritän aina keksiä jotain konkreettisempaa. Joinakin päivinä vain kaikki tapahtuu virtuaalisesti eikä ole mitään kerrottavaa. Jostain syystä sohvan siirtäminen kuulostaa isommalta jutulta kuin sähköpostien vaihtaminen erinäisistä asioista. Huomenna täytyy siirtää sänkyä niin on jotain kerrottavaa. Tiedä vaikka saisi imuroitua sen takana olevia alueita, jotka ovat saavuttaneet aarniometsä-tyyppisen koskemattoman olotilan.