Bagel-making

 

When you have little money, paying over a dollar for a round piece of bread that consists of flour, yeast and water seems excessive. Granted, there's a lot of cheaper bread to choose from but we got a bit hooked on bagels in Vancouver so I decided to find out why they're so expensive. 

This is my third batch, with a different recipe that didn't actually claim to be 'easy'. It was not. It took all night and it's past Lukas's bedtime now. Here they are! I always love it when you can turn cheap and accessible ingredients with a bit of elbow grease into something special or valuable. It makes me feel like I'm surprisingly well off. I must be, with these luxuries...

Another luxury we've had available lately is raw milk. It's very creamy and nice, though I can't tell much difference to the non-homogenised stuff from the supermarket, other than it's cheaper without the packaging, marketing and the insane overeads of the Australian food conglomerate.

So there you go. Luxuries don't have to mean spending more money. You only have to put in a little effort. Now excuse me as I'm going to split one of my luxuries, toast it lightly and apply some cream cheese and jam.

A New Year's Resolution

Since we arrived back home, many things have happened. I've acquired a feather down jacket, signed up for a 3-month gym membership, joined a raw milk ring and stopped picking at my nails. I've also organised a creativity workshop, during which I had not one but TWO creative ideas that required acting on.

After the workshop and some furious writing down of ideas, I realised I needed to restart my old writers group to get some feedback that doesn't kill me (never ask the husband). So I texted my dear writer friends I hadn't talked to in about 3-4 years. Forgot to say 'hi how are you', there didn't seem to be enough time. I just wanted to know if they were keen to start up again. And they were!

All of the above is actually part of the New Year's resolution I just made *to participate*. I know it's July, so what? It took me a few months to decide what I wanted. And here it is. I want to start participating, WITHOUT being asked to. I'm sure it will annoy some people, but the alternative - waiting at home to be invited to stuff - annoys ME, so this is how I'll do it from now on. I've also decided I don't HAVE TO do everything I'm invited or asked to do. So I've said no to some work that doesn't excite me or isn't taking our business to where it needs to go. When you work for peanuts, it's surprisingly easy to be choosy :)

All the while Auckland has been sub-zero freezing and then wet. I prefer the wet. Scraping car windows with a Subway card reminded me of Finland - and not in a good way.

Ensimmäinen vuorokausi Kanadassa

Yllä olevan kuvan on ottanut kanadalainen bylaw officer. Se on ensimmäinen Vancouverin lomakuvistamme. Käydäänpä läpi nuo loman ensimmäiset 24 tuntia...

Rattaat

Ensimmäinen kömmellys oli ihan omaa syytämme. Lastenrattaat unohtuivat matkatavarakaruselliin. Juoksin autovuokraamolta takaisin lentokentän infotiskille ja kysyin, mitä pitäisi tehdä. No, soittaa jollain mustalla puhelimella Lufthansalle ja yrittää saada joku hakemaan rattaat jostain. Mustalla puhelimella notkui paksu ja punakka australialainen. Hän kertoi olleensa jo parikymmentä minuuttia jonossa, eikä tiennyt milloin pystyisi vapauttamaan luurin.

Kävelin takaisin tiskille ja kysyin, voisinko soittaa jostain muualta. Asiakaspalvelija soitti puolestani lentoyhtiölle pariin otteeseen ja kertoi että joku oli nyt hoitamassa asiaa. Parinkymmenen minuutin seisoskelun jälkeen kävin kysymässä uudestaan. Joku on tulossa. Seisokaa nyt vain siinä oven edessä. Kymmenen minuutin päästä sama juttu. Siinä vaiheessa tajusin, että olimme myöhässä AirBnB-majapaikan isännän tapaamisesta. Ilmoitin infotiskille että minun oli pakko lähteä. Jääköön rattaat. Aikuinen ihminen ei seisoskele 20 euron lastenrattaiden takia tunnin verran tuijottamassa liukuovea.

Kellarimaja

Kiipesimme siis portaat ylös pienimpään tarjolla olleeseen vuokra-autoon nimeltä Dodge Journey, tuttavallisemmin Monstrosity 2000, ja yritimme pysyä hereillä loputtoman ajomatkan kaukana Vancouverin keskustasta sijaitsevalle vuokrayksiölle. Saavuimme tunnin myöhässä. Omistaja oli tummahko, keski-ikäinen maahanmuuttajamies. Hän oli myöhästymisestämme hyvin närkästynyt, vaikka selvästikin asui kellarikämpän yläkerrassa. Kun avaimet oli luovutettu, mies häippäsi ja tajusin katsoa ympärilleni kämpässä, jota en olisi netti-ilmoituksen perusteella lainkaan tunnistanut. Parikymmentä neliötä nuhruista hämärää, jonka 35 asteen lämpötilaan nurkassa täysillä tärisevä tuuletin ei vaikuttanut millään tavalla. Sen äänen jätti kuitenkin metrin leveä vanha jääkaappi, joka kuulosti tyhjäkäynnillä pörisevältä rekka-autolta.

Aikaerosekavuudesta huolimatta selvisimme vielä illalla paikalliselle huoltoasemalle ostamaan ylihintaisia aamiaistarvikkeita. Kahvinkeitintä ei asunnosta löytynyt, mutta ainakin murukahviin saatiin oikeaa maitoa. Sitten nukkumaan vuodesohvalle, joka olisi ollut istumiseenkin vähän liian kova - sellainen odotushuoneen pinkeä, linjakas nahkalaveri.

Aamulla asunnosta oli luonnollisesti päästävä pois, katselemaan Kanadaa ja erityisesti pientä Maple Ridgen kaupunkia, johon olimme AirBnB-arvalla itsemme iskeneet. Sami hankki paikallisen prepaid-liittymän internetillä. Löysimme ruokakaupan ja totesimme, että huoltoaseman hinnat edustivat paikallista normitasoa. Halvimmalla söisimme hampurilaispaikoissa. Paikallinen ketju mainosti 6 dollarin ateriaa, joka ei tosin ollut annoskooltaan isoimmasta päästä. Mitäköhän amerikkalaiset tuumaisivat kämmenelle mahtuvasta, sentin paksuisesta tortillawrapista?

Älä koskaan pysäköi panttilainaamon eteen

Päivän suurin yllätys odotti kuitenkin, kun palasimme autolle. Meitä lähestyi paikallinen bylaw officer, joka kertoi, että oli tapahtunut onnettomuus. Automme eteen parkkeerannut avolava-auto oli repinyt mennessään Dodgen etupuskurin osittain irti. Poliisit oli jo soitettu paikalle ja syyllinen saatu kiinni. Perushipsterin näköinen nuorimies seisoskeli taustalla silmiään pyöritellen. Hänelle ei ollut ajokorttia, eikä autokaan ollut oma vaan "kaverin". Poliisi arveli, että autolla voisi ajaa jos runttaisi puskurin takaisin paikalleen. Mutta kuka nyt vuokra-autoa runttailisi? Istuimme autoon ja Sami ryhtyi soittelemaan vuokrafirmaan. Juuri hommattu prepaid-liittymä ei ottanut toimiakseen, mutta lopulta asia saatiin selvitettyä ja hinausauto tilattua. Ainoa ongelma oli, että sitä piti jäädä odottelemaan auton luo.

Surrealistinen taksimatka

Päätimme, että Sami jäisi odottamaan. Minä lähdin Lukaksen kanssa taksilla takaisin majapaikkaan. Tai niin ainakin luulin. Olin antanut taksikuskille tien nimen. En muistanut talon numeroa, mutta se oli lyhyen umpikujan päässä joten ajattelin kyllä löytäväni oikean. Kuski oli kiivasluontoinen arabi, joka kykeni huonosta kielitaidostaan huolimatta inttämään tahtonsa läpi ajoreitin suhteen. Perillä odotti kuitenkin taas yllätys. Tie ei ollut sama. Se oli samanlainen lyhyt umpikuja, mutta talot olivat erilaisia eikä toisella puolella ollut metsää. Kun huomautin asiasta, kuski peruutti meidät ripeästi tienviitan juuren ja viittilöi kiivaasti. Tien nimi oli oikea, tie ei.

Taksikuski hermostui. Sano sitten, minne ajetaan! Pyysin takaisin päätielle. Hän ajoi takaisin isolle tielle, mutta en vieläkään tunnistanut yhtään kadunkulmaa, rakennusta tai tienviittaa. MINNE SITTEN?!?? kuski karjui ja minä päädyin ainoaan järkeväksi kokemaani ratkaisuun. Purskahdin itkuun. Kiivastelu loppui välittömästi. Kuski suorastaan kiemurteli epämukavuuttaan ja aneli minua lopettamaan. Hän veisi minut minne tahansa kun vain olisin hiljaa. Kun en muutakaan keksinyt, pyysin päästä takaisin lähtöruutuun. Kymmenen minuutin päästä nousimme autosta saman panttilainaamon edessä, missä rusikoitu Dodge vieläkin seisoi. Maksoin 20 dollaria elämäni oudoimmasta taksikyydistä ja löysin Samin kiinalaisesta ravintolasta kahvikupin äärestä.

Palasimme yhdessä takaisin autoon odottelemaan. Parin puhelinsoiton jälkeen alkoi olla selvää, ettei hinausauto - ja mukana tuleva uusi vuokra-auto - ollut vielä lähelläkään. Sami kävi panttilainaamossa tilaamassa uuden taksin. Uskaltauduin kyytiin kädessäni lappu, jossa oli asunnon täydellinen osoite talonnumeroa myöten. Ja kuinka ollakaan, taksi ajoi aivan tuttua reittiä oikealle talolle.

(myöhemmin selvisi, että Kanadassa samalla kadulla voi olla useita "ilmentymiä", jotka eivät ole missään kytköksissä toisiinsa. Meidän katumme sijaitsi noin kilometrin päässä kaksoisolennostaan. HUOM: Jos syynä tähän käytäntöön on mielikuvituksen puute, tarjoudun auliisti Kanadan avuksi keksimään uusia uniikkeja kadunnimiä.)

Uusi kolari

Sillä välin kun minä ja Lukas lojuimme 35 asteen lämmössä italialaisen nahkasohvan päälle levitetyillä polyesterilakanoilla, Sami tutustui paikallisen panttilainaamon ja viereisen antiikkiliikkeen omistajiin, jotka eivät olleet sen enempää kielitaidottomia maahanmuuttajia kuin mulkeroitakaan. Mutta päivä ei ollut vielä pulkassa. Ennen hinausauton saapumista Dodgen eteen parkkeerasi toinen monstrosity-kokoluokan perheauto, joka raapi mennessään irti SEN SAMAN PUSKURIN ja samalla pitkän naarmun oman autonsa kylkeen. Autosta nousi hätääntynyt perheenäiti, jonka Sami kutsui Dodgen pelkääjänpenkille rauhoittumaan. Nainen oli kuulemma iloinen kuultuaan, että koko juttu oli jo menossa tuon edellä mainitun kortittoman hipsterin tiliin.

Ensimmäisen 24 tunnin jälkeen touhu rauhoittui, joten loppumatkasta ei ole valtavasti kerrottavaa. Järviä, uimista, miniatyyrijuna, järviä, punavalkoinen Kanada-päivä, vesipuistoja, lisää järviä, olympiakylä, gondola, pahaa kahvia, pahoja donitseja, hyviä rinkeleitä... Viimeisenä päivänä pitkä juttutuokio intialaisen it-gurun kanssa, sitten takaisin Aucklandiin.