Vanhuksen mietteitä

Syntymäpäivän kynnyksellä olen miettinyt eri elämänvaiheita ja niiden hienouksia.

Minua ärsyttää nuoruus. Ärsyttää se, miten tiettyä elämänvaihetta ihannoidaan länsimaissa yli kaiken. Jo teini-iässä oivaltaa, että kolmenkympin jälkeen ei ole tiedossa enää mitään hyvää. Nuorena kuuluu saada kaikki mahdollisuudet, erivapaudet ja oikeudet. Nuoren kuuluu saada hieno työpaikka, rahaa ja asunto. Puitteet täytyy saada kuntoon ja koko elämä viimeisen päälle elettyä, ennen kuin ensimmäiset rypyt ilmestyvät silmäkulmiin.

Sanoin joskus huomattavasti nuoremmalle ystävälleni, etten pysty ottamaan sen antamia elämänohjeita vakavasti. En ota itseäni reippaasti nuorempia ihmisiä kovin vakavasti. He ovat usein herttaisia ja tarkoittavat hyvää, mutta ilman elämänkokemusta neuvot ovat kovin ohuita. Kirjoista luettuja ja tohkeissaan toistettuja. Ystävä loukkaantui ja vaati, että minun pitäisi antaa nuorille mahdollisuus.

Millä tavalla nuoruuden pitäminen vähän hupsuna lopulta syrjii nuoria? Kukaan ei ole lopullisesti nuori, kaikki vanhenevat samaa vauhtia. Jotkut tietysti kuolevat liian aikaisin, mutta kun on kysymys iän kautta saavutettavista eduista, kaikilla on niihin teoriassa yhtäläiset mahdollisuudet. Jos vain pysyy hengissä, ikää kyllä karttuu.

Eiväthän kaikki tietenkään vanhetessaan viisastu, mutta uskon että siihenkin on jokaisella mahdollisuus. Ja vaikka olisi kuinka valveutunut ja fiksu 25-vuotias, ei voi olla vielä saavuttanut sitä ymmärrystä, minkä elämänsä aikana voi saavuttaa.

On ihmisiä, jotka parissakymmenessä vuodessa saavuttavat enemmän kuin toiset seitsemässäkymmenessä. Kun vertaa lyhyttä, tuotteliasta elämää pitkään ja tyhjänpäiväiseen, on vaikea nähdä vanhenemisen etuja. Mutta jos 27-vuotiaana aivonsa seinälle ampunut nero olisi jaksanut elää seitsemänkymppiseksi, mitä se olisikaan saanut aikaan?

Yksi nuoruuden tuntomerkki on itsekeskeisyys. Se ilmenee yhtä lailla ujoutena kuin tärkeilynä. Suuri osa huomiosta kiinnittyy siihen, miten muut näkevät minut. Olenko varmasti kaunis ja kiinnostava? Yksi sitkeimmistä nuoruuden harhoista on ajatus siitä, että kaikki huomaavat ulkonäköni ja vähäisetkin tekemiseni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä kirkkaammin ymmärrän, miten itseensä keskittyneitä kaikki muutkin ovat. Kukaan ei tuijota minua. Kaikki tuijottavat itseään.

Odotan vanhuuden tuomaa näkökulmaa. Haluan kasvaa enemmän ja enemmän irti omasta egostani. Haluan kiinnittää huomioni ulkopuoliseen maailmaan, ideoihin ja ihmisiin. Haluan luoda uutta ja nauttia siitä. Se, mitä teen ja miten sen teen, ei enää määrittele minua ihmisenä. Kun olen riittävän vanha ja elämän muovaama, minua ei tarvitse enää määritellä. Voin keskittyä olennaiseen.

Nuorempana halusin olla kirjailija. Vanhempana haluan vain kirjoittaa.

Olen koko elämäni rukoillut viisautta. Luin nuorena Raamatusta, että sitä saa pyytämällä. Ihan noin vain. Siellä todellakin luvataan. Nuoruuden naiiviudessani ajattelin, että se tulee jotenkin suorana striimauksena taivaasta. Viisaus ammutaan aivoihini kuin lasersäde. Olin joskus teini-iän kynnyksellä peiliin katsottuani päätellyt, etten tule ulkonäölläni menestymään. Täytyy siis hankkia viisautta.

Meni vuosia, ennen kuin ymmärsin, että olen saanut mitä pyysin. Olen saanut haasteita ja vaikeuksia. Olen saanut avioliiton, joka on muovannut minua valtavasti. Olen omaksunut toisen kielen ja kulttuurin. Olen saanut useamman ammatin. Olen oppinut omista heikkouksistani. Ymmärrän 27-vuotiasta, joka ampuu aivonsa seinälle. Ymmärrän 18-vuotiasta, joka ei tätä ymmärrä. Ja nyt saan käyttää kaikkea tätä käsikirjoituksissani.

Vanheneminen myös yhdistää meitä vanhenevia. Voin luottaa siihen, että saman ikäluokan ystävät vanhenevat kanssani ja me olemme aina toisillemme saman ikäisiä. Näiden ihmisten kanssa voin katsella nuorempia ikäluokkia ja naureskella niiden kehitysvaiheille. Ei mitenkään pahalla. Se vain on yksi iän myötä saavutettavista eduista. Minkäs teet.

Täytän ensi sunnuntaina 32, enkä malta odottaa miten tuleva vuosi muovaa minusta taas vähän viisaamman.

Oikeus olla jotain muuta

On taas se aika vuodesta, kun mieheni pakkaa laukkujaan ensimmäistä Suomen-visiittiä varten ja alan itse henkisesti valmistautua siihen varsinaiseen reissuun - joka siis minulle koittaa vasta huhtikuun lopussa.

Joka vuosi katson kaunista uutta kotimaatani ja muistelen sitä vanhaa. Jos tässä vaiheessa erehdyn lukemaan liikaa Hesaria tai Iltalehteä tai minkä tahansa yökkölaarin kommenttiosuuksia, minut valtaa hirvittävä tarve köyttää itseni sellaiseen Hobbitonin parsakaalipuuhun ja niellä lentolippuni.

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin rakastaa sitä vanhaa kotimaata. Ihmisiä on helppo rakastaa, niihin minulla on yhtymäkohtia (ihmisenä). Mutta kotimaata, sen ilmapiiriä ja aivoituksia on joka vuosi vähän vaikeampi rakastaa.

Uskon, että Suomessa on ihmisiä, jotka kokevat olevansa vapaita tekemään ja olemaan mitä haluavat. On varmasti niitä, joita muiden mielipiteet eivät kiinnosta tai painosta. Minä en ole niitä. Minua ahdistaa. En kuitenkaan ole niin epätoivoinen, että jaksaisin ahtaa itseni kotimaan raameihin.

Tältä se minusta tuntuu:

Suomessa ihminen voi olla vain sitä tai tätä - ei sitä ja tätä. Sitä se on yleensä jo syntyessään, geneettisen perimänsä, syntymävuotensa ja kasvuympäristönsä perusteella. Jos kesken elämänsä haluaisikin olla tätä, se ei enää onnistu. Moni opiskelee 5-10 vuotta tai astuu julkisuuteen ollakseen virallisesti sitä, jonka jälkeen minkäänlainen kurssinmuutos ei ole enää mahdollinen.

Kahvipöytäkeskustelussa suomalaiselta tiedustellaan ensimmäiseksi, onko hän sitä tai tätä. Jos vastaus venyy liian vaikeaksi: "Olen tehnyt sitä ja tätä ja vielä lisäksi tuota", vastapuoli auttaa raiteille kysymällä tarkentavia kysymyksiä - "oletko opiskellut sitä ja tätä ja tuota?" "minkä tasoisia tutkintoja?" "oletko menestynyt sinä, tänä tai tuona?" Vastauksiesi perusteella sinulle luodaan titteli, sinut määritellään. Jatkossa osaat vastata: "Olen koulutukseltani sitä, mutta teen myös amatööritasolla tätä ja vähän tuota. En kuitenkaan ole varteenotettava tekijä näillä alueilla, eikä sinun tarvitse kokea minua uhkana, olen alapuolellasi." Tuon loppuosan voi jättää sanomatta, se on Suomessa itsestään selvää.

Olen yrittänyt jäljittää syytä suomalaisten tarpeeseen istuttaa itsensä ja kanssaihmisensä tiukkoihin lokeroihin. Suomea leimaa yksi Euroopan yhdenmukaisimmista geeniperimistä. Ehkä tasapäistäminen lähtee jo lisääntymistasolta. Maahanmuuttajat ovat lähinnä pakolaisia, eikä hankala kieli ainakaan edistä monikulttuurisuutta ja kansainvälistymistä. Lisäksi väkiluku on pieni, joten luonnollisesti variaatiota on vähemmän. Kun vaihteluväli on pieni, kaikilla on ahtaammat raamit.

Ahtaisiin raameihin liittyy myös eräänlainen persoonallisuuden paketointi, jota esiintyy varmasti kaikissa maissa. Ihmisten on vain helpompi suhtautua toisiinsa, jos naamat ja nimet yhdistyvät napakoihin määritelmiin - "laulava talonmies", "teatteria harrastava hevonen"...

Jos luit tämän kirjoituksen avoimin mielin, olet tässä vaiheeessa jo ymmärtänyt, että ahtaat raamit ovat jokaisen (tässä tapauksessa minun itseni) omassa päässä, eikä kenenkään tarvitse niihin missään maassa sopeutua.

Joillekin herkemmille ihmisille, kuten itselleni, maisemanvaihdos voi kuitenkin lisätä henkistä vapautta tehdä ja olla mitä haluaa. Sitä ja tätä ja tuota. Sekä muuttaa mieltään, jos siltä tuntuu. Kun on itse maistanut vapautta, ei halua lokeroida muitakaan liian kiihkeästi. Jokaisella pitää olla vapaus vaihtaa suuntaa. Jos se ei Suomessa onnistu, pääseehän sieltä pois.

Filmsourcing

Jos ette tiedä, mihin mustaan aukkoon aikani on kadonnut viimeiset pari kolme kuukautta, sen nimi on Filmsourcing. Sami sai päähänsä perustaa elokuva-alan maailmanlaajuisen resurssienjakoalustan, joka toimii samalla rahoituskanavana ja... no, ylipäätään toimii. Toisin kuin tämänhetkiset lähinnä kansalliset sivustot.

Nyt projekti on edennyt minun webdesign-kiukuttelu-vaiheen ohi koodaus-markkinointi-vaiheeseen. En ole kiukutellut päiväkausiin! Markkinointi on jännittävää. Varsinkin kun ei ole budjettia tuhlattavaksi TV-spotteihin tai tienvarsitauluihin. Jotenkin täytyy pystyä levittämään viestiä koko maailman elokuvantekijöille. Öhöm.

Sami ehdotti, että teen flowchartin elokuva-alan rooleista. Ihan vaan jonkin hauskan jutun, jota voidaan jakaa Filmsourcing-sivuilla. Leikin ajatuksella pari päivää ja sain aikaseksi jotain, mihin olin jotakuinkin tyytyväinen. Koko juttu perustui täysin omiin kokemuksiini ja päässäni sitkeänä eläviin stereotypioihin. Vaan kuinka kävikään. Kaavio lähti leviämään hirveää vauhtia. Sivustolla kävi vuorokaudessa lähes 2 500 ihmistä ja linkki jaettiin Facebookissa yli 500 kertaa.

Hassujen juttujen leviäminen netissä ei sinänsä ole niin ihmeellistä. Tai no, on se minulle. Ei mulle tapahdu tällaista. Mutta parasta tässä on se, että Filmsourcing beta-testauskutsuja ja yhteistyötarjouksia ropisee postilaatikkoon ympäri maailmaa.

Viikko sitten Sami jutteli Tekesin naisille, jotka sanoivat, ettei palvelua voi vielä rahoittaa kun kysynnästä ei ole mitään takeita. Ajattelin siinä vaiheessa itsekin, että mistäs sitä tietää. Nyt tiedän. Joka puolelta kuuluu, että tätä tarvitaan.

Tällä höyryllä jaksaa nyt ehkä tulevan rahoituksenhakutaistelun, jossa täytyy todennäköisesti hyödyntää crowdsourcingia. Samillahan höyryä riittää niin että hyvä kun saa yöllä nukuttua. Puhun siis vain itsestäni.

Muut kuulumiset...

Karkasin tänään kahvilaan kirjoittamaan, mutta siellä oli liian lämmin ja tuli hiki. Täytyy jatkaa täällä varjoisassa makuuhuoneessa. Meille selvisi, ettei tarvitsekaan vielä muuttaa. Ehdin jo viettää pari viikkoa tiiviisti Trademessa katselemassa toinen toistaan kalliimpia ja nuhjuisempia vuokra-asuntoja. Meillä on niin hyvä talo niin lähellä keskustaa ja niin halpa vuokra, ettei mitään parempaa kerta kaikkiaan löydy.

Asuntojen etsimisestä oli henkisesti yllättävän hankala päästää irti. Nyt kuitenkin tuntuu, kuin olisi saanut elämänsä takaisin. Kun Trademe ei enää varasta aikaani, ehdin kirjoittaa ja tehdä muuta kivaa. Päätimme muuttamisen välttämisen kunniaksi järjestää house re-warming partyn. Myin rumat verhot ja nyt pääsen ostamaan tilalle jotain kivaa. Toimistokin tuli muuttopaniikissa siivottua ja autotalli tyhjeni kun Jomine muutti pois. Jominen makuuhuoneesta tuli myöskin meille kiva, iso makkari, jossa on oikein vaatekaappi! Kaikki tämä ilman oikean muuttamisen vaivaa :)

Suosittelen melkein-muuttamista kaikille loistavana siivous-inventaario-piristysruiskeena. Ja nyt lopetan väkisinväännettyjen väliviivayhdistelmäsanojen käytön. Ainakin tältä erää. Mukavaa sunnuntaita!

Äänestämisen ahdistus

Uudessa-Seelannissa pääsee äänestämään Suomen seuraavaa presidenttiä ensi viikonloppuna, yhdessä Aucklandin keskustan hotelleista. Koen valtavaa painetta käyttää äänioikeuttani, mutta en tiedä, ketä pitäisi äänestää. Ehdokkaat ovat profiloituneet tietyille ikä- ja persoonallisuusryhmille, luultavasti niille jotka ovat Suomessa vahvimmin edustettuina. Itse sovin näihin ideologisiin lokeroihin kuin kulmikas palikka pyöreään, ummessa olevaan reikään.

Arhimäen kanssa olen samaa mieltä hienomman ja katutaiteen väkinäisestä jaottelusta. Katutaide on toisinaan aivan yhtä teennäistä. Ihmisellä on aina tarve luoda. Luovuus ei ole mikään piristävä pikkulisä muuten urautuneeseen elämään. Se on elinehto, jotain mikä yhdistää meitä Luojaamme sekä maailman halvin terapiamuoto. Mutta kun luovaa toimintaa arvotetaan valtion tukien muodossa, syntyy hankala tilanne. Kaikki eivät voi elää valtion taideapurahoilla, joten minkälainen taide on tukemisen arvoista? Pitääkö tukea itse herra taiteilijaa vai yksittäisiä taideprojekteja? Kuuluuko tuen jatkua hautaan asti, kun tuen saaja kasvaa siitä riippuvaiseksi? Millä tavalla taiteilijan tulee olla tulosvastuullinen? Tehdäänkö taidetta itselle vai yleisölle? Mikä on taidetta? Mikä on taiteen tehtävä? Epäilen, ettei Arhinmäellä sen enempää kuin minullakaan ole täydellisiä vastauksia.

Lisäksi en halua äänestää miestä, joka on juuri saamassa lapsen. Tuntuu, kuin äänestämällä riistäisin lapselta isän ja vaimolta miehen, jolle itkeä hormooniheilahteluissa. Eihän palkatulle avulle voi kiukutella samalla tavalla kuin omalle miehelle.

Haaviston kanssa olen samaa mieltä ydinvoimasta ja siitä, että Karjalan palauttamiseen ei ole syytä. Suomi saa hädin tuskin kolattua lumet omalla tontillaan, kuka siitä Karjalasta jaksaisi huolehtia? Haavisto ja minä olemme myös yhtä mieltä siitä, että Jumalan siunauksen toivottaminen Suomen kansalle on kaunis tapa - tosin tässä kyselyssä "kaunis tapa" oli ainoa tarjolla oleva positiivinen ilmaus, ei oma sananvalintani.

Olen Väyrysen kanssa samaa mieltä avioliittolaista. Miksi homojen oikeudet pitää kirjoittaa osaksi avioliittolakia? Selkeyden vuoksi homoliitot voisivat olla havioliittoja ja ihmisen ja eläimen väliset liitot kavioliittoja. Vakiintuneiden termien ja perinteiden muuttaminen tai laajentaminen tuntuu turhalta ja keinotekoiselta. Homoliitot eivät ole osa perinteistä kristinuskoa ja sen arvoja. Miksi niiden pitäisi väkisin olla? Mikseivät homot perusta omaa kirkkoaan? Sitä voisi kutsua vaikka Hirkoksi. Tai Huterilaisuudeksi, kun Suomessa ollaan :)

Ennen kaikkea olen kuitenkin Väyrysen kanssa samaa mieltä siitä, että homoasia ei ole poliittisesti tärkeä. Koko kysymys on lähinnä taitava harhautus, jolla ohjataan huomio pois ulko- ja sisäpoliittisista kriiseistä. Avioliittolain uudistus on ehkä ainoa kikka, jolla tuleva presidentti voi kerätä kansansuosiota. Muu tulevaisuudessa odottava kakka talouskriiseineen tuo vain syytöksiä niskaan. Näille asioille yksi presidentti ei lopulta voi yhtään mitään.

Erimielisyyksistä eri ehdokkaiden kanssa tulisikin liian pitkä lista. Jos vain löytyisi yksi, jonka kanssa voisi olla suurin piirtein samaa mieltä. Jos voisi uskoa poliitikkoon. Mutta mulla on toisinaan vaikeuksia uskoa itseeni, tai edes Jumalaan. Ja Jumala on sentään rakkaus. Poliitikot ovat vain vallanhimoisia ihmisiä.

Lopulta olen kuitenkin Suomessa vain pari kolme kuukautta vuodesta. Minun tarvitsee kärsiä/riemuita presidenttivalinnasta vain silloin, kun presidentti vierailee Seelannissa. Silloin kaikki täkäläiset suomalaiset kutsutaan vastaanotolle, jolla on ilmaista viinaa. Ja suomalainen on suomalainen missä tahansa. Ilmainen viina yritetään kantaa vatsalaukussa pihalle.