Kiwienglantia

Kaikkihan osaavat puhua englantia, right? Mutta kuinka moni osaa puhua kiwienglantia? Yleisön pyynnöstä (äiti kyseli) käyn läpi kiwipuheen perusteet: Paikallisen aksentin kulmakivi on laiska kieli (lazy tongue). Kiwit eivät artikuloi kovin selvästi eivätkä mielellään liikuta suuta puhuessaan, jos ei ole ihan pakko. Vokaalit aiheuttavat tässä mielessä harmia, joten suurin osa niistä korvataan e:n ja i:n välimaastosta puoliksi nenän kautta tuotettavalla yleisäänteellä. Vokaalit e, a ja i kuulostavat kaikki samalta. Esimerkiksi bear ja bier ovat uusi-seelantilaisille yksi ja sama sana. Eron kuulemma huomaa asiayhteydestä.

Oikeaoppisen laiskan ja nenäpainotteisen ääntämisen lisäksi kiwin tunnistaa myös kummallista lauseen lopetuksista kuten "Sweet as", "Sweet ay" tai "Yeahyeahyeah". Yleensä tämä loppukaneetti lausutaan nousevalla äänenpainolla niin, että se kuulostaa kysymykseltä. Vaikkei lauseeseen useimmiten sisällykään kysymystä, siihen on tapana vastata jotakuinkin "Yeahyeahyeah", "Cool" tai "Sweet". Ei ole kovin vaikeaa, eihän? Yritän videoida lisää tätä maata ihmisineen ja laittaa uuden pätkän tänne blogiin. Voitte sitten omin korvin todeta miltä se kuulostaa.

Kuva selkiytyy, ääni puuttuu

Eikä oppi ojaan kaada... Tulin töistä kotiin 9 aikaan illalla, tiskattuani kymmenen kulhoa TEAR Fundin artistitapaamisen jälkeen (lahjakkaita muusikoita/pikkujulkkiksia, jotka tukevat TEAR Fundia ja joita TF markkinoi seurakunnille ja tapahtumiin). Loputtoman pitkästä päivästä huolimatta ryhdyin saman tien opiskelemaan videotiedostojen pakkaamisen saloja. Ärsyttää, kun kiva filmi muuttuu pakatessa ihan sössöksi. Pienen perehtymisen jälkeen onnistuin suorittamaan iMovie -> DivX -> Flash -rituaalin, joka lisäsi tiedostokokoa puolella, suurensi pikselikokoa ja paransi laatua ainakin 300 %. Niille, jotka haluavat TODELLA nähdä miltä täällä näyttää, olisi nyt tarjolla raskaampi versio täällä. Jostain syystä ääni tippui pois... käyn nukkumaan ja selvittelen sitä huomenna. Hyvää yötä!

Maatilamatkailua

Pääsin viikonloppuna vieraaksi ystävän vanhempien farmille, tunnin matkan päähän kaupungista. Paikka sijaitsi aivan länsirannikolla, joka on kuuluisa mustasta hiekkarannastaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni söin mandariineja suoraan puusta. Jotenkin ne maistuvat paremmalle. Täältä löytyy video, jonka kuvasin viikonloppuna. Sitä on kovasti pakattu, eikä katsomiseen tarvitse kuin Flash player 6:n. En saanut värkättyä säätimiä, joten pätkä pyörii vaan loputtomiin sitä mukaa kuin latautuu. En suosittele kovin rajoittuneille internetyhteyksille. Video on omistettu Suomessa matkaavalle Samilleni, mutta kaikki Uudesta-Seelannista kiinnostuneet saavat toki vilkaista miltä keskitalvi täällä näyttää.

Minä jäin tänne

Tänä aamuna saattelin Samin lentokenttäbussille ja menin töihin. Matkalla ajattelin, etten varmaan toivu tästä koskaan. Että elän tulevat kaksi ja puoli kuukautta raskaan masennuksen vallassa, lakkaan syömästä ja nukkumasta enkä pese tukkaani. Elämälläni ei ole enää mitään pohjaa. Sain töissä kovasti myötätuntoa ja oikein hävetti kuinka piristyin niin nopeasti. Työpäivän jälkeen menin kuntosalille viivyttääkseni tyhjään kotiin palaamista. Ja todella, täällä on juuri niin tyhjää ja kurjaa kuin ajattelinkin. Mies loistaa poissaolollaan. Ei ole ruokaa eikä kukaan soita kitaraa tai etsi kapoa lattialta. Eihän sitä täysihoitoa loputtomiin voinut kestääkään. On aika elvyttää omat keittotaidot ja siivota omat sotkut. Aloitin pyyhkimällä pöydät ja sullomalla paperit pois silmistä.

Hain pyykkikorin reunalta unileluksi Samin t-paidan. Sellaisen kerran pidetyn, joka tuoksuu muttei vielä haise. Pari kuukautta eri mantereilla on aikamoinen parisuhdetesti. Toisaalta olen onnellinen, että saan kitua ikävästä. Sehän tarkoittaa, että olen rakastunut, mikä on kuuden ja puolen vuoden avioliiton jälkeen harvinaista herkkua.

Sami tulee Suomeen!

Ilouutisia kaikille niille, joiden mielestä parempi puoliskoni on parempaa seuraa. Sami on nimittäin tulossa ensi viikolla käymään Suomessa. Eikä ihan vain käymään, vaan tekemään hommia syyskuun alkuun asti. Minä jään tänne itsekseni töissä käymään ja sateista talvea sietämään. Sami kävi tänään katsastamassa viereisellä kadulla uusia vuokrakämppiä. Kaupungin keskustassa on vähän ylitarjontaa, joten ihan vastavalmistuneita huoneistoja alkaa saada halvemmalla kuin mitä maksamme tästä luukusta. Yritimme saada naapuritkin mukaan, että vallattaisiin viereisen talon koko ylin kerros yhdessä. Asiassa on vain yksi mutta (siis sen lisäksi että joutuisin muuttamaan ilman Samin apua). Asunnot ovat kalustamattomia. Laskeskelin, että sohvan, sängyn ja muiden vermeiden hankkiminen tulee aivan kammottavan kalliiksi. Oikea aivopuoliskoni laskee edelleen hintalappua, vasen riemuitsee mahdollisuudesta sisustaa...

Kalliimman vuokran lisäksi tämänhetkisestä asunnostamme on löytynyt toinen paha vika. Täällä asuu torakoita. Niitä on näkynyt jo kolme: yksi läppärini takana, toinen jääkaapin ovessa ja kolmas mikroaaltouunin sisällä. Siis ei siellä, mihin ruoka laitetaan pyörimään lasialustalle, vaan itse koneiston sisällä. Näimme sen tuntosarvet väpättäen pyörivän mikron digitaalinäytön kohdalla. Minä ja torakat emme mahdu saman katon alle. Jos vuokranantaja (jolle Sami ehti jo valittaa) ei saa elukoita hengiltä, muutan mihin hyvänsä eilen valmistuneeseen desinfioituun taloyhtiöön - vaikka ilman niitä kalusteita. Tässä kämpässä on ollut pitkä liuta edellisiä asukkaita, joista yhtä velkoojat ja poliisi etsivät yhä, mutta sillä on tuskin mitään tekemistä asian kanssa. Kesti kuitenkin viisi kuukautta ennen kuin inhat niveljalat ilmaantuivat. Luulen, että torakat ovat peräisin joltakin sottaiselta naapuriltamme. Ovien alla on sentin raot, joten kaikki vesirottaa pienemmät eläimet voivat siirtyä vaivatta asunnosta toiseen käytävän poikki. Vastapäisestä asunnosta häädettiin asukkaat reilu kuukausi sitten, kun eivät vieneet roskiaan puoleen vuoteen. Oveen niitattiin ensin naapureiden syntilista kaikkien nähtäväksi, mutta julkinen häpäisy ei ilmeisesti saanut muutosta aikaan. Ylipirteä talonmiesnainen (jonka hame ulottuu juuri pyllynposkien alapuolelle) kertoi hankkineensa tilalle oikein mukavia ihmisiä. Mukavia tai ei, sitä kämppää ei olisi huolinut kuin joku toinen torakankasvattaja... arvoitus on ratkeamaisillaan :)

Käytiin tänään katsomassa Da Vinci -koodi. Siinäkin oli joku salaliittoteoria, ei puoleksikaan niin jännä kuin torakoiden salaisuus, mutta ihan jees.

Muutama uutinen

Tänään Aucklandissa katkesi yksi (siis yksi!) sähkökaapeli ja koko kaupunki pimeni noin viideksi tunniksi - puoli yhdeksästä aamulla puoleen kolmeen iltapäivällä. Tällä hetkellä telkkarissa etsitään syyllisiä tähän noin sadan miljoonan dollarin tappiot aiheuttaneeseen erheeseen. Lukekaa lisää vaikka lehdestä.

Viime viikon torstaina pääsimme katsomaan 48hours 10 finalistifilmiä. Meidän tekeleemme ei ollut 10 parhaan joukossa, mutta finalistit olivat aivan mainioita. Filmejä pääsee jossain vaiheessa katsomaan 48hours-sivulta.

Sähkökatkosta johtuen en saanut tänään juuri töitä tehtyä. Lähdimme Rachelin kanssa viihdyttämään hänen kotona selkäleikkauksen jälkeen toipuvaa siippaansa. Poimimme Samin matkalla mukaan. Ilman sähköä elämässä ei ole runsaasti vaihtoehtoja, mutta päivä meni leppoisasti. Söimme juustoa ja keksejä ja pelasimme lautapeliä.

Road trip

Sami täytti perjantaina 30. Me juhlittiin sitä italialaisessa ravintolassa neljän kaverin kanssa, joista kaksi olin saanut varta vasten kutsuttua. Huterista valmisteluista huolimatta (tai ehkä niistä johtuen) ilta oli mukava. Samikin tyytyväinen, vaikken kurotellut lähellekään Samin järjestämien synttäreiden tasoa. Ei se kuulemma odota minulta mitään erityistä - paino sanalla minulta. Kävi kuitenkin niin, että pöytäseurue sattui puhumaan koko illan matkustamisesta. Minuun iski reissukuume ja kun maanantaikin oli vapaata, houkuttelin Samin viikonloppumatkalle.

Sunnuntaina saimme vuokrattua halvan nissanin, viittasimme kintaalla hotellivarauksille ynnä muille nyhveröiden valmisteluille ja lähdimme ajelemaan kohti etelää. Ensimmäinen etappi oli Hamiltonin keskustan juustokakkukauppa, jonka kahvilaan Sami olisi voinut jäädä pariksi päiväksi. Kun pääsimme Rotoruan rikinkatkuiseen kylpyläkaupunkiin, oli jo pimeä. Etsimme parhaan kylpylän ja ostimme liput aikuisten puolelle. Siellä sai lillua ulkona tähtitaivaan alla 42-asteisessa vedessä ja haistella ympärilleen. Kaupunki haisee kananmunapierulle 24 tuntia vuorokaudessa. Paikalliset ovat kuulemma tottuneet maankuoren ilmavaivoihin. Miltäköhän neutraalimpi ulkoilma haisee, jos on totutellut alituiseen pierunhajuun?

Majotuimme mukavassa hotellissa ja jatkoimme aamulla matkaa vielä etelämmäksi Lake Taupolle. Matkalla pysähdyimme kurkistamaan kiehuvaan mutalammikkoon, joita alueella on monta. Tällä saarella on kiusallisen tietoinen maankuoren alla kiehuvasta laavasta. Sami halusi nähdä LOTR Mount Doomin, eli TSH:n Tuomiovuoren. Kuvauspaikkana toimineen vuoren oikea nimi oli jokin maorinkielinen viritys, jota en muista. Yritimme päästä lähemmäksi vuorta kävelemällä retkeilyreittiä. Maasto nousi tasaisesti, mutta vuorta ei näkynyt kasvillisuuden seasta. Muuten metsä oli kyllä satumainen, samanlaista viidakkoa kuin King Kongissa. Linnut pitivät ihmellistä ääntä ja kosken vesi oli aivan kirkasta. Jossain vaiheessa käännyimme takaisin, kun korviani paleli niin kovasti. Kesän vihreys ja talven kylmyys on outo yhdistelmä.



Halusin todistaa tehneeni tämän reissun ja otin kuvia itsestäni eri näköalapaikoilla. Samista se oli noloa. Kun kuvaan itseäni, kuvissa on aina jotain puutarhatonttumaista. Niin kuin Amelie-leffassa. Ehkä rupean lähettämään näitä räpsyjä postikortteina kotisuomeen.