Rakkaat ystävät

Ruokakaupassa myydään "Be my Valentine" -kakkuja ja miehet ostavat naisille ruusuja. En saanut kukkia, mutta kahdeksalta illalla käytiin ruokakaupassa ostamassa pieni valmiskakku. Se on juhlaa kahdelle opiskelijalle. Pidän suomalaisesta ystävänpäivästä ehkä enemmän kuin amerikkalaisesta romantisoidusta versiosta. Ei sillä että ikinä saisin kortteja tai tekstiviestejä lähetettyä. Mutta rakastan teitä, jotka olette vuosien varrella sietäneet minua.

Kuten nollatuloilla kuuluukin, ruokavaliomme on kaventunut jonkin verran. Eikä Samin 10-litraa-kerralla-kaalisopassa mitään vikaa olisi. Pahinta on se, että rahaa katoaa vieläkin puolihuolimattomasti jonkinlaiseen mustaan aukkoon. Aukossa vaanivat kahvilat, juoma-automaatit sekä kirjaston ja leffavuokraamon myöhästymismaksut. Karsimalla nämä käsittämättömän typerät menoerät raha ehkä riittäisi paremmin. Valitettavasti on asioita, joista en voi tinkiä: Kavereille tarjoamista, kirpputorilöytöjä ja satunnaisia kolehteja. Kun on kerran tottunut työssäkäyvän ihmisen elintasoon, alaspäin päivittäminen on kuin lehden taittamista Wordilla. Pitää keksiä ihme konsteja ongelmiin, joita toisissa oloissa ei olisi olemassakaan.

Tänään lähdimme kahdeksan hengen tiimissä kuvaamaan katuhaastatteluja (vox pops) Takapunan rannalle. Aiheena oli uimahousujen käyttö (speedos). Nämä Suomessa hyvin suositut uikkarikankaiset alushousut ovat täälläpäin lähes yhtä kummallisessa maineessa kuin ultrakonservatiivisessa Amerikassa. Useimmat haastateltavista suorastaan säteilivät päästessään kameran eteen ja mielipiteet vaihtelivat ääripäästä toiseen. Haastateltavien innostus sulatti oman kankeuteni saman tien. Pienellä flirtillä sai sukupuolesta ja iästä riippumatta hyvin mielenkiintoisia vastauksia. Eräs mies vastasi, että yksi häiritsevimmistä näyistä uimarannalla on hän itse ilman paitaa. Speedot pitäisi kuulemma lailla kieltää. Huomenna pääsemme editointipuolelle naureskelemaan. Valmistaudun nauramaan omalle pärställeni, joka esiintyy sekä alussa että lopussa. Selviydyin vuorosanoistani ihan mukavasti, mutta tukka lensi tuulessa ja silmiä kivisti auringonpaisteessa. Olen iloinen, että kaikki ryhmäläiset selviytyivät tehtävistään kunnialla. Olemme hakanneet toisiamme selkään ja vakuuttuneet tiimimme paremmuudesta, mikä on sekä mahtavaa ja tarpeellista että täyttä paskaa. Keskityn edelliseen, sillä ryhmähenki on paljon tärkeämpi kuin 90 sekunnin haastattelupätkä.

Tavoitteeni on sosiaalisempi elämä ja riippuvuus toisista ihmisistä. Tämä on aivan mahtava ala. Jos yksi kaatuu, kaikki kärsivät. Et voi varmistua hyvästä lopputuloksesta tekemällä kaiken itse. Voit ainoastaan auttaa sen yhden pystyyn ja tukea jos osaat. Suosittelen kaikille itseensä tyytyväisille.

Haaste: Jos olet ystäväni, laita kommentti! Haluan laskea, kuinka monta teitä on jäljellä ...

Stressiä, itkua ja onnellinen loppu

Koulua jatkui lauantai-iltapäivään asti. Sen jälkeen oli tarkoitus mennä syömään / oluelle sekalaisen kouluporukan kanssa. Väsynyt ja järjettömän nälissäni, pääsin biljardisali-tyyppiseen ravintolaan jonottamaan. Kymmenen minuutin päästä kassa kertoi, että jonotan väärässä paikassa, ruokapuoli on nurkan takana. Kävelin kiltisti nurkan taakse. Siellä ei ollut ketään. Seinällä oli liitutaululle raapustettu luettelo hampurilaisista ja nachoista, joita paikasta sai. Joku humalainen tuli kertomaan, että pitäisi mennä takaisin sinne nurkan taakse - tilaamaan kassalta. Menin takaisin kassalle, jonotin toiset kymmenen minuuttia ja kysyin, mistä sitä ruokaa oikein saa. Sanoivat, että kohta joku vapautuu ja tulee sinne toiselle puolelle. Menin takaisin seisomaan tiskin eteen. Muut olivat jo olusineen terassilla. Uusi humalainen tuli kertomaan, että ruokaa pitää tilata sieltä nurkan takaa.

Siinä vaiheessa jotain päässäni napsahti. Järki sanoi, että olisi pitänyt istua juttelemaan ja tutustumaan niihin luokkakavereihin, tieto vaan ei enää kulkenut vasempaan (dominoivaan) aivopuoliskoon. Kävin kertomassa seuralaisille, että taidan häipyä. Ne kysyi, miksi ihmeessä. Kun nyt vain en jaksa. On nälkä. En jaksa. Pahoittelin baarimikolle ja kävelin ulos. Harmitti ihan hirveästi, etten saanut itseäni jäämään. Minulla ei todellakaan ole mitään sananvaltaa siihen, mitä itse teen. Istuin autooni ja ajattelin, etten selviä tästä kurssista, etten selviä alalla työskentelystä enkä lopulta elämästänikään. Olisi ehkä parempi päättää se saman tien. Tässä huolestuttavassa tilassa ajelin kotiin ja sitten hakemaan Samia kaupungista. Sami jaksoi taas kuunnella ja jotenkin sen naamasta näin, ettei tässä mitään uutta ole. Siinä missä normaali ihminen vaan vähän harmistuu, pureskelee ruokansa huonosti ja kehittää vatsahaavan, minä poistun paikalta, itken ja haudon itsemurhaa. Joillakin se elämä vaan ei onnistu normaalissa vaihteluvälissä.

Lähetin koulukaverille tekstiviestin ja pyysin anteeksi. Se sanoi, että mitäs tuosta. Sunnuntaina se lähetti viestin, että oli ostanut kolme kultakalaa ja kutsui itsensä siihen iltakirkkoon, jossa käymme. Olen aika varma, ettei se sinne koskaan tule. Ihmisille iskee yleensä rimakauhu seurakunnan suhteen ja keksivät mitä älyttömämpiä tekosyitä. Sanoisivat vaan suoraan, että en tule, koska pelkään että se on totta. Pelkään, että Jumala oikeasti puhuu minulle ja minun pitää katsoa omaa elämääni ja muuttua. Se on pelottavin asia maan päällä. Ja hassuinta on se, ettei kukaan vasten tahtoaan tule uskoon. Ihmiset tulevat uskoon enimmäkseen vaikeissa elämäntilanteissa - kuoleman, masennuksen, järjen valon sammumisen tms. yhteydessä. Tämä on totta siinä määrin, että joskus miettii, kannattaako mukavaa elämää viettäviä ihmisiä kirkkoon kutsuakaan. Ihmiset puksuttelevat helvettiin, ellei niiden elämä mene jotenkin sijoiltaan... enkä minä tee mitään asian auttamiseksi. Kunhan nyt kirjoittelen blogiani.

Tänään sain Uuden Seelannin ajokortin. Rukoilin viikko sitten, ettei minun tarvitsisi tehdä sitä ajokoetta. Menin aamulla kello kymmenen teoriatestiin. Kävi ilmi, että olin varannut ajan yhdeksitoista, mutta pääsin kuitenkin tekemään testiä. En tiennyt, kuinka pitkälle henkilöauton katolla oleva lasti saa roikkua etuistuimesta eteenpäin (kolme metriä!), mutta kaiken muun tiesin ja pääsin läpi. Sitten ryhdyin selittämään ajokoeasiaani asiakaspalvelijalle. Tällä kertaa tiskin takana ei ollut keski-ikäinen intialaisnainen vaan nuori mies, jolla oli hellyttävä puhevika. Hän katseli papereitani, kuunteli selityksiäni ja sanoi, että 'there's no problem'. Tuosta vaan se muutti tietoni ja sanoi, ettei mitään ajokoetta tarvita. Sain saman tien väliaikaisen ajokortin ja virallinen läpyskä tulee postissa parin viikon sisällä. Tanssin ulos AA:n (ei anonyymit alkoholistit vaan Automobile Association) toimistosta ja menin kahville.

Uutta Seelantia lukutaidottomille

Otin tänä aamuna kameran mukaan kun autojonossa seisominen on niin tylsää. En kyllä itse lähtisi moottoritielle ilman oikeaa sivupeiliä. Ratin takana oli tosi väsyneen näköinen tyttö, jonka hyvää hyvyyttäni rajasin kuvan ulkopuolelle. Koulussa kerrottiin, että ensi maanantaina on se päivä, kun täytyy virallisesti laittaa nimi alle, jos aikoo jatkaa kurssia. Luulin jo allekirjoittaneeni ties mitkä paperit, mutta ilmeisesti valinnanvaraa vielä on. Haluavat kuulemma varmistua siitä, että opiskelijat ovat täysin selvillä kurssin sisällöstä ja opiskelutahdista ennen kuin ryhtyvät urakkaan. Saa nähdä tippuuko kukaan tässä vaiheessa kyydistä.

Sadan ihmisen joukosta on jo noussut esille muutama tyyppi, joiden pään ympärille haluaisin aina luennon aluksi pyöritellä ilmastointiteippiä. Yksi on paksu intialaismies, joka nousee pystyyn kuin tatti sateella joka kerta kun opiskelijat saavat esittää kysymyksiä. Sen puheesta ei saa mitään selvää, sen enempää aksentista kuin asiastakaan. Toinen rasite on löysähuulinen paikallinen mies, joka puhuu vaikkei saisi puheenvuoroa, ja mielellään koko porukan puolesta. Tuntuu, että sen pitää ylittää muut äänellään jopa nauramisessa. Luokkakaverit alkavat olla kypsiä näihin hahmoihin ja heidän puheenvuorojensa aikana esiintyy jo yleistä älämölöä. Kaikeksi onneksi kumpikaan näistä hepuista ei ole omassa ryhmässäni ja olen tutustunut muutamaan todella miellyttävään ihmiseen. Eilen oivalsimme yhden ryhmäläiseni kanssa, että meillä on lähes samanlainen maku elokuvien suhteen. Vielä uskomattomamman asiasta tekee se, että kysymyksessä on finninaamainen 19-vuotias poika. No, ei se nyt romanttisista komedioista tykkää sentään. Ainakaan myönnä. Mutta olen tyytyväinen, koska yritän kovasti löytää muita käsikirjoittajia, joiden kanssa vaihtaa tekstejä ja antaa palautetta molemmin puolin. Täytyy vaan miettiä, luottaako niin kovasti että antaa toiselle mahdollisuuden vohkia ideansa.

Tässä Katrin lähettämässä kuvassa olemme tiistaina grillaamassa Katrin ja Brettin talon takapihalla. Takapiha on oikeastaan Brettin työpaikan takapiha, eikä siis vastaa perinteistä lähiömiljöötä Aucklandissa. Mutta jos asvaltin tilalle vaihtaisi nurtsin, niin siinäpä se melkein olisi. Sami haluaa vielä mainita, että ruoka oli erinomaista. Yhdyn edelliseen puhujaa, sanan joka merkityksessä (hehheee).

Keventävä reikä

Alkaa häiritä, kun kaikki kirjoitukseni ovat nykyään tuollaisia pienoisromaaneja. Tämä välisoitto on tarkoitettu keventämään rakennetta. Sami otti musta kuvan, taiteellisesti oman bassonsa näkökulmasta. En viitsi pistää rahaa työtuoliin, joten käytän sen sijaan jumppapalloa.