Että väsyttää

Tänä aamuna väsytti niin hurjasti, ettei meinannu pystyssä pysyä. Ulkona satoi tietysti vettä ja unohdin evääni jääkaappiin. Kävelin bussipysäkille postin kautta, kun Suomeen ei voi lähettää normaalia kirjekuorta ilman tulliselvitystä. Bussikuski huomautti pirteästi, että sinähän nouset nyt eri pysäkiltä kyytiin. Minä tuijotin sitä hölmistyneenä, bussikuskit eivät yleensä puhu. Tämänaamuinen oli kyllä sosiaalisimmasta päästä, tavallisesti tuota aamuvuoroa ajaa yrmeä 'sortsisetä'. Sillä on ympäri vuoden lyhyet, tiukat sortsit ja paksut villaiset polvisukat. Sortsisetä ei suoranaisesti puhu, mutta päästelee erikorkuisia kurkkuääniä sään ja aikataulun tiukkuuden mukaan.

Töissä olisin halunnut lukita oven ja käpertyä ihanalle sohvalleni, mutta eihän mun ovessa ole lukkoa. Esimies on reissussa seuraavat pari viikkoa, ja joudun selvittelemään asioita sen puolesta. Olin suunnitellut, että markkinointiassistentti ottaisi suurimman osan näistä hommista hoidettavakseen, mutta ei näytä onnistuvan. Se on vielä vihreä ja kyselee niin tyhmiä, etten oikein uskalla heittäytyä huolettomaksi. Tänään se kysyi, pitääkö meidän painattaa itse se mainos, joka tulee sanomalehteen.

Sami katsoo taas frendejä... menen seuraksi ja taidan nukahtaa.

Opiskellako vai eikö opiskella?

Tänä aamuna lueskelin kulttuurirahaston hakuperusteita. Ilmeisesti en voi saada apurahaa ulkomailla opiskeluun, kun kysymys on ns. perusopinnoista. Eli voisin hakea apurahaa jatko-opintoihin alalla, johon olen jo täysin kyllästynyt, mutta mitään uutta en saisi ruveta opettelemaan. Apurahan saamiseen oli alunperinkin ehkä promillen mahdollisuus, mutta nyt tuntuu ettei kannata lähettää hakemustakaan. Toinen kinkkinen juttu on kouluun pääseminen. Ei siis varsinainen pyrkiminen (hakijoista otetaan hulppea puolet, joten pitäisi olla aika nahjus ettei pääse) vaan aikataulu. Kun opiskelupaikan pitäisi olla virallisesti selvillä apurahaa haettaessa, eikä koulu tee päätöksiä suuntaan tai toiseen ennen kuin ensi vuoden puolella.

Vaihtoehdoiksi jää siis turvallinen työpaikka graafisena suunnittelijana (että kyllästyttää!), tai opiskelu ja velkaantuminen. Ainahan on mahdollista että voittaa lotossa (tänäänkin löysin 2 dollarin kolikon jalkakäytävältä) tai että mies työllistyy todella hyväpalkkaiseen hommaan (vähän epätodennäköisempää).

Täytyy rukoilla että joku täyttäisi lottokupongin puolestani tai pistäisi nimeni johonkin arvontaan. Pidän kiinni näkemyksestäni, jonka Granpa Joe tiivistää elokuvassa Charlie and the Chocolate Factory: "There's plenty of money out there. They print more of it every day." Jos Jumalan suunnitelmissa on viedä minut koulun penkille, ei se rahasta ole kiinni.

Jumalan tahdosta onkin sitten vaikea mennä sanomaan. Ilmestyisipä tulikirjaimia taivaalle, edes tämän kerran. On helppo kiduttaa itseään ajattelemalla, että Jumalan tahto on tietysti pitää minua TEAR Fundilla hamaan hautaan asti, koska se on kristillinen organisaatio ja koska siellä minua nyt tarvitaan. Jos vain voisin jakautua kahtia, jättäisin mielelläni toisen puoliskoni sinne tekemään grafiikkaa. En vaan voi jäädä kokonaan, en millään. Olisi paljon helpompaa olla tyytyväinen ja jäädä paikoilleen. Miksen voi vaan olla tyytyväinen ja paikoillani?

Tässä kohtaa ajatusketjuni palaa aina alkupisteeseen, Jumalan tahtoon. Ehkä Jumalan tahto ei olekaan pitää minut paikoillani ja tyytyväisenä. Ehkä minun kuuluukin kasvaa uusiin rooleihin ja elämäni kuuluu muuttua asteittain vaikeammaksi. Jos se ei muuttuisi, alkaisin oppia kaiken ulkoa ja minulla olisi vuosi vuodelta helpompaa. Olen nähnyt paljon esimerkkejä tästä hioutuneesta, viihdekeskeisestä rutiinista, joka tuudittaa ihmiset varhaiskeski-iästä eläkkeelle ja tuonelaan. Jopa kristillisessä organisaatiossa. Mistä minä tiedän? Ehkä ne ovat onnellisimpia, jotka odottavat elämältä vain lauantai-illan saunaa ja kesälomia.