Opiskellako vai eikö opiskella?

Tänä aamuna lueskelin kulttuurirahaston hakuperusteita. Ilmeisesti en voi saada apurahaa ulkomailla opiskeluun, kun kysymys on ns. perusopinnoista. Eli voisin hakea apurahaa jatko-opintoihin alalla, johon olen jo täysin kyllästynyt, mutta mitään uutta en saisi ruveta opettelemaan. Apurahan saamiseen oli alunperinkin ehkä promillen mahdollisuus, mutta nyt tuntuu ettei kannata lähettää hakemustakaan. Toinen kinkkinen juttu on kouluun pääseminen. Ei siis varsinainen pyrkiminen (hakijoista otetaan hulppea puolet, joten pitäisi olla aika nahjus ettei pääse) vaan aikataulu. Kun opiskelupaikan pitäisi olla virallisesti selvillä apurahaa haettaessa, eikä koulu tee päätöksiä suuntaan tai toiseen ennen kuin ensi vuoden puolella.

Vaihtoehdoiksi jää siis turvallinen työpaikka graafisena suunnittelijana (että kyllästyttää!), tai opiskelu ja velkaantuminen. Ainahan on mahdollista että voittaa lotossa (tänäänkin löysin 2 dollarin kolikon jalkakäytävältä) tai että mies työllistyy todella hyväpalkkaiseen hommaan (vähän epätodennäköisempää).

Täytyy rukoilla että joku täyttäisi lottokupongin puolestani tai pistäisi nimeni johonkin arvontaan. Pidän kiinni näkemyksestäni, jonka Granpa Joe tiivistää elokuvassa Charlie and the Chocolate Factory: "There's plenty of money out there. They print more of it every day." Jos Jumalan suunnitelmissa on viedä minut koulun penkille, ei se rahasta ole kiinni.

Jumalan tahdosta onkin sitten vaikea mennä sanomaan. Ilmestyisipä tulikirjaimia taivaalle, edes tämän kerran. On helppo kiduttaa itseään ajattelemalla, että Jumalan tahto on tietysti pitää minua TEAR Fundilla hamaan hautaan asti, koska se on kristillinen organisaatio ja koska siellä minua nyt tarvitaan. Jos vain voisin jakautua kahtia, jättäisin mielelläni toisen puoliskoni sinne tekemään grafiikkaa. En vaan voi jäädä kokonaan, en millään. Olisi paljon helpompaa olla tyytyväinen ja jäädä paikoilleen. Miksen voi vaan olla tyytyväinen ja paikoillani?

Tässä kohtaa ajatusketjuni palaa aina alkupisteeseen, Jumalan tahtoon. Ehkä Jumalan tahto ei olekaan pitää minut paikoillani ja tyytyväisenä. Ehkä minun kuuluukin kasvaa uusiin rooleihin ja elämäni kuuluu muuttua asteittain vaikeammaksi. Jos se ei muuttuisi, alkaisin oppia kaiken ulkoa ja minulla olisi vuosi vuodelta helpompaa. Olen nähnyt paljon esimerkkejä tästä hioutuneesta, viihdekeskeisestä rutiinista, joka tuudittaa ihmiset varhaiskeski-iästä eläkkeelle ja tuonelaan. Jopa kristillisessä organisaatiossa. Mistä minä tiedän? Ehkä ne ovat onnellisimpia, jotka odottavat elämältä vain lauantai-illan saunaa ja kesälomia.