Teatterissa

Koko päivä on ollut kumma säätämistä. Heräsin vartin yli kuusi, että ehtisin ajoissa art departmentin meikkaushommiin. Vakiokyytini Rory oli menossa vasta myöhemmin, joten otin oman auton. Ilmeisesti lupasin Samille tulla takaisin ennen viittä ja unohdin autuaasti (en siis vieläkään pysty muistamaan). Aamu meni uutisankkureina toimivien luokkakavereiden naamoja suttaillessa. Päivän hiippailin studiossa puuterin ja hiuslakan kanssa, korjaamassa samoja rasvoittuvia naamoja ja sohottavia hiuksia. Ankkurit olivat kehittyneet viime kerrasta, muuten koko touhu oli sitä samaa. En ymmärrä, miksi uutislähetysten tuottamista pitää harjoitella kahteen otteeseen tämän vuoden aikana. En halua koskaan töihin tv-uutisiin. Mieluummin piirrän vaikka muotokuvia kadunkulmassa.

Tänä iltana oli Civic-teatterissa meidän 48-tunnin leffan näytäntö, reilun kymmenen muun kanssa. Näytöksiä on yhteensä jotain viisitoista ja liput maksavat 15 dollaria kappale. Piti ehtiä hakemaan 8 osallistumishintaan kuuluvaa tikettiä ennen näytöksen alkua. Matkalla Sami soitti ja tajusin, että olisi pitänyt ehtiä kotiin ennen viittä. Samin piti päästä kouluun viideksi ja se joutui minun söhläämiseni takia ottamaan bussin ja myöhästyi jostain nauhoituksesta. Päädyimme kaikesta huolimatta Petrinan ja Deonen kanssa teatteriin. Oli hauska nähdä, mitä muut saivat aikaan yhdessä viikonlopussa. Näimme kymmeniä mokia, hauskoja vitsejä ja omituisia ratkaisuja. Joissakin filmeissä ei ollut mitään mieltä, toiset olivat oikein mukavia pikku tarinoita. Meidän filmi oli toiseksi viimeinen, eikä mitenkään huonoin. Ennen jokaista filmiä ohjaajan piti nousta seisomaan ja sanoa muutama sana. Petrina pakotti minut pystyyn. Kiittelin tiimiä, sanoin että meillä oli hauskaa ja kerroin, miten tiimikaverit estivät minua tappamasta itseäni kun filmi myöhästyi. Karun tukala huumori ei uponnut yleisöön, ehkä se oli liian lähellä totuutta. Sain kuitenkin outoa tyydystä itseni nolaamisesta. On vapauttavaa kuulostaa typerältä ja herättää kummastusta. Puistonpenkillä nukkuvat ihmiset kokevat varmaan jotain samanlaista. Mietin, että on ihan turha yrittää sulautua joukkoon, kun on pukeutunut pinkkiin villapaitaan, kirkkaan vihreään takkiin ja minihameeseen, näyttää iästään huolimatta 18-vuotiaalta (eikä harmita yhtään) ja puhuu oudolla aksentilla. Ajatelkaa mitä haluatte.

Huomenna pitäisi jaksaa ohjata yksi uutisjuttu. Aihettakaan en ole vielä keksinyt. Ahdistaa pelkkä ajatus, ennen kaikkea siksi kun ei kiinnosta. On rasittavaa soitella ihmisille ja suostutella haastatteluihin ynnä muihin, kun ei todellisuudessa hetkauta pätkääkään koko juttu. Joka työstä varmaan oppii jotain. Keskityn siihen, miten hienolta tuntuu huomenna kun se on ohi. Sitten on pitkä viikonloppu ja lauantaina Samin synttärit. Niistä tulee hienot teemajuhlat, joista kerron lisää myöhemmin...