Olen jo viikkotolkulla lupaillut kuulumisia ja niitähän riittäisi jos olisi aikaa naputella. Miehestäni on tullut nyt myös esimieheni, joka innokkaasti kertoo kuinka minun kuuluisi aikani käyttää. Nyt se on kuitenkin vakuuttunut, että blogin kirjoittaminen edistää bisneksessä tarvittavaa verkostoitumista ja yhteisöajattelua, joten siihen täytyy irrottaa aikaa. Kun vain voisin perustella kirppiskierrokset ja käsikirjoitusten väsäämisen kahviloissa samalla tavalla.
Pari viikkoa sitten loppui koulu. Lightning Guy saatiin valmiiksi ja sai suuren suosion koulussa ja lähipiirissä. Laittaisin sen Youtubeen, mutta haluan ensin lähettää parille festareille ja etikettiin kuuluu, ettei sitä levitetä netissä ennen teatterinäytöksiä - jos nyt siis huolivat sitä mihinkään festareille. Koulun näytöksessä jokaisen filmin ohjaaja nousi lätisemään jotain omasta tuotoksestaan ennen sen katsomista. Aavistelin, että puheestani tulisi väkisinkin tukala tai hölmö joten ostin pieniä suklaapatukoita. Nousin siis penkistä ja ilmoitin ettei mulla ole mitään sanottavaa ja nakkelin hymyillen suklaata yleisölle. Riemu oli valtava. Luulen että katsojien mielikuva filmistä värittyi vähän suklaan myötä, mutta sehän on vain hyvää markkinointia. Jonain päivänä mun varmaan täytyy oppia puhumaan järkeviä, kun ihan joka tilanteesta ei selviä snackseja viskomalla.
Ajattelin, että koulun jälkeen aikaa jäisi ns. elämälle, mutta mitä vielä. Koska olin jo aikaisemmin päättänyt viedä täkäläisen 48 tunnin lyhytelokuvakilpailun Suomeen, upposin sen järjestelyihin. Lisäksi meillä on toinen myös Suomeen kohdistuva internethanke, josta voisin kertoa teille mutta "If I told you I'd have to kill you". Avoimena ja spontaanina ihmisenä kaikenlaisten salaisuuksien pitäminen (varsinkin ystäviltä) on yhtä tuskaa. Leffakisasta on se ilo, että pääsen takaisin Suomeen ihan tekemään jotain. Pelkäsin, että päädyn istumaan käsieni päällä laiturin nokassa. Ja tietysti oikeisiin töihin - tosin niihin joudun varmaan joka tapauksessa kun näitä muita bisneksiä pitää edistää.
Koulun jälkeen päätin, etten palaa täysin graafisen suunnittelun pariin. Vain sen verran mitä rahan takia on pakko. Nyt olen ollut viikon freelance-hommissa ja päänsärkyähän siitä vain seuraa. Graafikkoahdistuksessani ilmoittauduin jopa paikallisen ekstroja välittävän firman listoille, kävin valokuvattavana ja ensi sunnuntaina pääsen taustahahmoksi Power Rangersien kuvauksiin. Noissa hommissa on se kiva puoli, että niistä maksetaan. Ei nyt älyttömästi, mutta aina on se mahdollisuus että saan jostain kaksi vuorosanaa ja hintaa nousee :)
Ensi viikolla on koulu valmistujaisjuhla ja täytyy lähteä kirpparille etsimään päällepantavaa. Koulukavereilla alkaa olla nyt jo hirveä ikävä toisiaan. Koulun postilaatikko täytyy kaikille osoitetuista 'love you all, miss you all' viesteistä. Mulla on vähän ikävä muutamaa ihmistä, mutta suurin osa 130 opiskelijasta jää kyllä hyvinkin vieraiksi. Osaan en koskaan edes halunnut tutustua sen kummemmin, mikä tietysti helpottaa asiaa. Facebook on hiljalleen täyttynyt koulukavereista, jotka ikävissään kutsuvat listoilleen ihmisiä joita eivät juurikaan tunne - kunhan ovat samasta koulusta.
Eilen kävimme Aucklandin vuoden suurimmassa juhlassa, Christmas in the Park. 200 000 ihmistä kuhisi keskuspuistossa ison lavan äärellä. Taivas näytti tummalta, mutta vettä ei satanut. Vähän ripsi kun lähdettiin pois. Tapahtuman lopussa ykkössponsori coca-cola ampui ilmoille valtavat ilotulitukset. En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon rahaa taivaalla. Parasta koko tapahtumassa oli nähdä täkäläiseen tyyliin kaikki ikäluokat kokoontuneena yhteiseen hauskanpitoon ilman älytöntä viinankäyttöä. Pikkulapset tanssivat musiikin tahtiin ja teinit ölisivät taustalla omaan tyyliinsä. Täällä joulupukki saa vielä sanoa 'ho ho ho' ja olla niin pulska kuin ikinä. Ilmeisesti sama ei enää käy ainakaan jenkeissä.
Meidän yrityksen ydinporukka kokoontui eilen villiin brainstorm-sessioon. Tajusin siinä samalla, että olen kuuden ihmisen joukossa ainoa naispuolinen. Poikien harmiksi minusta ei ole mitään iloa kahvinkeittäjänä tai emäntänä. Unohdan ruokaan liittyvät velvollisuuteni saman tien ja tarjoilu muuttuu itsepalveluksi. Onneksi Sami on etevä keittiössä. Täytyy myöhemmin kertoa lisää bisneskumppaneista, ovat aivan mainio porukka. Parasta on se, ettei joukossa ole yhtään ns. jarrua. Kaikki ovat avoimia ideoille, kekseliäitä, optimistisia ja kannustavia. Uskon, että yritystoiminnassakin sitä saa mitä tilaa. Jos ei itse usko omaan ideaansa, on turha yrittäkään.
No comments :
Post a Comment