Joululomalle!

Vanhemmat tulivat siis käymään maassa ja lähdimme porukalla viideksi päiväksi eteläsaarta kiertämään. Yhdessä reissaaminen oli onnistunut ratkaisu. Äiti ja isi eivät olisi keskenään uskaltaneet automatkalle, emmekä me olisi Samin kanssa koskaan uskaltaneet neljän tähden hotelleihin. Valokuvien maisemat kertovat ehkä matkasta sen kaikkein olennaisimman. Eteläsaari on todella kaunis. Järvet ovat kirkkaan turkooseja, vuoret korkeita ja ilma maailman puhtainta. Pidin ehkä eniten Tekapo-järvestä ja samannimisestä pikkukylästä, jossa viivyimme pari yötä. Saimme majoituspaikaksi vanhan omakotitalon takkoineen ja näköalaparvekkeineen. Talossa oli omasta takaa hieno levykokoelma ja pyöritimme pari päivää Edith Piafin savikiekkoa.

Queenstown oli pieni, kuvauksellinen, kallis ja täynnä nuoria elämäntapamatkailijoita. Olisin halunnut liitovarjolla leijumaan, mutta Sami arveli ettei se olisi 200 dollarin arvoista.

Äiti ja isi ottivat matkasta kaiken irti, erityisesti valokuvaamisen muodossa. Minä leikin videokameralla ja iltaisin katsottiin yhdessä sekä video- että valokuvasatoa. Jotenkin huvittaa se, miten kärsimättömäksi digikuvaaminen on meidät tehnyt. Vaikka kuvat näkyvät saman tien pienellä lcd-ruudulla, niitä pitäisi mielellään päästä katsomaan esim. tv-ruudulta jo matkan aikana. Toisaalta kuvien määrä on matkan jälkeen niin hulppea, että yllätyksiäkin löytyy.

Tämän viikon kolme työpäivää ovat nyt ohi ja Aucklandin vesisade tuntuu vain yltyvän joulua kohti. Viimeiset työpäivät olivat sen verran takkuisia, että makaan mielelläni joulun vaikka myrskyn silmässä, kunhan se on kaukana TEAR Fundista. Kertoisin enemmän, mutta yritän parhaillaan sulkea aivojeni palkkatyöosastoa pois käytöstä.

Lämpimässä ja valoisassa (vaikkakin kostessa) ilmastossa joulu ei tunnu joululta. En meinaa millään uskoa, että se on ylipäätään tulossa. En ole tehnyt yhtään jouluostoksia, jouluruokia tai ostanut joulukoristeita. Yritin lähettää muutaman joulukortin Suomeen pari viikoa sitten, niille joiden osoitteen satuin löytämään. Ei ole mitään takeita, että kortit saapuvat jouluksi - tai ollenkaan. Siskolle lähetin paketin, jonka painoraja ylittyi 200 grammalla. Saa nähdä meneekö perille.

Opiskelemaan lähtöni on nyt sinetöity 500 dollarin maksuerällä ja töistä irtisanoutumisella. Samin työpaikasta ei edelleenkään ole tietoa, tosin nyt se huhkii tutussa Youthtownissa väliaikaisena lomaohjaajana. Juttelin tänään töissä yhden vapaaehtoisen kanssa, joka haaveili elokuva-alan hommista. Rohkaisin sitä opiskelemaan, sanoin että kyllä kaikki järjestyy ja unelmiaan kannattaa seurata. Sittenpähän nähdään, miten järjestyy. Vähän huvitti jälkikäteen, kun mietti omia puheitaan.

Kuvia eteläsaarelta

Sata ja yksi

Huomasin, että tämä on sadasensimmäinen kirjoitukseni. Mikähän rajapyykki sekin sitten on.

Olen juoksennellut viikon verran pää höyryten paikasta toiseen. Töissä aika ei riitä mihinkään ja töiden jälkeen loppuvat voimat jo ennen nukkuma-aikaa. Tarkoituksena oli järjestellä asiat hyvälle mallille ensin vanhempieni saapumista ja sitten yhteistä eteläsaaren reissua varten. Todellisuudessa en päässyt äitä ja isiä edes lentokentälle vastaan, kun vietin iltapäivän kuvaten työn puitteissa paikallista gospelmuusikkoa. Pyysin kaivinkoneen kuskia avuksi ja saimme sen istumaan kauhaan - tuli ihan hyvä kuva.

Ennen vanhempien tuloa sain kuitenkin harjoiteltua autolla ajoa ja tutustuttua naapureihin. Seinän takana asuu amerikkalais-kiwi pariskunta sekä väliaikaisesti naisen amerikkalainen sisko. Molemmat naiset ovat monilahjakkaita kielineroja ja mies joku leppoisa perusinsinööri. Illallisen aikana selvisi, että myös suomi kuuluu naapurinnaisten kielivalikoimaan. Sanavarasto oli lähinnä lastenleireillä opittua, mörrimöykkyjä, kultakutreja ja muuta hyödyllistä. Molemmat ovat opettaneet amerikkalaislapsille saksaa ja oppineet suomen alkeet joltakin Laurilta.

Viikonloppuna nuohosimme sitten vanhempien kanssa paikalliset nähtävyydet, kuten lähikatujen naapureiden hienot istutukset, kaupungin ostoskadut, ruokapaikat ja tietysti Skytowerin maisemat. Sunnuntaina saimme lounasvieraiksi entisen työkaverini Rachelin miehensä ja vauvansa kanssa. Vanhemmat napsivat valokuvia digitaaliajan hengästyttävällä vauhdilla ja illat ovatkin kuluneet niiden purkamiseen ja ihasteluun.

Huomisaamuna lennämme Christchurchiin ja ajamme pohjoiseen Kaikouraan katselemaan valaita. Yöksi menemme jonnekin kuumia lähteitä pulppuilevaan pikkukylään. En tiedä, pääsenkö kylpemään, kun kävin tänään lääkärissä poistattamassa pienen patin käsivarrestani. Se leikattiin irti, haava ommeltiin kiinni ja nyt koko käsi jomottaa kankeana. Patti ei ollut mitenkään pahalaatuinen, ja olisi vanhempieni mukaan poistunut itsestään noni-mehulla (jos uskoa riittää). Kuka nyt maksaa 200 dollaria harmittoman muhkuran leikkaamisesta, varsinkin kun ei saa kahteen päivään kastella käsivartta. Tyhmyydestä sakotetaan, eikä edes Visa kelvannut.

Uusi koti ja elämä

Viime viikonloppuna muutimme uuteen asuntoon. En vieläkään meinaa uskoa, että voimme olla samaan aikaan kotona näkemättä toisiamme (ilman että toinen on vessassa). Uuteen lähiöelämäämme kuuluu myös pitkästä aikaa auto, sellainen kauppakassi mazda, jonka ostimme ulkomaille lähteneiltä ystäviltä (joiden entisessä kodissa siis nyt asumme). Tuntui aluksi omituiselta, ihan kuin eläisimme lainaelämää, sellaista roolileikkiä, jossa asutaan puiston laidalla ja haravoidaan takapihaa. Tunnetta lisäsi se, että asunto on täynnä ulkomaille lähteneiden ystävien huonekaluja ja tavaraa. Vietin ensimmäiset kolme iltaa käyden läpi kaappeja ja varastoiden/heittäen roskiin turhaa krääsää.

Lähiöelämän parhaat puolet tulivat esille heti ensimmäisenä viikonloppuna. Aurinko paistoi, joten siirryin terassille lukemaan kirjaa. Linnut lauloivat ja tuuli suhisi pusikoissa. Takapiha on suojainen, pieni läntti, johon ei ole suoraa näköyhteyttä muilta pihoilta tai tieltä. Kaikki olisi ihan täydellistä, ellei junarata kulkisi 20 metrin päässä. 15 minuutin välein kilisee kello ja sitten juna jarruttaa pysäkille (joka on kätevästi ihan kohdalla). Yöllä eivät sentään kilistä kelloa. Jostain syystä junan ääni ei ole tähän mennessä häirinnyt yhtään. Naapureiden puhe ja pianonsoitto kuuluu seinän läpi kristallinkirkkaasti, mutta meistä on luultavasti enemmän harmia heille kuin toisin päin. Tuntuu omituiselta, kun kaupungin keskustan tasainen taustamöly on kadonnut. Siellä junan desibelit olisivat luultavasti peittyneet kaikkeen muuhun: varashälyttimiin, ilmastointien hurinoihin ja naapuritalon säkkipilliharjoituksiin joka keskiviikko.

Heti muuton jälkeen maanantaina kävin tutustumassa parin korttelin päässä olevaan kuntosaliin. Jahkasin muutaman päivän, että voisiko sitä tällä kertaa tehdä jotain muuta kuin jumpata ja hikoilla kuntosalilla. Soitin jopa paikalliseen tenniskerhoon, mutta seuraava aloittelijoiden kurssi on vasta helmikuussa. Ostin siis kuntosalin jäsenyyden ja menin lauantaiaamuna body burn -jumppaan. Se muistutti jotain jalkapallomaajoukkueen harjoituksia. Mitä minä niistä tiedän, kuvittelen vaan. Piti hyppiä ylös alas ja puolen tunnin jälkeen jalat oli jo ihan hyytelöä. Ringissä juoksemisesta tuli mieleen friskis&svettiksen harrastelijatouhu. Sen tympeämpää alkulämmittelyä ei juuri voi keksiä. En ole mikään aerobic-hörhö, mutta jos haluan juosta ympyrää, voin tehdä sitä missä tahansa.

Nyt pitää käydä nukkumaan... Sami nauraa musiikkikanavan top 40 worst music videos koosteelle. Village People, In the Navy. Do I need to say more?