Roots bloody roots

Sain Kelalta samana päivänä kaksi kirjettä. Ensimmäisessä sanottiin, että en ole Suomen sosiaaliturvan piirissä, sillä muutin pois maasta vuoden 2006 alussa. Toisessa sanottiin, että olen Suomen sosiaaliturvan piirissä, sillä muutin takaisin tämän vuoden huhtikuussa. On se mukavaa, että kansalainen pääsee näin osallistumaan viraston työntekijän ajatusprosessiin, ei pelkästään kuulemaan sen lopputuloksen. Näitä kahta edeltävässä kirjeessä todettiin, että sosiaaliturvaan kuulumiseni oli epäselvää, joten olen onnellinen että viranomainen on nyt löytänyt rauhan ja varmuuden.

Ulkona on kaunis ilma, mutta en koe mitään entisestä elämästä tuttua pakkoa rynnätä ottamaan aurinkoa. Suomalaisten kesästä nauttimisessa on pieni epätoivon pohjavire: Se loppuu ihan kohta! Mitä jos lomani aikana sataa? Onko matka varattu? Ehditäänkö varmasti tarpeeksi monta kertaa mökille? Ehdinkö ruskettua? Ehdinkö varmasti uimaan ennen kuin Jaakko viskaa kylmän kiven tai tulee sinilevää? Juhannuksen jälkeen päivä alkaa taas lyhentyä...

Mulla on kivaa, koska auringonpaiste on vain toissijainen asia. Se on mukava näyttämö, mutta olen täällä vain talvea paossa. Harmittaa, etten pääse Seelantiin yhtään aiemmin. En ehdi nähdä magnoliapuiden kukkivan elokuussa. Mutta ensi jouluna käristän taas varpaitani mustalla hiekkarannalla ja tuskailen kuumuutta. Kuumuuden tuskaileminen on ihanaa. Niin syvällä on kuitenkin se suomalainen lyhyen kesän hätä minussakin, että tuskailu ei ole kovin vakavaa. Suomalaisena kasvaa koko elämänsä sellaisessa lämmmön ja lauhkean ilman puutteessa, ettei siitä saa enää koskaan tarpeekseen. Suomihan asutettiin alun perin vain siksi, että etelän ja idän uppiniskaisimmat yksilöt tarvitsivat omaa tilaa eikä muualle enää mahtunut. Sieltä se kansan luonnekin siivilöityi näiden erakoituvien uudisraivaajien noustessa aina pohjoisemmaksi. Nämä ihmiset valitsivat mieluummin pitkän kylmän talven ja karun maan kuin elivät sukujensa keskellä leudommassa ilmastossa: sovussa, sosiaalisesti ja henkilökohtaisesta tilantarpeestaan tinkien.

Sanokaa nyt ettei se näin mennyt. Tämä nerokas teoria saa minut tuntemaan entistä suurempaa vieraantumista omista juuristani. Minua ärsyttää, että nämä esi-isät tekivät päätöksiä, jotka vaikuttavat minunkin elämääni. Itse olisin voinut valita toisin.

Almost summer

To all friends out there - this is Finland at its best... I'll add some city photos to be fair - Helsinki is quite beautiful right now. But here's from the countryside:

Elämän tarkoitusta ummikoille

Menin maanantai-iltana vihdoin kuntosalille vain kuullakseni, että korttini oli jo vanhentunut edellisenä päivänä. Lasikopissa istuva työntekijä näki kuitenkin ahdinkoni ja päästi minut vielä yhden kerran kuntoilemaan. Soudin vimmaisena, mutta salin ahtaudesta johtuen en viihtynyt kovin kauaa. Huoneesta ei löytynyt edes sen vertaa vapaata lattiatilaa, että olisin voinut levittää kumimaton alleni venyttelyä varten.

Lasken jo päiviä STT:n töiden alkamiseen. Tavallinen duuni ja varsinkin ruuhka-aikaan ratikoissa ja metroissa pyöriminen tuntuu jotenkin tosi vieraalta. Kuinka nopeasti väsymys ja rutiini turruttavat naamani samanlaiseksi nahkakuoreksi, joka muillakin tukanrajasta roikkuu? Taistelen vastaan. Yritän katsoa vastaantulijoita silmiin ja nähdä heidän sielunsa.

Eilen lueskelin pitkästä aikaa Philip Yanceyta. Olen lievästi allerginen ns. hengelliselle kirjallisuudelle. Yanceyn rehellinen, tutkiskeleva tyyli on kuitenkin jotain aivan muuta. Yancey avaa Jumalan ja maailman rakkaus-vihasuhteen, lain ja armon ehdottomuuden ja monet asiat tarinoiden ja erityisesti katkeransuloisten elämäntarinoiden kautta. Sivistymättömänä moukkana olen kiitollinen sellaisten historian henkilöiden tarkoista ihmiskuvauksista, joista en muuten tietäisi kuin nimen. Nyt minäkin tiedän, miten onneton lakihenkinen fakiiri oli Tolstoi, ja miten surkeasti Dostojevski luotsasi omaa elämäänsä. Tänä aamuna tutustui myös Gandhin elämäntarinaan, josta huomasin unohtaneeni lähes kaiken.

Freudin mielestä elämän tarkoituksen pohtiminen oli jo itsessään oire mielenterveyden järkkymisestä. Olen Yanceyn kanssa samaa mieltä siitä, että näiden asioiden sivuuttaminen vailla minkäänlaista reaktiota on oireena aivan toista luokkaa. Monet meistä näyttävät kuin olisivat elossa, mutta lähempää tarkasteltuna paljastuvat kuolleiksi. Tämä tyhjäkatseinen välinpitämättömyys on minusta pelottavampaa kuin saatananpalvonta. Kuinka voi kulkea elämän alusta loppuun miettimättä kertaakaan, mitä varten olemme täällä?

Öinen aivokaasu

Koko päivän olen istunut koneella luuduttaen selkärankani ehkä uuteen muotoon. Kävin nimittäin läpi koko Suomen koulutusjärjestelmät - amiksesta yliopistoon - ja etsin oikeat vastaanottajat Uneton48-tiedotteelle. Täytyy nyt jakaa teille, kun törmäsin kansanopistojen sivuilla pariin hauskaan yksityiskohtaan... En nyt mainitse opiston nimeä, mutta eräässä oli esimerkiksi luonnontieteissä Selkärangattomien peruskurssi, toisessa Askarruttajan ammattitutkinto ja kolmannessa Luovan elämäntaidon linja. En tiedä miksi nuo nyt niin nauratti. Johtunee virikkeiden puutteesta :)

Nite nite!

Kaikenkukertavia keskeneräisiä ajatuksia

Kiitos... yleisön pyynnöstä jatkan siis kirjoittamista. Toinen hyvä syy on Suomi-Venäjä peli, jota en pysty katsomaan kun Suomi on häviöllä. Saan rytmihäiriöitä punapaitojen joka hyökkäyksestä enkä usko kestäväni enää yhdenkään tappiomaalin näkemistä muuten kuin jälkikäteen hidastettuna. Jääkiekko tuo primitiiviset tunteet pintaan - Suomi vastaan Venäjä on kuin talvisota pienoiskoossa ja kaikki pelivaiheet ovat vertauskuvallisia. Valelaukaus, puolustus, hyökkäys, koukkaus, ylivoima...

Suomen kesä ei ole varsinaisesti alkanut ja tulppaanien auettua tulossa on jälleen räntäsadetta. Koivunlehdet ja kukat ovat herkän kauniita, mutta olin unohtanut että Suomessa ei ole kesää. Siis sitä sellaista määrättömältä tuntuvaa aikaa, jolloin kenkiä ei tarvitse kuin rumien varpaankynsien peitoksi. Täällä kylmä tulee aina jostain - mereltä nousevasta tuulesta, varjoisalta kujalta tai viimeistään auringonlaskun jälkeen savimaa huokuu kuin ikirouta. Suomi tuntuu erilaiselta. Ilman kuivuus saa ihon ja hiukset tuntumaan paperisilta ja tuuli nostattaa kadulta pölyä silmiin. Lisäksi sain viime viikolla flunssan, joka tuntuu parantuvan paljon hitaammin ja olevan muutenkin erityisen 'limainen'. Suomessa ihmiset niistävät todella paljon - julkisilla paikoilla ja mihin tahansa rättiin. Monella vastaantulijalla on sama räkäyskä kuin itselläni.

Kauneinta Suomessa on ehkä anopin mökki. Soudimme peilityynellä lammella ja paistoimme makkaraa. Minä yritin onkiakin. Käänsin multapaakun, jonka alta löytyi paljon kastematoja. Vähän värisytti puhkaista madon pää ongenkoukulla ja tuntea sen hurja kiemurtelu. Edellisestä kerrasta on aikaa. Sami ja Petteri heittivät keihästä sänkisellä pellolla. Minä yritin, mutta keihäs ei lentänyt ja olkapääni tuntui rusahtavan sijoiltaan.

Kävin torstaina tulevan ja samalla vanhan tutun kesätyöpaikkani STT:n järjestämässä kesätoimittajapäivässä. Siellä kuunneltiin taas pitkiä puheita yrityksen arvoista ja toimintatavoista, tavoitteista ja uudistuksista. Minua huvitti päätoimittajan päätöslause "olen todella innostunut tästä asiasta" - naama täysin peruslukemilla, vailla minkäänlaista innosta kielivää elehdintää tai edes hymyä. Aivan kuin katsoisin vieraskielistä tv-sarjaa, jossa on väärä tekstitys. STT:n päätoimittaja on vaihtunut jo kaksi kertaa sen jälkeen kun aloitin ensimmäisen kesäni grafiikkaosastolla. Muu väki on pysynyt tiukasti talossa, samoja nimiä ja naamoja joka puolella.

Nyt Venäjä on löylyttänyt Suomen lähes loppuun asti ja täytyy lähteä hakemaan jotain videovuokraamosta pyyhkiäkseen tämän ottelun muistijäljet mielestään. Sami, joka nykyään reissaa puolet viikosta töissä Orivedellä, on taas ajelemassa takaisin kotiin. Aucklandissa elimme kuin siamilaiset kaksoset, samassa rytmissä - työ, kuntosali, kahvinkeitto, Scrubs-dvd:t, subin sämpylät ja välillä työntekoa kahvilassa istuen. Tuohon aikaan kaipasin välillä omaa aikaa. Nyt kun sitä on, tylsistyn aivan mahdottomasti.

Uneton48-kisan nettipäivitys saatiin lopulta tehtyä, noin viisi päivää myöhässä. Nyt on kuitenkin uusia yhteistyökumppaneita ja muutama joukkuekin on jo rekisteröitynyt. Olisin odottanut vähän mielikuvituksellisempia nimiä, mutta ehkä niitäkin vielä tulee :)

Tänään istuin metrossa vastapäätä kaunista keski-ikäistä naista, joka alkoi hakaniemen kohdalla itkeä spontaanisti. Sitten se pureskeli kynsiään niin että veri tirskahti. Olisin halunnut lohduttaa, mutta en tiennyt mitä sanoa. Kaikkein kauheimmalta tuntui, ettei kukaan ympärillä reagoinut asiaan mitenkään.

e-katugallup

Olen ihan kiikunkaakun siitä, pitäisikö jatkaa kirjoittamista täältä Suomesta vai palata asiaan vasta 5 kuukauden päästä kun palaamme Aucklandiin. Koko blogin idea oli alunperin kirjoittaa Uuden-Seelannin kokemuksista, mitä se on tähän asti enemmän tai vähemmän ollutkin. Nyt olen Suomesta kirjoittava suomalainen, voiko sen tylsempää enää olla?

Valitse siis seuraavista vaihtoehdoista:

1. Jatka kirjoittamista Suomesta.
2. Muistele Uuden-Seelannin aikoja tai ole hiljaa.
3. Palaa asiaan, kun olet taas Seelannissa
4. Lopeta internetin informaatiokaaoksen ruokkiminen ja sulje koko blogi.

Haluaisin jääviytensä vuoksi kieltää vastaamisen ystäviltä ja sukulaisilta, mutta pelkään, että siinä tapauksessa kukaan ei vastaa ja tuuleen huutamisen tuoma turhautuminen kuihduttaa proosasuoneni kokonaan.