Koulua jatkui lauantai-iltapäivään asti. Sen jälkeen oli tarkoitus mennä syömään / oluelle sekalaisen kouluporukan kanssa. Väsynyt ja järjettömän nälissäni, pääsin biljardisali-tyyppiseen ravintolaan jonottamaan. Kymmenen minuutin päästä kassa kertoi, että jonotan väärässä paikassa, ruokapuoli on nurkan takana. Kävelin kiltisti nurkan taakse. Siellä ei ollut ketään. Seinällä oli liitutaululle raapustettu luettelo hampurilaisista ja nachoista, joita paikasta sai. Joku humalainen tuli kertomaan, että pitäisi mennä takaisin sinne nurkan taakse - tilaamaan kassalta. Menin takaisin kassalle, jonotin toiset kymmenen minuuttia ja kysyin, mistä sitä ruokaa oikein saa. Sanoivat, että kohta joku vapautuu ja tulee sinne toiselle puolelle. Menin takaisin seisomaan tiskin eteen. Muut olivat jo olusineen terassilla. Uusi humalainen tuli kertomaan, että ruokaa pitää tilata sieltä nurkan takaa.
Siinä vaiheessa jotain päässäni napsahti. Järki sanoi, että olisi pitänyt istua juttelemaan ja tutustumaan niihin luokkakavereihin, tieto vaan ei enää kulkenut vasempaan (dominoivaan) aivopuoliskoon. Kävin kertomassa seuralaisille, että taidan häipyä. Ne kysyi, miksi ihmeessä. Kun nyt vain en jaksa. On nälkä. En jaksa. Pahoittelin baarimikolle ja kävelin ulos. Harmitti ihan hirveästi, etten saanut itseäni jäämään. Minulla ei todellakaan ole mitään sananvaltaa siihen, mitä itse teen. Istuin autooni ja ajattelin, etten selviä tästä kurssista, etten selviä alalla työskentelystä enkä lopulta elämästänikään. Olisi ehkä parempi päättää se saman tien. Tässä huolestuttavassa tilassa ajelin kotiin ja sitten hakemaan Samia kaupungista. Sami jaksoi taas kuunnella ja jotenkin sen naamasta näin, ettei tässä mitään uutta ole. Siinä missä normaali ihminen vaan vähän harmistuu, pureskelee ruokansa huonosti ja kehittää vatsahaavan, minä poistun paikalta, itken ja haudon itsemurhaa. Joillakin se elämä vaan ei onnistu normaalissa vaihteluvälissä.
Lähetin koulukaverille tekstiviestin ja pyysin anteeksi. Se sanoi, että mitäs tuosta. Sunnuntaina se lähetti viestin, että oli ostanut kolme kultakalaa ja kutsui itsensä siihen iltakirkkoon, jossa käymme. Olen aika varma, ettei se sinne koskaan tule. Ihmisille iskee yleensä rimakauhu seurakunnan suhteen ja keksivät mitä älyttömämpiä tekosyitä. Sanoisivat vaan suoraan, että en tule, koska pelkään että se on totta. Pelkään, että Jumala oikeasti puhuu minulle ja minun pitää katsoa omaa elämääni ja muuttua. Se on pelottavin asia maan päällä. Ja hassuinta on se, ettei kukaan vasten tahtoaan tule uskoon. Ihmiset tulevat uskoon enimmäkseen vaikeissa elämäntilanteissa - kuoleman, masennuksen, järjen valon sammumisen tms. yhteydessä. Tämä on totta siinä määrin, että joskus miettii, kannattaako mukavaa elämää viettäviä ihmisiä kirkkoon kutsuakaan. Ihmiset puksuttelevat helvettiin, ellei niiden elämä mene jotenkin sijoiltaan... enkä minä tee mitään asian auttamiseksi. Kunhan nyt kirjoittelen blogiani.
Tänään sain Uuden Seelannin ajokortin. Rukoilin viikko sitten, ettei minun tarvitsisi tehdä sitä ajokoetta. Menin aamulla kello kymmenen teoriatestiin. Kävi ilmi, että olin varannut ajan yhdeksitoista, mutta pääsin kuitenkin tekemään testiä. En tiennyt, kuinka pitkälle henkilöauton katolla oleva lasti saa roikkua etuistuimesta eteenpäin (kolme metriä!), mutta kaiken muun tiesin ja pääsin läpi. Sitten ryhdyin selittämään ajokoeasiaani asiakaspalvelijalle. Tällä kertaa tiskin takana ei ollut keski-ikäinen intialaisnainen vaan nuori mies, jolla oli hellyttävä puhevika. Hän katseli papereitani, kuunteli selityksiäni ja sanoi, että 'there's no problem'. Tuosta vaan se muutti tietoni ja sanoi, ettei mitään ajokoetta tarvita. Sain saman tien väliaikaisen ajokortin ja virallinen läpyskä tulee postissa parin viikon sisällä. Tanssin ulos AA:n (ei anonyymit alkoholistit vaan Automobile Association) toimistosta ja menin kahville.
No comments :
Post a Comment