Lomakuume

Kohta alkaa parin viikon loma ennen viimeistä lukukautta. Loman alkaessa mulla on ollut tapana sairastua, jos ei nyt ihan vuoteen omaksi niin sellaiseen perusräkätautiin. Eilen aloin hikoilla viimeisen studioshown aikana aivan älyttömästi. Studiossa on aina kuuma, ei siinä mitään uutta, mutta tällä kertaa tuntui kuin silmät olisivat kiehuneet päässä. Olin koko päivän art directorina ja aamulla Petrina patisti vielä haastateltavaksi, kun joku vieras oli jättänyt saapumatta. Esitin sisustussuunnittelijaa. Mitään ei ehditty harjoitella, joten kuulin kysymykset ensimmäistä kertaa kameran edessä ja jauhoin paskaa minkä kerkesin. Kehotin esimerkiksi pimeässä eläviä hankkimaan valoja, koska ne tekevät sisätilasta huomattavasti viehättävämmän. Viimeisen shown alkaessa luokkakaverit lupasivat hoitaa hommat ja pääsin kotiin. Sami peitteli minut vuoteeseen ja heräsin viisi tuntia myöhemmin iltapalalle. Sitten taas nukkumaan vielä 10 tuntia ja pää tuntui paljon paremmalta tänä aamuna. Kaikkein hienointa oli välttää viimeistä showta vääjäämättömästi seuraava paikkojen siivoaminen, johon kuuluu aina hermoja raastava 'tavarat-oikeille-omistajilleen' ralli.

Viimeisen lukukauden lyhytfilmi on nyt tekemistä vaille valmis, mutta tuottajani Petrina lähti pariksi viikoksi hommiin Queenstowniin eikä asia varmaan etene loman aikana mihinkään. Koulun ulkopuolinen filmi odottaa viimeisen kohtauksen kuvauksia. Sää näyttää hyvältä sunnuntaina, mutta taaskaan ei ole kameramiestä käytössä. Editoija pääsee kuitenkin loman aikana työstämään jo kuvattua materiaalia, joten eiköhän siitä jotain synny.

Viime viikonloppuna olimme Samin kanssa yhden samoalaisen kaverin lyhytfilmin kuvauksissa. Tänä lauantaina pitäisi taas mennä auttelemaan. Sami pitelee boomia ja minä teen maskeerausta/meikkiä. Viimeksi sain meikata kymmenen 'jengiläistä' kameran eteen. Kokemus oli useimmille hyvin uusi ja irvistelivät vaikeina. Ohjaajan mielestä ei tarvittu kuin perusmeikkiä, vaikka yhdessä kohtausessa on jengitappelu ja päähenkilöä lyödään pullolla päähän. Oli se kuitenkin hankkinut jotain arpivahaa ja tekoverta, joilla sain loihtia haavan otsaan. Pitäisi hankkia kunnon väripaletit mustelmien tekoon ja sellaista mahtavaa verimömmötahnaa hyytymäkohtiin. Haavasta tuli kuitenkin ihmeen vakuuttava. Voi sanoa että on CSI'n katsomisesta jotain hyötyä.

Vaikea uskoa, että vuosi on näin pitkällä. Sami puhuu jo Suomeen paluusta, mua hirvittää pelkkä ajatus mutta ei kai sille mitään voi. Olen jo päättänyt, että seuraan sitä joka tapauksessa. Ennen maaliskuuta täältä ei kannata lähteä, jos aikoo koskaan palata. Siihen mennessä pitäisi olla pysyvän oleskeluluvan ehdot täyttyneet, eikä lupaa voi enää menettää maasta poistumalla.

Maassa pysymisen ja Suomeen paluun suhteen keskustelu Samin kanssa on jatkuvaa köydenvetoa. Samin mielestä mielekkäitä, syviä ihmissuhteita ei voi rakentaa kuin äidinkielellään - sen parhaat ystävät ovat edelleen Suomessa eikä täällä ole kuin märkää, kylmää ja teennäisiä ihmisiä. Olen ihan samaa mieltä märästä ja kylmästä, mutta mulla ei ole Suomessa mitään muuta kuin perheeni. Jos haluaisin nähdä vanhempiani joka päivä, pitäisi muuttaa samaan kylään ja työskennellä Siwan kassalla (tosin ei sieltä töitä saisi). Jos haluan tehdä mitään omaan ammattiini liittyvää, edes siihen edelliseen, pitäisi asua Helsingissä, jossa ei ole mitään sosiaalista verkostoa. Kysymys ei ole siitä, että ystäväni olisivat kaikonneet jonnekin viimeisen kahden vuoden aikana. Minulla ei koskaan ollutkaan Suomessa mitään sosiaalista elämää. Samilla oli. Nyt osat ovat jossain määrin vaihtuneet, enkä millään haluaisi jättää täältä löytämiäni ystäviä ja yhteisiä projekteja. Parasta nykyisissä ympyröissä on ehkä se, että ne liittyvät filmialaan ja ihmiset ovat jotenkin mukavampia kuin mainospuolella. Pienen tai olemattoman budjetin leffoja ei tehdä rahan takia, eikä tätä stressiä kestä kuin rakkaudesta lajiin. Monet ovat jättäneet hyväpalkkaisen työn hypätäkseen tyhjän päälle ja luodakseen jotain. Olen aina halunnut sellaisia ihmisiä ympärilleni. Turvallisuushakuinen tai rahakeskeinen elämänasenne on masentava.

Nälkämaan laulussa sanotaan: 'Raukat vain menköhöt merten taa'. Välillä on huono omatunto siitä, että mieluummin asun ulkomailla kuin Suomessa. Suomi masentaa ja tekee minusta epäsosiaalisen. Pidän Suomesta, mutta en pidä itsestäni Suomessa. Pienenä leikin ajatuksella, että olin vahingossa syntynyt väärään maahan. Suostun palaamaan Samin kanssa Suomeen, mutta en lopullisesti. Ehkä muutan vielä mieleni... Juttelimme viime sunnuntaina kanadalaisen miehen kanssa, jonka mielestä meidän kannattaisi ehdottomasti asua kesät Suomessa ja talvet Espanjassa. Itse se aikoi rakentaa talon Kanadaan ja asua talvet Kaliforniassa. Siinähän asuu. Mies vaikutti yksinäiseltä, avioliitto oli hajonnut ja se valitti $100,000 vuosipalkkaansa liian heikoksi. En itse viitsisi muuttaa ympäriinsä pelkästään sään takia. Ei elämä ole välttämättä auvoista vaikka ilmasto-olosuhteet olisivat täydelliset. En koskaan halunnut asua ulkomailla vain jännittävän kulttuurikokemuksen takia. Halusin löytää oman paikkani. Asua niin kauan, että kulttuuri tuntuu omalta, kieli jollain lailla omalta ja näen asiat paikallisen silmin. Siinä voikin mennä loppuelämä.